Parempi toivo sielulle

TÄTÄ eivät roomalaiset sotilaat olleet osanneet odottaa. Ryhtyessään valtaamaan rynnäköllä Masadan kalliolinnaketta, kapinallisten juutalaisjoukkojen viimeistä tukikohtaa, he valmistautuivat vihollistensa ankaraan hyökkäykseen, sotureiden huutoihin ja naisten ja lasten kirkunaan. Sen sijaan he kuulivatkin vain liekkien rätinää. Tutkiessaan tuota palavaa linnoitusta roomalaiset saivat selville kaamean totuuden: heidän vihollisensa – noin 960 ihmistä – olivat jo kuolleet! Juutalaiset soturit olivat järjestelmällisesti surmanneet omat perheensä ja sitten toisensa. Viimeinen mies oli tappanut itsensä.a Mikä oli saanut heidät ryhtymään tähän hirvittävään joukkoteurastukseen ja itsemurhaan?

Senaikaisen historioitsijan Josefuksen mukaan usko kuolemattomaan sieluun oli tärkeä tekijä. Eleasar ben Jair, Masadan seloottien johtaja, oli ensin yrittänyt vaikuttaa miehiinsä sanomalla, että itsemurha olisi kunniakkaampi kuin kuolema tai orjuus roomalaisten käsissä. Nähdessään näiden epäröivän hän alkoi puhua kiivaasti sielusta. Hän sanoi heille, että ruumis oli pelkkä este, sielun vankila. Hän jatkoi: ”Mutta kun sielu palaa omaan paikkaansa vapauduttuaan siitä painosta, joka pitää sitä maan päällä ja kahlitsee sitä, niin silloin se tosiasiassa saa osansa siunatusta voimasta ja kertakaikkisen rajattomasta väkevyydestä, yhtä näkymättömänä ihmissilmille kuin itse Jumala.”

Mitä tapahtui? Josefus kertoo, että Eleasarin puhuttua pitkään tällä tapaa ”kaikki hänen kuulijansa keskeyttivät hänet ja täynnä hallitsematonta intoa riensivät toteuttamaan tuota tekoa”. Josefus lisää: ”He kiiruhtivat kukin taholleen ikään kuin mieltä vailla, ja jokainen halusi olla toista nopeampi, – – heidät oli vallannut niin vastustamaton halu päästä surmaamaan vaimonsa, lapsensa ja itsensä.”

Tämä karmea esimerkki havainnollistaa, miten perusteellisesti oppi sielun kuolemattomuudesta voi muuttaa tavallisen ihmisen suhtautumisen kuolemaan. Siihen uskovia ei opeteta pitämään kuolemaa ihmisen pahimpana vihollisena, vaan pelkkänä porttina, joka vapauttaa sielun korkeampaan olemassaoloon. Mutta miksi nuo juutalaiset selootit uskoivat tuolla tavoin? Usein otaksutaan, että heidän pyhät kirjoituksensa, Raamatun heprealaiset kirjoitukset, opettavat, että ihmisessä on tietoinen henki, sielu joka jää eloon kuoleman jälkeen. Onko asia todella niin?

Sielu Heprealaisissa kirjoituksissa

Lyhyesti sanoen ei ole. Heti Raamatun alussa, 1. Mooseksen kirjassa, kerrotaan, että sielu ei ole mitään sellaista, mitä meillä on, vaan se on sellaista mitä me olemme. Aadamin, ensimmäisen ihmisen, luomisesta sanotaan: ”Ihmisestä tuli elävä sielu.” (1. Mooseksen kirja 2:7.) Tässä esiintyvä sielua tarkoittava heprealainen sana, neʹfeš, esiintyy Heprealaisissa kirjoituksissa pitkälti yli 700 kertaa, eikä se viittaa kertaakaan mihinkään erilliseen, eteeriseen, hengelliseen osaan ihmistä. Sielu on sitä vastoin todellinen, konkreettinen ja aineellinen.

Katso seuraavaksi mainitut raamatunkohdat omasta Raamatustasi, sillä niissä jokaisessa esiintyy heprealainen sana neʹfeš. Ne osoittavat selvästi, että sielu voi olla vaarassa ja että se voidaan jopa siepata (5. Mooseksen kirja 24:7; Tuomarit 9:17; 1. Samuelin kirja 19:11); se voi koskea johonkin (Job 6:7); se voidaan panna rautoihin (Psalmit 105:18); se voi haluta syödä, sitä voidaan vaivata paastolla, se voi nääntyä nälkään ja janoon, ja se voi sairastua hivuttavaan tautiin tai jopa kärsiä unettomuudesta murheen vuoksi (5. Mooseksen kirja 12:20; Psalmit 35:13; 69:10; 106:15; 107:9; 119:28). Toisin sanoen koska sinä, juuri sinä itse, olet sielu, sielusi voi kokea kaikkea sitä, mitä sinäkin voit.b

Merkitseekö tämä sitten sitä, että sielu voi todellisuudessa kuolla? Kyllä. Ihmissielut eivät suinkaan ole kuolemattomia, vaan Heprealaisissa kirjoituksissa puhutaan siitä, että ne voidaan ’karsia’ eli teloittaa väärinteon vuoksi, lyödä kuoliaaksi, murhata, surmata ja raadella (2. Mooseksen kirja 31:14; 5. Mooseksen kirja 19:6; 22:26; Psalmit 7:2). ”Se sielu, joka tekee syntiä, se tulee kuolemaan”, sanotaan Hesekielin 18:4:ssä. Kuolema on selvästikin ihmissielujen yhteinen määränpää, sillä me kaikki teemme syntiä (Psalmit 51:5). Ensimmäiselle ihmiselle, Aadamille, sanottiin, että synnistä rangaistaisiin kuolemalla – ei siirrolla henkimaailmaan ja kuolemattomuuteen (1. Mooseksen kirja 2:17). Ja kun hän teki syntiä, julistettiin tuomio: ”Sillä tomua sinä olet, ja tomuun sinä palaat.” (1. Mooseksen kirja 3:19.) Kun Aadam ja Eeva kuolivat, heistä tuli yksinkertaisesti ’kuolleita sieluja’, kuten Raamatussa tavataan sanoa (4. Mooseksen kirja 5:2; 6:6).

Ei mikään ihme, että The Encyclopedia Americana -tietosanakirjassa todetaan Heprealaisten kirjoitusten sanasta sielu: ”Vanhan testamentin käsitys ihmisestä on ajatus kokonaisuudesta, ei sielun ja ruumiin liitosta.” Siinä lisätään: ”Neʹfešin – – ei käsitetä koskaan toimivan erillään ruumiista.”

Mitä uskolliset juutalaiset siis uskoivat kuoleman olevan? Yksinkertaisesti sanottuna he uskoivat, että kuolema on elämän vastakohta. Psalmissa 146:4 kerrotaan, mitä tapahtuu, kun henki eli elämänvoima lähtee ihmisestä: ”Hänen henkensä lähtee, hän palaa maaperäänsä; sinä päivänä hänen ajatuksensa häviävät.”c Samoin kuningas Salomo kirjoitti, että ”kuolleet eivät tiedä yhtään mitään” (Saarnaaja 9:5).

Miksi sitten monet ensimmäisen vuosisadan juutalaiset, muun muassa Masadan selootit, olivat niin vakuuttuneita sielun kuolemattomuudesta?

Kreikkalainen vaikutus

Juutalaiset eivät saaneet tätä käsitystä Raamatusta, vaan kreikkalaisilta. Tuo käsitys näyttää kulkeutuneen Kreikan mystisistä uskonnollisista kulteista kreikkalaiseen filosofiaan 600–400-luvuilla eaa. Ajatus tuonpuoleisesta, jossa pahoja sieluja rangaistaisiin tuskallisesti, oli kiehtonut ihmisiä suuresti jo kauan, ja tuo käsitys vakiintui ja levisi. Filosofit väittelivät loputtomasti siitä, mikä sielu tarkalleen on. Homeros väitti, että sielu liiti pois kuoleman hetkellä niin, että sen saattoi selvästi kuulla suhisevan, sirittävän tai kahisevan. Epikuros sanoi, että sielulla oli todellisuudessa massa ja että se oli siksi äärettömän pieni ruumis.d

Huomattavin kuolemattoman sielun kannattaja oli ehkä kuitenkin kreikkalainen filosofi Platon, joka eli 300-luvulla eaa. Hänen kuvauksensa opettajansa Sokrateen kuolemasta paljastaa, että hänellä oli paljolti samanlainen vakaumus kuin Masadan selooteilla satoja vuosia myöhemmin. Kuten tutkija Oscar Cullmann toteaa, ”Platon osoittaa meille, miten Sokrates kohtaa kuolemansa täysin rauhallisena ja levollisena. Sokrateen kuolema on kaunis kuolema. Siinä ei ole mitään kuoleman kauhua. Sokrates ei osaa pelätä kuolemaa, sillä se tosiaankin vapauttaa meidät ruumiista. – – Kuolema on sielun suuri ystävä. Niin hän opettaa; ja niin hän kuolee suurenmoisessa sopusoinnussa opetuksensa kanssa.”

Ilmeisesti juutalaiset omaksuivat tämän näkemyksen kreikkalaisilta makkabealaisten kaudella 100-luvulla ennen Kristusta. Josefus kertoo, että fariseukset ja essealaiset – juutalaisten vaikutusvaltaiset uskonnolliset ryhmät – hyväksyivät tämän opin ensimmäisellä vuosisadalla. Jotkin tuona aikana kirjoitetut runot kertovat tuosta samasta uskomuksesta.

Mutta entä Jeesus Kristus? Opettivatko myös hän ja hänen seuraajansa tuota kreikkalaiseen uskontoon pohjautuvaa käsitystä?

Varhaiskristittyjen näkemys sielusta

Ensimmäisen vuosisadan kristityt eivät ajatelleet sielusta samoin kuin kreikkalaiset. Ajatellaanpa esimerkiksi Jeesuksen ystävän Lasaruksen kuolemaa. Jos Lasaruksella olisi ollut kuolematon sielu, joka olisi leijunut pois vapaana ja onnellisena kuoleman hetkellä, eikö Johanneksen 11. luvun kertomus olisi aivan toisenlainen? Jos Lasarus olisi ollut elossa ja terveenä ja tietoisena taivaassa, Jeesus olisi varmastikin kertonut sen seuraajilleen; sitä vastoin hän sanoi heille Heprealaisten kirjoitusten mukaisesti, että Lasarus oli unessa, tiedottomana (jae 11). Jeesus olisi varmastikin iloinnut, jos hänen ystävänsä olisi nauttinut ihmeellisestä uudesta elämästä; sen sijaan hänen kerrotaan itkeneen julkisesti tämän kuoleman vuoksi (jae 35). Jos Lasaruksen sielu olisi ollut taivaassa nauttimassa autuaasta kuolemattomuudesta, Jeesus ei olisi varmastikaan voinut olla niin julma, että hän olisi kutsunut tämän takaisin elämään vielä muutaman vuoden epätäydellisen fyysisen ruumiin ”vankilassa” keskellä sairasta ja kuolevaa ihmiskuntaa.

Kertoiko Lasarus kuolemasta palattuaan hohdokkaita tarinoita vapautettuna, ruumiittomana henkiolentona viettämistään neljästä ihanasta päivästä? Ei kertonut. Kuolemattomaan sieluun uskovat ihmiset sanoisivat tämän johtuvan siitä, ettei niin ihmeellistä kokemusta pystynyt pukemaan sanoiksi. Tämä väite ei kuitenkaan ole vakuuttava; tokihan Lasarus olisi voinut kertoa omaisilleen edes sen verran – että hän oli kokenut jotakin liian ihmeellistä sanoin kuvailtavaksi. Sen sijaan Lasarus ei sanonut mitään kuolleena saamistaan kokemuksista. Ajattelehan! Hän vaikeni aiheesta, jota kohtaan ihminen tuntee enemmän uteliaisuutta kuin mitään muuta asiaa kohtaan: mitä on kuolema? Tuo vaikeneminen voidaan selittää vain yhdellä tapaa. Ei ollut mitään kerrottavaa. Kuolleet ovat unessa, tiedottomia.

Esittääkö Raamattu siis, että kuolema on sielun ystävä, pelkkä siirtymärituaali olemassaolon vaiheesta toiseen? Ei esitä! Tosi kristityille, kuten apostoli Paavalille, kuolema ei ollut ystävä; se oli ”viimeinen vihollinen” (1. Korinttilaisille 15:26). Kristityt eivät pidä kuolemaa luonnollisena, vaan kauhistuttavana, luonnottomana, sillä se on suoranainen seuraus synnistä ja kapinasta Jumalaa vastaan (Roomalaisille 5:12; 6:23). Se ei kuulunut Jumalan alkuperäiseen tarkoitukseen ihmiskunnan suhteen.

Tosi kristityt eivät ole kuitenkaan vailla toivoa, kun on kyse sielun kuolemasta. Lasaruksen ylösnousemus on yksi monista Raamatun kertomuksista, jotka osoittavat meille havainnollisesti, että kuolleiden sielujen todellinen, raamatullinen toivo on ylösnousemus. Raamatussa opetetaan kahta erilaista ylösnousemusta. Suurella enemmistöllä niistä ihmisistä, jotka nukkuvat haudassa – olivatpa he vanhurskaita tai epävanhurskaita – on toivona saada ylösnousemus ikuiseen elämään paratiisiin tänne maan päälle (Luukas 23:43; Johannes 5:28, 29; Apostolien teot 24:15). Pieni ryhmä – jota Jeesus sanoi ’pieneksi laumakseen’ – saa ylösnousemuksen elämään kuolemattomina henkiolentoina taivaassa. Näihin kuuluvat Kristuksen apostolit, ja he tulevat hallitsemaan Kristuksen Jeesuksen kanssa ihmiskuntaa ja ennallistamaan sen täydellisyyteen. (Luukas 12:32; 1. Korinttilaisille 15:53, 54; Ilmestys 20:6.)

Miksi sitten näemme, että kristikunnan kirkot eivät opeta ylösnousemusta, vaan ihmissielun kuolemattomuutta? Tarkastellaanpa vastausta, jonka teologi Werner Jaeger antoi The Harvard Theological Review -lehdessä vuonna 1959: ”Tärkein seikka kristillisen opin historiassa oli se, että kristillisen teologian isä, Origenes, oli aleksandrialaisen koulun platonilainen filosofi. Hän lisäsi kristilliseen oppiin koko sielua koskevan valtavan käsitevyyhdin, jonka hän omaksui Platonilta.” Kirkko toimi siis samoin kuin juutalaiset olivat toimineet satoja vuosia aikaisemmin! He olivat suosineet kreikkalaista filosofiaa Raamatun opetusten kustannuksella.

Opin todellinen alkuperä

Jotkut saattavat nyt sielun kuolemattomuutta koskevan opin puolustukseksi kysyä, miksi niin monet maailman uskonnot opettavat tuota samaa oppia muodossa tai toisessa. Raamatussa esitetään järkevä syy siihen, miksi tämä opetus on niin yleinen tämän maailman uskonnollisissa yhteisöissä.

Raamatussa kerrotaan, että ”koko maailma on paholaisen vallassa”, ja siinä osoitetaan nimenomaan, että Saatana on ”tämän maailman hallitsija” (1. Johanneksen kirje 5:19; Johannes 12:31). Maailman uskonnot eivät ole selvästikään olleet immuuneja Saatanan vaikutukselle. Ne ovat sitä vastoin pahentaneet suuresti nykymaailman ongelmia ja erimielisyyksiä. Ja kun on kyse sielusta, ne näyttävät heijastavan liiankin selvästi Saatanan ajatuksia. Kuinka niin?

Muista ensimmäinen koskaan kerrottu valhe. Jumala oli sanonut Aadamille ja Eevalle, että jos he tekisivät syntiä häntä vastaan, he kuolisivat. Mutta Saatana vakuutti Eevalle: ”Ette suinkaan kuole.” (1. Mooseksen kirja 3:4.) Aadam ja Eeva tietenkin kuolivat; he palasivat tomuun, kuten Jumala oli sanonutkin. Saatana, ”valheen isä”, ei koskaan luopunut ensimmäisestä valheestaan (Johannes 8:44). Lukemattomat uskonnot, jotka poikkeavat Raamatun opista tai jättävät sen suoraan huomiotta, levittävät yhä samaa ajatusta: ”Et suinkaan kuole. Ruumiisi saattaa kuolla, mutta sielusi jatkaa elämää ikuisesti – niin kuin Jumala!” On kiinnostavaa, että Saatanan väitteen mukaan Eevasta piti lisäksi tulla ”niin kuin Jumala” (1. Mooseksen kirja 3:5).

Kuinka paljon parempi onkaan, että meillä on toivo, joka ei perustu valheisiin eikä ihmisfilosofiaan, vaan totuuteen. Kuinka paljon parempi onkaan luottaa siihen, että kuolleet omaisemme ovat tiedottomina haudassa, kuin tuntea huolta kuolemattoman sielun olinpaikasta! Kuolleiden unitilan ei tule kauhistuttaa eikä masentaa meitä. Voimme ajatella kuolleiden olevan ikään kuin turvallisessa lepopaikassa. Miksi turvallisessa? Koska meille vakuutetaan Raamatussa, että ne kuolleet, joita Jehova rakastaa, ovat elossa erityisessä merkityksessä (Luukas 20:38). He elävät hänen muistissaan. Tämä ajatus lohduttaa syvästi, sillä hänen muistillaan ei ole rajoja. Hän haluaa herättää eloon lukemattomat miljoonat rakkaat ihmiset ja antaa heille tilaisuuden elää ikuisesti paratiisimaassa. (Vrt. Job 14:14, 15.)

Ylösnousemuksen loistoisa päivä tulee koittamaan, sillä kaikkien Jehovan lupausten on täytyttävä (Jesaja 55:10, 11). Ajattelehan sitä, että seuraava lupaus toteutuu: ”Mutta sinun kuolleesi elävät, heidän ruumiinsa nousevat jälleen. Ne, jotka nukkuvat maan povessa, heräävät ja huutavat ilosta; sillä sinun kasteesi on kimaltelevan valon kaste, ja maa synnyttää jälleen kauan kuolleena olleet.” (Jesaja 26:19, The New English Bible.) Haudassa nukkuvat kuolleet ovat siis yhtä turvassa kuin lapsi äitinsä kohdussa. Heidät on pian määrä ”synnyttää” jälleen elämään paratiisimaassa!

Mikä voisi olla tätä parempi toivo?

[Alaviitteet]

[Kuva s. 7]

Masadan juutalaiset selootit uskoivat, että kuolema vapauttaisi heidän sielunsa