Luottamuksen arvoisen Jumalan palveleminen
Kertonut Kimon Progakis
Oli purevan kylmä ilta vuonna 1955. Aloimme huolestua vaimoni Giannoulan kanssa, koska 18-vuotias poikamme Georgios ei ollut palannut kotiin kioskilta, jossa hän oli työssä. Yllättäen ovelle koputti poliisi. ”Poikanne jäi auton alle, kun hän oli pyöräilemässä kotiin”, hän sanoi. ”Hän on kuollut.” Sitten hän nojautui eteenpäin ja kuiskasi: ”He tulevat sanomaan teille, että se oli onnettomuus, mutta uskokaa pois, hänet murhattiin.” Paikkakunnan pappi ja jotkut puolisotilaalliset johtajat olivat järjestäneet yhdessä hänen murhansa.
OLI vaarallista olla Jehovan todistaja noina vuosina, jolloin Kreikka oli toipumassa taistelujen ja vaikeuksien ajasta. Tunsin omasta kokemuksestani Kreikan ortodoksisen kirkon ja puolisotilaallisten järjestöjen vallan, sillä olin ollut niiden aktiivijäsen yli 15 vuotta. Annahan kun kerron tapahtumista, jotka johtivat tähän perhettämme kohdanneeseen murhenäytelmään runsaat 40 vuotta sitten.
Nuoruusvuodet Kreikassa
Synnyin vuonna 1902 vauraaseen perheeseen pienessä kylässä lähellä Khalkisin kaupunkia Kreikassa. Isäni osallistui paikkakunnan politiikkaan, ja perheeseemme kuuluvat olivat Kreikan ortodoksisen kirkon harrasmielisiä jäseniä. Aloin lukea ahmimalla poliittisia ja uskonnollisia kirjoja aikana, jolloin useimmat maanmiehistäni olivat lukutaidottomia.
Vuosisadan alussa joka puolella vallinnut köyhyys ja epäoikeudenmukaisuus herättivät minussa paremman maailman kaipuun. Ajattelin, että uskonnon pitäisi kyetä kohentamaan maanmiesteni surkeaa tilannetta. Uskonnollismielisyyteni vuoksi kylän johtomiehet ehdottivat, että rupeaisin yhteisömme ortodoksipapiksi. Mutta vaikka olin vieraillut monissa luostareissa ja käynyt pitkiä keskusteluja piispojen ja apottien kanssa, en tuntenut olevani valmis enkä halukas ottamaan itselleni sellaista vastuuta.
Sisällissodan pyörteissä
Vuosia myöhemmin, huhtikuussa 1941, saksalaiset miehittivät Kreikan. Siitä alkoi tappojen, nälän, puutteen ja mittaamattoman inhimillisen kärsimyksen onneton ajanjakso. Maassa syntyi voimakas vastarintaliike, ja minä liityin erääseen sissiryhmään, joka taisteli natsimiehittäjiä vastaan. Sen vuoksi taloni sytytettiin tuleen monta kertaa, minua ammuttiin ja satoni turmeltiin. Alkuvuodesta 1943 perheelläni ja minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin paeta karuun vuoristoon. Pysyimme siellä siihen asti, kun saksalaismiehitys päättyi lokakuussa 1944.
Saksalaisten lähdön jälkeen puhkesi sisäisiä poliittisia ja siviilien välisiä yhteenottoja. Siitä vastarintaliikkeen sissiryhmästä, johon minä kuuluin, tuli sisällissodan tärkeimpiä taisteluyksikköjä. Vaikka kommunistiset oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja toveruuden ihanteet vetosivat minuun, kaikki harhakuvitelmani ropisivat lopulta alas todellisuuden edessä. Koska minulla oli ryhmässä korkea asema, näin omin silmin, että valta turmelee ihmisen helposti. Ilmeisen jaloista teorioista ja ihanteista huolimatta itsekkyys ja epätäydellisyys pilaavat parhaatkin poliittiset pyrkimykset.
Erityisesti minua järkytti se, että sisällissodan eri leireissä ortodoksipapit tarttuivat aseisiin surmatakseen oman uskontonsa jäseniä! Mietin itsekseni, miten nämä papit voivat sanoa edustavansa Jeesusta Kristusta, joka varoitti: ”Kaikki, jotka miekan ottavat, ne miekkaan tuhoutuvat.” (Matteus 26:52.)
Piileskelin sisällissodan aikana vuonna 1946 Lamian kaupungin lähistöllä Keski-Kreikassa. Vaatteeni olivat kuluneet puhki, ja siksi päätin pukeutua valepukuun ja mennä kaupunkiin teettämään räätälillä uusia vaatteita. Paikalla oli saapuessani meneillään kiihkeä väittely, ja pian huomasin puhuvani politiikan sijasta vanhasta lempiaiheestani uskonnosta. Kun läsnäolijat huomasivat, että näkemykseni kertoivat minun lukeneen asioista, he ehdottivat, että menisin puhumaan erään ”teologian professorin” kanssa. He lähtivät heti hakemaan häntä.
Löydän luotettavan toivon
Tätä seuranneessa keskustelussa tuo ”professori” kysyi minulta, mihin uskonkäsitykseni perustuivat. ”Pyhiin Isiin ja ekumeenisiin kirkolliskokouksiin”, vastasin. Hän ei käynyt kiistämään sitä, vaan avasi pienen Raamattunsa Matteuksen 23:9, 10:n kohdalta ja pyysi minua lukemaan Jeesuksen sanat: ”Älkää myöskään kutsuko ketään isäksenne maan päällä, sillä yksi on teidän Isänne, taivaallinen. Älköön teitä liioin kutsuttako ’johtajiksi’, sillä yksi on teidän Johtajanne, Kristus.”
Se avasi silmäni! Tajusin, että tämä mies kertoi totuuden. Kun hän sanoi olevansa Jehovan todistaja, pyysin häneltä kirjallisuutta luettavaksi. Hän toi minulle kirjan Valo, joka selittää Raamatun Ilmestyskirjaa, ja vein sen mukanani piilopaikkaani. Ilmestyskirjassa mainitut pedot olivat iät ja ajat olleet minulle salaisuus, mutta nyt sain tietää, että ne edustivat 1900-luvun poliittisia järjestöjä. Aloin ymmärtää, että Raamatulla on käytännöllistä merkitystä meidän aikanamme ja että minun pitäisi tutkia sitä ja mukauttaa elämäni sen totuuksiin.
Pidätys ja vankeus
Pian tämän jälkeen sotilaat tunkeutuivat piilopaikkaani ja pidättivät minut. Minut heitettiin tyrmään. Ajattelin, että minut teloitetaan, koska olin ollut etsintäkuulutettu lainsuojaton jo jonkin aikaa. Siellä sellissä ollessani luonani tuli käymään todistaja, joka oli puhunut minulle ensimmäisen kerran. Hän kannusti minua luottamaan varauksetta Jehovaan, ja toimin hänen neuvonsa mukaan. Minut karkotettiin kuudeksi kuukaudeksi Egeanmeressä sijaitsevaan Ikarian saareen.
Heti perille päästyäni sanoin olevani Jehovan todistaja, en kommunisti. Sinne oli karkotettu muitakin, jotka olivat oppineet Raamatun totuuksia, joten otin selville heidän olinpaikkansa, ja me tutkimme yhdessä säännöllisesti Raamattua. He auttoivat minua hankkimaan lisää Raamatun tuntemusta ja ymmärtämään paremmin luottamuksen arvoista Jumalaamme Jehovaa.
Kun tuomioni päättyi vuonna 1947, minut kutsuttiin yleisen syyttäjän toimistoon. Hän sanoi, että käytökseni oli tehnyt häneen vaikutuksen ja että voisin viitata häneen suosittelijanani, jos minut joskus vielä karkotettaisiin. Saavuttuani Ateenaan, jonne perheeni oli tällä välin muuttanut, aloin toimia Jehovan todistajien seurakunnan yhteydessä, ja pian minut kastettiin sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt Jehovalle.
Syytettynä käännyttämisestä
Kymmenien vuosien ajan Jehovan todistajia vastaan nostettiin Kreikassa oikeusjuttuja vuosina 1938 ja 1939 hyväksyttyjen lakien perusteella, jotka kielsivät käännyttämisen. Vuosina 1938–92 Kreikan todistajia pidätettiinkin 19 147 kertaa ja tuomioistuimet langettivat tuomioita yhteensä 753 vuotta, joista 593 kärsittiin. Minut pidätettiin yli 40 kertaa siksi, että saarnasin Jumalan valtakunnan hyvää uutista, ja olin kaikkiaan 27 kuukautta eri vankiloissa.
Yksi pidätyksistäni seurasi kirjettä, jonka kirjoitin eräälle ortodoksipapille Khalkisiin. Jehovan todistajien seurakuntia oli vuonna 1955 kannustettu lähettämään kaikille papeille kirjanen Kristikunta vaiko kristillisyys – kumpi on ”maailman valo”?. Eräs korkea-arvoinen pappi, jolle olin kirjoittanut, nosti minua vastaan syytteen käännyttämisestä. Oikeudenkäynnissä sekä todistajiin kuulunut asianajaja että paikallinen asianajaja puolustivat minua mestarillisesti selittäen, että tosi kristityillä on velvollisuus saarnata Jumalan valtakunnan hyvää uutista (Matteus 24:14).
Oikeuden puheenjohtaja kysyi arkkimandriitalta (piispaa alempi kirkon virkamies): ”Luitteko te kirjeen ja kirjasen?”
”En lukenut”, hän vastasi kiivaasti. ”Minä revin ne ja hankkiuduin niistä eroon heti kun olin avannut kuoren!”
”Miten sitten voitte sanoa, että tämä mies on yrittänyt käännyttää teidät?” oikeuden puheenjohtaja tiedusteli.
Seuraavaksi asianajajamme kertoi esimerkkejä professoreista ja muista, jotka lahjoittivat kokonaisia kirjapinoja yleisiin kirjastoihin. ”Sanoisitteko, että nuo ihmiset ovat yrittäneet käännyttää muita?” hän kysyi.
Tuollainen toiminta ei selvästikään ollut käännyttämistä. Kiitin Jehovaa, kun kuulin päätöksen: ”Syytön.”
Poikani kuolema
Myös poikaani Georgiosta ahdisteltiin jatkuvasti, yleensä ortodoksipappien yllytyksestä. Hänetkin pidätettiin lukemattomia kertoja, koska hän julisti Jumalan valtakunnan hyvää uutista täynnä nuoruuden intoa. Lopulta hänen vastustajansa päättivät hankkiutua hänestä eroon, ja samalla he lähettivät meille muille uhkaviestin, jotta lopettaisimme saarnaamisen.
Poliisi, joka tuli meille ilmoittamaan Georgiosin kuolemasta, sanoi, että paikkakunnan ortodoksipappi ja jotkut puolisotilaalliset johtajat olivat järjestäneet yhdessä poikamme murhan. Sellaiset ”onnettomuudet” olivat tavanomaisia noina vaarallisina aikoina. Huolimatta hänen kuolemansa aiheuttamasta surusta päätöksemme pysyä aktiivisina saarnaamistyössä ja luottaa täysin Jehovaan vain vahvistui.
Autamme muita luottamaan Jehovaan
1960-luvun puolivälissä vaimoni ja lapseni viettivät kesäkuukaudet rannikolla Skala Oroposin kylässä noin 50 kilometrin päässä Ateenasta. Siihen aikaan siellä ei asunut todistajia, ja siksi todistimme vapaamuotoisesti naapureille. Jotkut paikalliset maanviljelijät osoittivat vastakaikua. Koska nuo miehet työskentelivät pelloillaan pitkiä päiviä, tutkimme heidän kanssaan Raamattua iltamyöhällä, ja joistakin heistä tuli todistajia.
Kun näimme, miten Jehova siunasi ponnistelumme, matkustimme sinne joka viikko noin 15 vuoden ajan johtamaan raamatuntutkisteluja kiinnostuneille. Lähes 30 niistä, joiden kanssa tutkimme, on edistynyt kasteelle asti. Aluksi muodostettiin tutkisteluryhmä, ja minut määrättiin johtamaan kokouksia. Myöhemmin ryhmästä tehtiin seurakunta, ja nykyään tuon alueen runsaat sata todistajaa muodostavat Malakasan seurakunnan. Meille tuottaa suurta iloa se, että neljä auttamistamme henkilöistä palvelee tätä nykyä kokoaikaisina sananpalvelijoina.
Rikas perintö
Vähän sen jälkeen kun vihin elämäni Jehovalle, vaimoni alkoi edistyä hengellisesti ja hänet kastettiin. Vaikeina vainon aikoina hänen uskonsa pysyi vahvana eikä hänen nuhteettomuutensa horjunut. Hän ei koskaan valittanut niitä monia vastoinkäymisiä, joita tiheistä pidätyksistäni seurasi.
Vuosien varrella olemme johtaneet lukuisia raamatuntutkisteluja yhdessä, ja hän on auttanut tehokkaasti monia ihmisiä yksinkertaisella ja innostuneella lähestymistavallaan. Tällä hetkellä hän käy säännöllisesti viemässä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet kymmenille lehtikierrokseensa kuuluville ihmisille.
Kolme elossa olevaa lastamme perheineen, joihin kuuluu kuusi lastenlasta ja neljä lastenlastenlasta, ovat kaikki aktiivisia Jehovan palveluksessa, suurelta osin rakkaudellisen puolisoni tuen ansiosta. Vaikka he eivät ole joutuneet kokemaan sitä vainoa ja katkeraa vastustusta, jota me vaimoni kanssa kohtasimme, he ovat panneet ehdottoman luottamuksensa Jehovaan ja vaeltavat jatkuvasti hänen teitään. Mikä ilo meille kaikille tuleekaan olemaan se, että pääsemme jälleen yhteen rakkaan Georgiosimme kanssa, kun hän palaa ylösnousemuksessa!
Päättäväinen luottamus Jehovaan
Olen kaikkina näinä vuosina nähnyt, miten Jehovan henki on toiminut hänen kansansa keskellä. Hänen hengen ohjaama järjestönsä on auttanut minua ymmärtämään, että me emme voi panna luottamustamme ihmisten ponnistuksiin. Heidän lupauksensa paremmasta tulevaisuudesta ovat arvottomia; ne ovat silkkaa valhetta. (Psalmit 146:3, 4.)
Vaikka minulle karttuu ikää ja minulla on vakavia terveysongelmia, katseeni on kohdistettu Valtakunnan toivon todellisuuteen. Tunnen aitoa mielipahaa niiden vuosien takia, jotka vietin omistautuneena väärälle uskonnolle ja yritykselle parantaa olosuhteita poliittisin keinoin. Jos minun pitäisi elää elämäni uudelleen, päättäisin ilman muuta jälleen palvella Jehovaa, luottamuksen arvoista Jumalaa.
(Kimon Progakis nukahti äskettäin kuolemaan. Hänellä oli maallinen toivo.)
[Kuva s. 26]
Tuore valokuva Kimonista ja hänen vaimostaan Giannoulasta