Apua annetaan hävityksen keskellä
IHMISEN pyrkimys auttaa toisia katastrofin jälkeen on varmasti kiitettävää. Monien avustusohjelmien ansiosta on voitu rakentaa uudelleen koteja, yhdistää jälleen perheitä ja ennen kaikkea pelastaa ihmishenkiä.
Katastrofin sattuessa Jehovan todistajat käyttävät hyödykseen kaikkia ei-uskonnollisten avustusohjelmien välityksellä toteutettavia järjestelyjä – ja ovat niistä kiitollisia. Samaan aikaan heillä on raamatullinen velvollisuus ’tehdä hyvää varsinkin niille, jotka ovat heille sukua uskossa’ (Galatalaisille 6:10). Todistajat tuntevat tosiaan olevansa ikään kuin sukua: he pitävät toisiaan ”perheenä”. Siksi he puhuttelevat toinen toistaan ”veljeksi” ja ”sisareksi”. (Vrt. Markus 3:31–35; Filemonille 1, 2.)
Niinpä katastrofin kohdatessa jotakin aluetta Jehovan todistajien vanhimmat pyrkivät kaikin keinoin varmistumaan jokaisen seurakuntalaisen olinpaikasta ja tarpeista sekä järjestämään näille tarvittavaa apua. Katsotaanpa, miten tämä kävi toteen Accrassa Ghanassa, San Angelossa Yhdysvalloissa ja Kobessa Japanissa.
Accra – ”Nooan päivät pienoiskoossa”
Sade alkoi noin kello 23 ja jatkui taukoamatta tuntikausia. ”Sade oli niin rankka, että koko perheeni oli valveilla”, kertoo accralainen Jehovan todistaja John Twumasi. Daily Graphic -lehti kutsui sitä ”Nooan päiviksi pienoiskoossa”. ”Yritimme viedä arvoesineitä yläkertaan”, jatkaa John, ”mutta kun avasimme portaikon oven, tulvavedet syöksyivät sisään.”
Viranomaiset kehottivat lähtemään vaara-alueelta, mutta monet empivät, koska he pelkäsivät, että tyhjä koti – vaikkakin veden täyttämä – voisi houkutella ryöstäjiä. Jotkut eivät kyenneet lähtemään, vaikka olisivat halunneetkin. ”Emme äitini kanssa saaneet ovea auki”, kertoo tyttö nimeltä Paulina. ”Vesi nousi jatkuvasti, joten me seisoimme puutynnyreillä ja pidimme kiinni kattohirrestä. Lopulta, noin viiden aikaan aamulla, naapurimme pelastivat meidät.”
Jehovan todistajat ryhtyivät työhön heti, kun se oli mahdollista. Beatrice-niminen kristitty sisar kertoo: ”Seurakunnan vanhimmat etsivät meitä ja löysivät meidät erään toisen todistajan kotoa, jonne olimme paenneet turvaan. Vain kolme päivää tulvan jälkeen seurakunnan vanhimmat ja nuoret jäsenet tulivat tueksemme ja kaapivat mudan talomme sisä- ja ulkopuolelta. Vartiotorni-seura toimitti puhdistus- ja desinfiointiaineita, maalia, patjoja, huopia, kangasta ja lastenvaatteita. Veljet lähettivät meille ruokaa monen päivän ajan. Olin syvästi liikuttunut!”
John Twumasi, jota lainasimme aiemmin, kertoo: ”Sanoin muille vuokralaisille, että Seuramme on lähettänyt meille puhdistus- ja desinfiointiaineita – niin paljon, että voimme siivota koko talon. Nelisenkymmentä vuokralaista auttoi siivoamisessa. Annoin jonkin verran puhdistusaineita naapureilleni, myös eräälle miehelle, joka on paikallisen kirkon pappi. Työtoverini ajattelivat virheellisesti, että Jehovan todistajat osoittavat rakkautta vain omiaan kohtaan.”
Kristityt veljet ja sisaret arvostivat kovasti saamaansa rakkaudellista apua. Veli Twumasi sanoo lopuksi: ”Vaikka niiden tavaroiden rahallinen arvo, jotka menetin tulvassa, oli suurempi kuin avustustarvikkeiden, olemme perheeni kanssa sitä mieltä, että olemme Seuran koskettavan huolenpidon ansiosta saaneet paljon enemmän kuin menetimme.”
San Angelo – ”kuulosti siltä kuin maailmanloppu olisi tullut”
Tornadot, jotka tekivät tuhojaan 28. toukokuuta 1995 San Angelossa, repivät puita juurineen, katkoivat sähköpylväitä ja heittivät jännitteisiä sähköjohtoja tien poikki. Tuuli puhalsi puuskittain jopa 44 metriä sekunnissa ja vahingoitti julkisia rakennuksia. Sähkökatkokset pimensivät yli 20 000 kotia. Sitten alkoi raesade. Kansallinen sääpalvelu kertoi ”golfpallon kokoisista rakeista”, sitten ”pesäpallon kokoisista rakeista” ja lopulta ”greipin kokoisista rakeista”. Melu oli korvia huumaava. Muuan asukas sanoi: ”Kuulosti siltä kuin maailmanloppu olisi tullut.”
Myrskyä seurasi pahaenteinen tyyneys. Ihmiset tulivat hitaasti ulos runnelluista kodeistaan tutkimaan vahinkoja. Puissa, jotka olivat vielä pystyssä, ei ollut lehtiä. Talot, jotka seisoivat edelleen paikoillaan, näyttivät ikään kuin nyljetyiltä. Maa oli joillakin alueilla jopa metrin korkuisten raekasojen peitossa. Tuhannet kotien ja autojen ikkunat olivat särkyneet myrskyssä, niin että lasinsirpaleet kimaltelivat maata peittävien rakeiden joukossa. ”Kun pääsin kotiin”, muuan nainen sanoo, ”minä vain istuin autossani pihatiellä ja itkin. Vauriot olivat niin pahat, että olin aivan murtunut.”
Avustusohjelmien ja sairaaloiden kautta järjestettiin nopeasti taloudellista apua, rakennustarvikkeita, sairaanhoitoa ja neuvontaa. Monet niistä, jotka olivat itse kärsineet myrskyn kourissa, tekivät voitavansa toisten auttamiseksi ja ansaitsevat siitä kiitoksen.
Myös Jehovan todistajien seurakunnat ryhtyivät toimiin. San Angelossa toimiva vanhin Aubrey Conner raportoi: ”Heti kun myrsky laantui, tartuimme puhelimeen ja tarkistimme toistemme tilanteen. Autoimme toisiamme ja naapureitamme, jotka eivät olleet todistajia, peittämään ikkunoita laudoilla, panemaan muovia katoille ja saamaan kodit mahdollisimman säänkestäviksi. Sitten luetteloimme jokaisen sellaisen seurakuntaamme kuuluvan, jonka koti oli vaurioitunut. Satakunta kotia vaati korjausta, eivätkä avustusjärjestöiltä saadut tarvikkeet riittäneet. Niinpä hankimme lisää tarvikkeita ja järjestäydyimme työhön. Kaiken kaikkiaan tuhatkunta todistajaa tarjoutui auttamaan, noin 250 kunakin viikonloppuna. Osa tuli niinkin kaukaa kuin 740 kilometrin päästä. Kaikki tekivät työtä väsymättä, monesti lähes 40 asteen kuumuudessa. Jopa eräs 70-vuotias sisar työskenteli kanssamme kaikkina muina paitsi yhtenä viikonloppuna, jolloin hänen omaa kotiaan kunnostettiin. Ja tuona viikonloppuna hän oli oman talonsa katolla auttamassa korjaustöissä!
Kuulimme monesti tarkkailijoiden sanovan esimerkiksi: ’Eikö olisikin hienoa, jos muutkin uskonnot tekisivät saman omille jäsenilleen?’ Naapurimme olivat ihmeissään, kun näkivät 10–12 hengen vapaaehtoisten joukon (mukana myös sisaria) ilmaantuvan aikaisin perjantaiaamuna jonkun todistajaystävän kotiin valmiina korjaamaan tai jopa rakentamaan uudelleen koko katon ilmaiseksi. Useimmiten työ valmistui viikonlopussa. Toisinaan ulkopuolinen urakoitsija oli täydessä työntouhussa katon kimpussa, kun meidän joukkomme saapui viereiseen taloon. Saimme tavallisesti poistettua entisen katon ja rakennettua uuden tilalle sekä pihan siivottua, ennen kuin he saivat omansa valmiiksi. Joskus he lopettivat työntekonsa vain seuratakseen meitä!”
Veli Conner sanoo päätteeksi: ”Tulemme kaikki kaipaamaan yhteisiä kokemuksiamme. Olemme oppineet tuntemaan toisemme eri näkökulmasta, kun olemme ilmaisseet veljellistä rakkautta ja saaneet sitä osaksemme enemmän kuin koskaan. Meistä tuntuu, että tämä on vain näyte siitä, millaista Jumalan uudessa maailmassa tulee olemaan, kun veljet ja sisaret auttavat toisiaan, koska he haluavat vilpittömästi tehdä niin.” (2. Pietarin kirje 3:13.)
Kobe – ”puun, laastin ja ihmisruumiiden hylkykasa”
Koben asukkaiden ajateltiin olevan valmistautuneita katastrofiin. Itse asiassa he pitävät aina 1. syyskuuta katastrofienehkäisypäivän. Koululaisilla on maanjäristysharjoituksia, armeija harjoittelee pelastustehtävien hoitamista helikopterin avulla ja palokunnat ottavat esille maanjäristyssimulaattoreita, joissa vapaaehtoiset harjoittelevat hengissä selviytymistä menemällä niissä olevaan huoneen kokoiseen laatikkoon, joka tärähtelee ja värähtelee samalla tavalla kuin todellinen järistys. Mutta kun oltiin todellisessa tilanteessa 17. tammikuuta 1995, valmistautumisesta ei tuntunut olevan mitään hyötyä. Kymmenettuhannet katot romahtivat – mitä ei koskaan tapahtunut simulaattoreissa. Junia kaatui kyljelleen, valtatien osuuksia hajosi alkutekijöihinsä, kaasu- ja vesiputkia repesi, taloja romahti aivan kuin ne olisivat olleet pahvia. Time-lehdessä kuvailtiin näkymää ”puun, laastin ja ihmisruumiiden hylkykasaksi”.
Sitten syttyivät tulipalot. Rakennukset roihusivat samalla kun turhautuneet palomiehet olivat jumissa kilometrien pituisissa autojonoissa. Palopaikalle päässeet totesivat monesti, ettei kaupungin rikkoutuneesta vesijohtojärjestelmästä saanut vettä. ”Ensimmäisenä päivänä vallitsi täydellinen paniikki”, sanoi eräs viranomainen. ”En ole eläessäni tuntenut itseäni niin voimattomaksi, koska tiesin, että noihin palaviin taloihin oli hautautunut niin monia ihmisiä. Ja tiesin, etten voinut tehdä asialle mitään.”
Kaikkiaan noin 5 000 ihmistä kuoli ja arviolta 50 000 rakennusta raunioitui. Kobessa oli vain kolmasosa tarvittavasta ruoasta. Saadakseen vettä jotkut jopa lappoivat likaista nestettä rikkoutuneiden vesijohtojen alta. Monet kodittomat pakenivat suojiin, joista toisissa jaettiin ruokaa: yksi ihminen sai vain yhden pienen riisipallon päivässä. Tyytymättömyys alkoi pian levitä. ”Viranomaiset eivät ole tehneet mitään”, valitti muuan mies. ”Jos luotamme edelleen heihin, kuolemme nälkään.”
Koben ja lähiseutujen Jehovan todistajien seurakunnat järjestäytyivät heti. Helikopterilentäjä, joka näki heidän työnsä omin silmin, sanoi: ”Menin katastrofialueelle maanjäristyspäivänä ja olin siellä viikon. Kun tulin erääseen suojaan, siellä vallitsi täysi kaaos. Minkäänlaista avustustyötä ei tehty. Jehovan todistajat olivat ainoita, jotka kiirehtivät paikalle ja hoitivat asian toisensa perään.”
Työtä oli tosiaan paljon. Kymmenen valtakunnansalia oli tullut käyttökelvottomaksi, ja yli 430 todistajaa oli vailla kotia. Lisäksi 1 206 kotia, joissa he asuivat, vaati korjausta. Kaiken muun lisäksi katastrofissa kuolleiden 15 todistajan perheet tarvitsivat kipeästi lohdutusta.
Tuhatkunta todistajaa eri puolilta maata halusi antaa aikaansa ja auttaa korjaustyössä. ”Kun me työskentelimme kastamattomien raamatuntutkisteluoppilaiden talojen kimpussa”, kertoo eräs veli, ”meiltä kysyttiin aina: ’Miten paljon meidän pitää tästä kaikesta maksaa?’ Kun kerroimme heille, että seurakunnat tukivat rahallisesti tätä työtä, he kiittivät meitä ja sanoivat: ’Se mitä olemme tutkineet, on nyt todellisuutta!’”
Se miten nopeasti ja tunnollisesti todistajat toimivat katastrofin sattuessa, teki moniin vaikutuksen. ”Se teki syvän vaikutuksen minuun”, sanoo lentäjä, jota lainattiin aiemmin. ”Kutsutte toinen toistanne ’veljeksi’ ja ’sisareksi’. Olen nähnyt, miten te autatte toisianne; olette todellinen perhe.”
Todistajat itse oppivat tästä maanjäristyksestä arvokkaita asioita. Muuan sisar myönsi: ”Olen aina ajatellut, että mitä suuremmaksi järjestö kasvaa, sitä vaikeampi on ilmaista henkilökohtaista kiinnostusta.” Mutta se hellä huolenpito, jota hän sai osakseen, muutti hänen näkemyksensä. ”Tiedän, ettei Jehova huolehdi meistä ainoastaan järjestönä vaan myös yksilöinä.” Pysyvä vapautus katastrofeista on kuitenkin edessäpäin.
Pysyvä vapautus pian käsillä!
Jehovan todistajat odottavat aikaa, jolloin katastrofit eivät enää riistä ihmisten elämää ja toimeentulomahdollisuuksia. Jumalan uudessa maailmassa ihmistä opetetaan olemaan yhteistoiminnassa ympäristön kanssa. Kun ihmiset luopuvat itsekkäistä menettelytavoista, he eivät ole niin alttiina luonnononnettomuuksille.
Lisäksi Jehova Jumala – luonnonvoimien Luoja – huolehtii siitä, etteivät luonnonvoimat enää koskaan uhkaa hänen ihmisperhettään ja maallista luomakuntaansa. Silloin maa tulee todella olemaan paratiisi. (Jesaja 65:17, 21, 23; Luukas 23:43.) Ilmestyksen 21:4:n ennustus täyttyy loistoisasti: ”Hän pyyhkii pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa enää ole, eikä surua eikä valitushuutoa eikä kipua enää ole. Entiset ovat kadonneet.”
[Kuva s. 5]
Beatrice Jones (vasemmalla) näyttää, miten hän ja muut muodostivat ketjun päästäkseen tulvavesien läpi
[Kuva s. 6]
Avustustyötä tornadojen jälkeen