Mitä hurrikaani Andrew ei voinut hävittää

HURRIKAANILLA ja hurrikaanilla on eroa.a Jotkin ovat tuskin muuta kuin voimakkaita tuulia, jotka tuovat tullessaan rankkasateita ja kaatavat puita. Toisenlaisia olivat Etelä-Floridassa (24.8.1992) ja Louisianassa (26.8.1992) riehunut hurrikaani Andrew, Kauaissa Havaijissa käynyt Iniki (12.9.1992) sekä Guamin yli pyyhkäissyt taifuuni Omar (28.8.1992).

Nämä aiheuttivat tuhoja, joiden arvo nousi miljardeihin dollareihin. Kymmenet saivat surmansa Floridassa. Tuhannet perheet jäivät kodittomiksi. Vakuutusasiamiehet kiertelivät levottomina talojen raunioilla etsimässä omistajia ja kirjoittamassa sekkejä.

Jehovan todistajien Fort Lauderdalen avustuskomitealta tulleessa raportissa sanottiin, että paikallisten Jehovan todistajien 1033 talosta 518 voitiin korjata. Jos suhde on yleistettävissä, se merkitsee sitä, että ainakin 50 prosenttia kaikista Andrew’n kulkureitillä olleista taloista tuhoutui. Jälkeenpäin ne tarpeeksi onnekkaat, joiden koti oli vielä asuttavassa kunnossa, yrittivät kuivatella huonekalujaan ja verhojaan sekä puhdistaa niitä valkoisesta liejusta, jota syntyi sisäkattomateriaalista sateen päästessä sisään rikkoutuneitten kattojen läpi. Monista tuntui tuskalliselta katsella kotinsa raunioita. Ehkä pahimmin kävi niille, jotka asuivat tavallisia taloja heikkorakenteisemmissa asuntovaunutaloissa tai matkailuvaunuissa.

Kukaan ei säästynyt Andrew’lta

Edellä mainittuihin kuului aviopari Leonard ja Terry Kieffer. Kun he menivät uudelleen käymään Florida Cityssä olevalla asuntovaunualueellaan, heidän täytyi näyttää henkilötodistuksensa armeijan tarkastusasemalla päästäkseen alueelle. Heidän edessään oli asuntovaunupuisto, joka näytti siltä kuin siihen olisi osunut satoja pommeja – jättämättä ainuttakaan kuoppaa. Puita oli kaatunut. Ruhjoutuneita alumiinilevyjä – asuntojen entisiä seiniä ja kattoja – oli takertunut puiden ympärille ja riippui niiden oksilta kuin irvokkaita juhlakoristeita. Sähkölinjat olivat kaikkialla romahtaneet alas ja puiset pylväät taittuneet kuin tulitikut. Romuttuneet autot seisoivat katollaan.

Bob van Dyk, jonka uusi asuntovaunutalo luokiteltiin asuinkelvottomaksi, kertoi mitä hänen kodissaan sattui: ”Katto putosi rytisten alas ja murskasi murskaantuvan, väänsi vääntyvän ja säikäytti meidät, säikkyvät.”

Henkilökohtaisia tavaroita, leluja, vaatteita, valokuvia ja kirjoja lojui siellä täällä surullisena muistona aiemmasta elämäntavasta. Yksinäinen musta kissa vaelsi päämäärättömästi raunioiden keskellä ja tuijotti takaisin Kieffereihin kysyvästi. Pienet sisiliskot vilahtelivat esineiden yli, jotka ennen olivat olleet jonkun kallisarvoista omaisuutta. Hajonneista jääkaapeista purkautuneen mädäntyvän ruoan löyhkä leijui ilmassa. Joka puolella näkyi vain rajun tuhon jälkiä – ja kaiken takana olivat tuulet, raivoisat tuulet, joiden nopeus kiihtyi ajoittain yli 260 kilometriin tunnissa.

Se oli sydäntä särkevä näky näiden kotien omistajille ja asukkaille. He olivat vuosikausia kasvattaneet lapsiaan ja eläneet elämäänsä omassa pesässään, ja nyt palatessaan myrskyn jälkeen takaisin he löysivät kaiken rikkoutuneena ja hajallaan. Kiefferit olivat pelastaneet joitakin tavaroitaan edellisellä käynnillä, mutta heistä tuntui liian raskaalta käydä läpi ne rauniokasat, jotka kodista olivat jäljellä. He olivat kuitenkin kiitollisia siitä, että he olivat yhä elossa ja saattoivat palvella Jumalaa.

Mikään ei säästynyt Andrew’lta. Ostoskeskukset, tehtaat, varastorakennukset – niistä kaikista tuli luonnon ankaran hyökkäyksen maaleja. Pienen ihmisen rakennusmääräyksistä ei ollut kilpasille.

Ihmisluonnon parhaat ja huonoimmat puolet

Floridaan alkoi virrata apua joka puolelta maata, kun eri avustusjärjestöt saivat toimintansa käyntiin. Brooklynissa New Yorkissa oleva Jehovan todistajien hallintoelin ryhtyi viipymättä toimiin ja nimitti avustuskomitean, joka ohjaisi työtä Fort Lauderdalen konventtisalista käsin. Lisäksi se osoitti suuren rahasumman rakennustarvikkeiden, ruoan ja hätäavun hankkimiseen. Todistajat olivat sen vuoksi niiden ensimmäisten joukossa, jotka reagoivat tilanteeseen ja alkoivat kutsua vapaaehtoisia työntekijöitä. Todellisuudessa monet tulivat pyytämättä.

Jehovan todistajia saapui Kaliforniasta, Pohjois-Carolinasta, Oregonista, Washingtonin osavaltiosta, Pennsylvaniasta, Missourista ja monista muista paikoista. Yksi Virginian alueellisista rakennuskomiteoista, jotka tavallisesti johtavat valtakunnansalien rakentamista, lähetti 18 todistajan vahvuisen ryhmän korjaamaan kattoja. Ajomatka kesti 18 tuntia. Avustustyöntekijät ottivat vuosilomaa tai virkavapaata töistä ja ajoivat satoja, jopa tuhansia, kilometrejä maan halki päästäkseen vaikeuksissa olevien todistajatovereidensa luokse.

Charlestonin alueelta Etelä-Carolinasta tulleesta ryhmästä oli korvaamatonta apua. Siihen kuuluvat olivat saaneet kokemusta korjatessaan hurrikaani Hugon jälkiä vuonna 1989. He tiesivät, mitä odottaa, ja keräsivät nopeasti kokoon avustustarvikkeita, joihin kuului sähkögeneraattoreita ja rakennusmateriaalia. Kahdessa viikossa vapaaehtoiset joukot olivat kuivanneet noin 800 taloa ja korjanneet lukuisia kattoja.

Monet sellaiset aviopuolisot ja naapurit, jotka eivät ole Jehovan todistajia, hyötyivät todistajien korjausryhmien antamasta avusta. West Homesteadista kotoisin oleva Ron Clarke kertoo: ”Kaikki tämä on tehnyt suuren vaikutuksen ei-uskoviin puolisoihin. He ovat liikuttuneet kyyneliin asti sen johdosta, mitä todistajat ovat jo tehneet heidän hyväkseen.” Hän jatkoi mainitsemalla erään todistajan ei-uskovasta aviomiehestä: ”Hän on aivan haltioissaan – todistajat ovat siellä parhaillaan rakentamassa hänelle kattoa.”

Muuan toinen todistaja kertoi kokemuksen naapureistaan, jotka eivät ole todistajia ja joiden luona hän kävi joka ilta katsomassa, miten siellä voitiin. He sanoivat olevansa aivan kunnossa. Viidentenä päivänä vaimo murtui ja rupesi itkemään. ”Vauvalle ei ole enää vaippoja, ja sen ruokakin on melkein lopussa. Meillä ei ole tarpeeksi ruokaa eikä vettä.” Hänen aviomiehensä tarvitsi 20 litraa bensiiniä mutta ei saanut sitä mistään. Vielä samana päivänä tuo todistaja toi heille valtakunnansalin avustuspisteestä kaiken, mitä heiltä puuttui. Vaimo itki kiitollisuudesta, ja mies teki lahjoituksen avustustyöhön.

Erittäin tärkeä osa oli seurakuntien vanhimmilla ja avustavilla palvelijoilla, jotka olivat yhteistyössä keskenään järjestäessään avustustoimintaa niistä tuhoalueella olevista valtakunnansaleista käsin, jotka oli korjattu. He työskentelivät väsymättömästi löytääkseen kaikki todistajat ja selvittääkseen näiden tarpeet. Päinvastaisen esimerkin tarjoaa se, mitä erään ilmavoimien upseerin mainitaan sanoneen toisen alueen avustusponnisteluista: ”Kaikki johtajat haluavat vain olla johtajia, mutta kukaan ei halua käydä käsiksi likaiseen työhön.”

Onnettomuuksissa voivat ihmisten parhaat ja huonoimmat puolet tulla esiin. Yksi esimerkki jälkimmäisestä oli ryöstely. Eräs Jehovan todistaja -perhe katsoi voivansa säästää ainakin jääkaappinsa ja pesukoneensa, jotta niitä voitaisiin käyttää avustuskeskuksessa paikallisessa valtakunnansalissa, ja lähti hakemaan salilta kuorma-autoa. Perheen ollessa poissa ryöstelijät veivät molemmat tavarat!

Muuan silminnäkijä kertoo: ”Kun kuljimme autioita katuja pitkin, näimme taloissa varoitustauluja, joissa ryöstelijöitä käskettiin pysymään poissa. Joissakin oli teksti ’Ryöstelijät kuolkoot’ tai ’Ryöstelijät ammutaan’, ja yhdessä luki: ’Kaksi ryöstelijää ammuttu, yksi kuollut’. Liikkeitä ja ostoskeskuksia oli tyhjennetty.” Erään ilmavoimien kersantin mukaan ihmiset olivat saaneet kiinni ainakin yhden ryöstelijän ja lynkanneet tämän.

Monia pidätettiin. Näyttää siltä, että kaikenlaisissa onnettomuuksissa on rikollinen aines valmiina hyökkäämään saaliin kimppuun kuin korppikotkat. Jopa niin sanotut tavallisetkin ihmiset tempautuvat mukaan ryöstelyyn. Uskonto, etiikka ja moraali tuntuvat haihtuvan ilmaan, kun kiusauksena on saada jotain ilmaiseksi.

Herätkää!-lehdelle kerrottiin, että aseistetut ryöstelijät olivat alkupäivinä varastaneet muutamalta sotilaalta näiden lataamattomat kiväärit. Joidenkin sotilaiden kuultiin sanovan, että he pitivät valtakunnansalin avustuskeskusta erämaan keitaana, koska ”te todistajat ette kanna aseita”.

”Älä jää haikailemaan”

Mitä Jehovan todistajat ovat oppineet luonnononnettomuuksissa? Jatka hengellisiä toimia mahdollisimman pian. Homesteadin vanhimpiin kuuluva Ed Rumsey kertoi Herätkää!-lehdelle, että yksi kaksoisvaltakunnansali oli kokouskunnossa maanantaista hurrikaania seuraavana keskiviikkona. Osa kattorakenteista oli mennyt menojaan, sisäkatot olivat sortuneet, ja vettä oli päässyt sisään. Vapaaehtoiset työskentelivät ripeästi saadakseen valtakunnansalit kokouskuntoon ja voidakseen käyttää niitä pisteinä, joista avustustyötä johdettaisiin kullakin tuhoalueella. Uhrien ja avustustyöntekijöiden ruokkimiseksi pystytettiin keittiöitä.

Fermín Pastrana, joka toimii vanhimpana Princetonin espanjankielisessä seurakunnassa, kertoi, että seitsemän perhettä hänen seurakuntansa 80 Jehovan todistajan keskuudesta oli menettänyt kotinsa kokonaan. Minkä neuvon hän oli antanut todistajatovereilleen? ”Sure, jos sinun täytyy surra. Mutta sitten: älä jää haikailemaan. Ryhdy auttamaan toisia ja osallistu kenttäpalvelukseen siinä määrin kuin mahdollista. Älä jää pois kristillisistä kokouksistamme. Selvitä ne asiat, jotka voidaan selvittää, mutta älä murehdi sitä, mille ei voi mitään.” Siksi todistajat olivatkin kohta saarnaamassa ja viemässä avustuspakkauksia talosta taloon. Andrew ei ollut puhaltanut pois heidän intoaan.

”Seuraavalla kerralla – – evakkoon”!

Sharon Castro, Cutler Ridgessä asuva 37-vuotias nainen, kertoi Herätkää!-lehdelle oman kokemuksensa: ”Isäni päätti, ettemme noudattaisi evakuointikehotusta. Hänestä tuntui siltä, että koska hurrikaani oli viime kerralla kääntynyt pois Floridan rannikolta, niin Andrew tekisi samoin. Hän ei aikonut edes suojata ikkunoita. Onneksi veljeni tuli käymään ja vaati, että ikkunat oli peitettävä vanerilevyillä. Ei ole epäilystäkään siitä, että se pelasti henkemme. Ikkunamme olisivat särkyneet, ja sirpaleet olisivat leikanneet meidät kappaleiksi.

”Suunnilleen puoli viiden aikaan aamulla meni sähkövirta poikki. Ulkoa kuului hirvittäviä ääniä. Aivan kuin siellä olisi mennyt suunnattoman suuri juna. Puut ja talot räsähtelivät katketessaan ja hajotessaan. Myöhemmin saimme selville, että pelottava narina tuli katoltamme, jossa naulat löystyivät. Ullakko lensi taivaan tuuliin ja kolmannes katosta sen mukana. Lopulta meidän 12:n, muun muassa liikuntakyvyttömän äitini ja 90-vuotiaan isoäitini, oli haettava suojaa talon keskellä olevasta huoneesta, jossa ei ole ikkunoita. Olimme aivan varmoja, että kuolisimme sinne.”

Mitä hän oppi tästä kokemuksesta? ”Kun meitä seuraavalla kerralla käsketään lähtemään evakkoon, me myös lähdemme – mukisematta! Otamme vaarin varoituksista. Lisäksi olen oppinut jakamaan ja elämään hyvin vähällä. Tiedän, ettei ole väärin itkeä ja surra, mutta sitten on rohkeasti kohdattava todellisuus.”

Lehdistön kannanottoja

Lehdistökin pani merkille, miten hyvin Jehovan todistajat olivat järjestäytyneet. Savannah Evening Press -sanomalehdessä oli otsikko: ”Jehovan todistajat huomaavat olevansa tervetulleita Etelä-Floridassa”, ja The Miami Herald -lehdessä tiedotettiin: ”Jehovan todistajat huolehtivat omistaan – ja toisista.” Siinä sanottiin: ”Homesteadissa ei kukaan läimäytä oveaan kiinni Jehovan todistajien edessä tällä viikolla – vaikka hänen ovensa olisikin vielä tallella. Noin 3000 vapaaehtoista todistajaa kaikkialta maasta on kokoontunut tuhoalueelle auttamaan ensin omiaan ja sitten toisia. – – Millä tahansa sotilaallisella järjestöllä olisi kadehtimista todistajien täsmällisyydessä, kurinalaisuudessa ja tehokkuudessa.”

Todistajat ovat tottuneet ruokkimaan suuria väkijoukkoja konventeissaan. Lisäksi he ovat perustaneet satoja alueellisia rakennuskomiteoita ympäri maailmaa rakentamaan valtakunnansaleja ja suuria konventtisaleja. Siksi heillä on valmennettua työvoimaa, joka on käytettävissä muutamassa tunnissa.

Asiaan vaikuttaa kuitenkin vielä yksi seikka: heidän asenteensa. Samassa uutisessa jatketaan: ”Heillä ei ole kankeaa virkakoneistoa. Heidän keskuudessaan ei käydä itsekeskeisyydestä juontuvia taisteluja. Sen sijaan he näyttävät uskomattoman iloisilta ja yhteistyöhaluisilta, olivatpa he kuinka kuumissaan, likaisia tai uupuneita tahansa.” Miten se on selitettävissä? Eräs todistaja vastaa: ”Se johtuu suhteesta Jumalaan, ja tuo suhde saa meidät osoittamaan rakkauttamme toisia kohtaan.” Tätäkään ei Andrew voinut viedä mennessään – todistajien kristillistä rakkautta (Johannes 13:34, 35).

Kiinnostavana vertauksena voidaan sanoa, että Jehovan todistajat näyttivät ottaneen oppia puista. Muuan silminnäkijä esitti asian seuraavasti: ”Kun kiertelin katsomassa paikkoja, en voinut olla panematta merkille, että satoja suuria puita oli kaatunut ja makasi kumollaan maassa. Miksi? Niiden koon vuoksi tuuli tarttui niihin lujasti, ja niillä oli laaja mutta pintakerroksiin jäävä juuristo. Toisaalta suurin osa solakoista kuningaspalmuista jäi pystyyn. Ne taipuivat tuulessa, ja joistakin lähti lehdet, mutta useimmat pysyivät tukevasti maaperässä.”

Todistajilla oli syvät uskon juuret Jumalan sanassa, ja he toimivat joustavasti. Omaisuus ja asunnot eivät olleet heille tärkeimpiä. He olivat ainakin elossa ja pystyivät vastoinkäymisistä huolimatta palvelemaan edelleen Jehovaa. Andrew ei ollut vienyt heiltä heidän elämäänsä.

Miten se tapahtuu?

Anheuser-Busch-yhtiö lahjoitti kuorma-autollisen juomavettä. Kuorman saavuttua alueelle kuljettaja kysyi viranomaisilta, minne hänen pitäisi jättää vesi. Hänelle sanottiin, että ainoastaan Jehovan todistajien järjestelyt toimivat. Andrew’n jälkeisen viikon aikana Jehovan todistajien Fort Lauderdalen konventtisalille olikin saapunut noin 70 rekallista tavaraa.

Muuan salilla työskennellyt vapaaehtoinen kertoo: ”Niin me saimme kokonaisen kuorma-autollisen juomavettä. Liitimme sen heti toisten ruokatarvikkeiden mukaan, jotka lähetimme valtakunnansalien jakelukeskuksiin. Se annettiin veljille ja muille tuon alueen tarpeessa oleville.” Muuan Washingtonin osavaltiossa toimiva paperiyhtiö lahjoitti 250000 paperilautasta.

Aluksi kaupungin viranomaiset lähettivät valtakunnansaleille sellaisia vapaaehtoisia työntekijöitä, jotka eivät olleet Jehovan todistajia, ja sanoivat: ”Ainoastaan heillä on kunnolliset järjestelyt.” Lopulta armeija saapui paikalle ja rupesi pystyttämään ruoka- ja vesipisteitä sekä telttakyliä.

Todistajien avustuskomitean järjestämä ensimmäinen jakelukeskus toimi Fort Lauderdalen konventtisalilla, joka sijaitsee noin 60 kilometrin päässä Homesteadin seudulla olleesta pahimmasta tuhoalueesta pohjoiseen. Työpaineen helpottamiseksi pääkeskus perustettiin Plant Cityn konventtisalille Orlandon lähelle 400 kilometrin päähän tuhoalueesta luoteeseen. Suurin osa avustustarvikkeista ohjattiin sinne lajiteltavaksi ja pakattavaksi. Komitea tilasi niitä päivän tarpeen mukaan Plant Citystä, ja suuret rekka-autot kulkivat tuon viiden tunnin matkan Fort Lauderdaleen.

Tämä jakelukeskus jakoi vuorostaan ruokaa, rakennustarvikkeita, vettä, generaattoreita ja muuta tarpeellista kolmelle korjatulle valtakunnansalille, jotka sijaitsevat tuhoalueen keskellä. Siellä pätevät todistajat järjestivät korjaus- ja siivousryhmiä, jotka suuntasivat kulkunsa satoihin huoltoa kaipaaviin taloihin. Valtakunnansalien alueelle perustettiin myös keittiöitä ja ruokintalinjoja, ja kaikki olivat tervetulleita hakemaan apua. Jopa muutamat sotilaat kävivät syömässä, ja heidän huomattiin myöhemmin pudottavan lahjoituksia lahjalaatikoihin.

Miesten ollessa korjaamassa taloja jotkut naiset laittoivat ruokaa. Toiset olivat tapaamassa alueelta löytämiään ihmisiä kertoakseen näille, mitä Raamatussa sanotaan luonnononnettomuuksien syistä, ja antaakseen avustuspaketteja tarpeessa oleville. Yksi heistä oli Teresa Pereda. Hänen kotinsa oli vaurioitunut ja hänen autonsa ikkunat olivat särkyneet – auto oli silti kuormattu täyteen toisille tarkoitettuja avustuspaketteja. Hänen aviomiehensä Lazaro työskenteli yhdellä valtakunnansaleista. (Saarnaaja 9:11; Luukas 21:11, 25.)

Monille kodittomille järjestettiin majoitus sellaisiin Jehovan todistajien koteihin, joita Andrew ei ollut vahingoittanut. Toiset asuivat matkailuvaunuissa, jotka oli lainattu tai saatu lahjoituksena tuota tarkoitusta varten. Jotkut muuttivat armeijan pystyttämiin telttakyliin. Sitten oli niitä, jotka vain kirjasivat kotinsa menetetyksi ja muuttivat ystäviensä ja sukulaistensa luo muualle maahan. Heillä ei ollut asuntoa sen enempää kuin työtäkään. Sähkö, vesi ja kunnollinen viemäriverkko puuttuivat, joten he katsoivat parhaaksi lähteä.

Eräs espanjankielinen Jehovan todistaja ilmaisi hyvin läksyn, jonka kaikki oppivat: ”Olemme hyvin kiitollisia siitä, mitä opimme elämämme tavoitteista. Mehän voimme rakentaa kotiamme ja kerätä aineellista vaikkapa 15 tai 20 vuotta, ja sitten se kaikki voi hävitä yhdessä hetkessä. Tämä auttaa meitä asettamaan hengellisiä tavoitteita, yksinkertaistamaan elämää ja ajattelemaan vakavasti Jehovan palvelemista.”

Apostoli Paavali sanoi hyvin samansuuntaisesti: ”Niitä asioita, jotka olivat minulle voittoja, olen pitänyt tappiona Kristuksen vuoksi. Minähän muuten pidänkin kaikkea tappiona Herrani Kristuksen Jeesuksen tuntemuksen verrattoman arvon vuoksi. Hänen takiaan olen menettänyt kaiken ja pidän sitä paljona roskana, jotta voittaisin Kristuksen.” (Filippiläisille 3:7, 8.)

Luonnononnettomuudet kuuluvat elämään nykyisessä maailmassamme. Jos toimimme viranomaisten varoitusten mukaan, voimme ainakin pelastaa henkemme. Ehkä menetämme asuntomme ja omaisuutemme, mutta kristityn suhteen ”kaiken lohdutuksen Jumalaan” pitäisi vahvistua. Vaikka jotkut menehtyisivätkin onnettomuudessa, Jeesus lupasi heille ylösnousemuksen Jumalan uuteen maailmaan ennalleen saatetun maan päällä – maan, jolla ei koskaan enää nähdä luonnononnettomuuksien aiheuttamaa kärsimystä ja kuolemaa. (2. Korinttolaisille 1:3, 4; Jesaja 11:9; Johannes 5:28, 29; Ilmestys 21:3, 4.)

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 20]

Hyvin hämmästynyt

Avustustyöhön matkusti Tampasta Floridasta 11 valkoihoisen Jehovan todistajan ryhmä. He saivat rakennustarvikkeita ja alkoivat korjata erään mustaihoisen todistajan kattoa. Kun tämän veljenpoika, joka ei ollut todistaja, saapui paikalle, hän ei ollut uskoa silmiään. Hän oli hyvin hämmästynyt nähdessään, että valkoihoiset todistajat olivat ehtineet ennen häntä ja korjasivat parhaillaan hänen setänsä taloa. Se teki häneen niin suuren vaikutuksen, että hän jopa tuli mukaan rakennustyöhön.

Hän sanoi, että kun Jehovan todistajat tulisivat seuraavan kerran hänen ovelleen, hän pyytäisi heiltä raamatuntutkistelua. Koska hän puhui Tampasta kotoisin olevan ryhmän kanssa, kävi ilmi, että hän asui sen alueella. Yksi ryhmän vanhimmista sopi viipymättä raamatuntutkistelusta seuraavaksi viikoksi! Eräs todistaja sanoi tämän osoittavan, ettei välttämättä tarvitse koputella pelkästään ovia voidakseen antaa todistusta – kattojakin voi koputella!

[Kuvat s. 15]

Mikään ei säästynyt hirmumyrsky Andrew’lta, ja vain harvat rakennukset pysyivät pystyssä

Kiefferien asuntovaunutalo – ja sen jäännökset

[Kuvat s. 16]

Rebecca Pérez, hänen tyttärensä ja 11 muuta säilyivät hengissä tässä pienessä huoneessa

Armeija saapui paikalle estämään ryöstelyä (ylhäällä oikealla); ryöstettyjä liikkeitä (oikealla)

Hirmumyrsky repi kattoja irti ja lennätti ajoneuvoja

[Kuvat s. 17]

Avustustyö organisoitiin valtakunnansaleilla

Asuntovaunut takertuivat puiden ympärille; lasten lelu lojuu hylättynä patjalla; raamatullista kirjallisuutta romujen keskellä; Jehovan todistajat, muiden muassa Teresa Pereda, jakoivat avustustarvikkeita lähimmäisilleen

Lahjoituksena saatuja rakennustarvikkeita. Vaatteiden lajittelua

[Kuvat s. 18]

Vapaaehtoisia saapui kaikkialta Yhdysvalloista osallistuakseen avustustyöhön