Opin Raamatun totuuden Romaniassa
KERTONUT GOLDIE ROMOCEAN
Vuonna 1970 kävin tapaamassa Romaniassa asuvia sukulaisiani ensimmäisen kerran lähes 50 vuoteen. Ihmiset elivät sortavan kommunistihallinnon alaisuudessa, ja minua neuvottiin jatkuvasti miettimään tarkkaan sanojani. Kun seisoin kotikylämme valtionvirastossa, virkailija kehotti minua lähtemään maasta heti. Ennen kuin selitän syyn siihen, kerron kuitenkin, miten opin Raamatun totuuden Romaniassa.
SYNNYIN 3. maaliskuuta 1903 Ortelecin kylässä Luoteis-Romaniassa lähellä Zalăun kaupunkia. Asuimme kauniilla paikalla. Vesi ja ilma olivat puhtaita. Kasvatimme itse ruokamme, eikä meiltä puuttunut aineellisesti mitään. Nuoruusvuosinani maassa vallitsi rauha.
Ihmiset olivat hyvin uskonnollisia. Perheessämme oli itse asiassa kolmea eri uskontoa. Toinen isoäitini oli ortodoksi ja toinen adventisti, ja vanhempani olivat baptisteja. Koska en hyväksynyt kenenkään heidän uskontoaan, perheeni sanoi, että minusta tulisi ateisti. Ajattelin, että jos on yksi Jumala, uskontoja pitäisi olla vain yksi – ei kolmea samassa perheessä.
Se mitä näin uskonnoissa, järkytti minua. Esimerkiksi pappi kävi kodeissa perimässä kirkon saatavia. Kun ihmisillä ei ollut antaa rahaa, hän otti sen sijaan heidän parhaat villahuopansa. Katselin ortodoksisessa kirkossa, miten isoäiti polvistui rukoilemaan Marian kuvan eteen. Miksi rukoilla kuvaa, ajattelin.
Vaikeat ajat
Isä lähti vuonna 1912 Yhdysvaltoihin hankkimaan rahaa erään velan maksuun. Pian tämän jälkeen puhkesi sota, ja kylän miehet lähtivät taistelemaan – kotiin jäivät vain naiset, lapset ja vanhat miehet. Kylämme joutui hetkellisesti Unkarin hallintaan, mutta sitten romanialaissotilaat palasivat ja ottivat kylän takaisin. He käskivät meidän lähteä viipymättä. Mutta siinä kiireessä ja tohinassa, kun tavarat pakattiin ja perheen pienimmät istutettiin härkävankkureihin, minä jäin matkasta. Olin näet viidestä lapsesta vanhin.
Juoksin naapurin vanhan miehen luokse, joka ei ollut lähtenyt muiden mukaan, ja hän sanoi: ”Mene kotiin. Pane ovet lukkoon äläkä laske ketään sisään.” Tottelin häntä heti. Syötyäni kanakeittoa ja kaalikääryleitä, jotka olivat lähtökiireessä unohtuneet, polvistuin sänkyni viereen rukoilemaan. Pian vaivuin sikeään uneen.
Avatessani silmäni päivä oli noussut, ja sanoin: ”Kiitos, Jumala, että olen elossa!” Seinät olivat täynnä luodinreikiä, sillä ulkona oli ammuskeltu koko yö. Kun äiti tajusi seuraavassa kylässä, etten ollut heidän kanssaan, hän lähetti matkaan nuoren George Romoceanin, joka löysi minut ja vei minut takaisin perheeni luo. Pian saatoimme taas palata kotikyläämme ja jatkaa elämää siellä.
Kaipaan Raamatun totuutta
Äitini olisi halunnut, että minut olisi kastettu baptistiksi, mutta minä en halunnut sitä, koska en voinut uskoa, että rakastava Jumala polttaisi ihmisiä ikuisesti helvetissä. Äiti yritti selittää asiaa sanomalla: ”No jos he ovat pahoja.” Mutta minä vastasin: ”Jos he ovat pahoja, heidät pitäisi tappaa mutta ei heitä kiduttaa saa. Minä en kiduttaisi edes koiraa tai kissaa.”
Muistan, miten eräänä kauniina kevätpäivänä ollessani 14-vuotias äiti käski minun viedä lehmät laitumelle. Kun makasin ruohikossa joen varrella paikassa, jonka taustana oli metsä, katsoin taivaalle ja sanoin: ”Jumala, tiedän, että olet olemassa, mutta en pidä mistään näistä uskonnoista. Sinulla täytyy olla yksi hyvä uskonto.”
Uskon vahvasti, että Jumala kuuli rukoukseni, koska samana kesänä 1917 kyläämme tuli kaksi raamatuntutkijaa (joiksi Jehovan todistajia tuolloin kutsuttiin). He olivat kolporteeraajia eli kokoaikaisia sananpalvelijoita, ja he tulivat baptistikirkkoon kesken jumalanpalvelusta.
Raamatun totuus leviää Romaniassa
Muutamaa vuotta aiemmin, vuonna 1911, Carol Szabo ja Josif Kiss, joista oli tullut raamatuntutkijoita Yhdysvalloissa, palasivat Romaniaan kertomaan Raamatun totuudesta. He asettuivat asumaan Tîrgu Mureşiin, joka sijaitsee vajaat 160 kilometriä kaakkoon kylästämme. Muutamassa vuodessa kirjaimellisesti sadat ihmiset ottivat vastaan Valtakunnan sanoman ja aloittivat kristillisen sananpalveluksen (Matteus 24:14).
Kun nämä kaksi nuorta raamatuntutkijaa tulivat Ortelecin kylän baptistikirkkoon, George Romocean piti juuri jumalanpalvelusta, vaikka olikin vasta 18-vuotias, ja yritti selittää Roomalaiskirjeen 12:1:n merkitystä. Lopulta toinen nuorista kolporteeraajista nousi seisomaan ja sanoi: ”Veljet, ystävät, mitä apostoli Paavali yrittää tässä sanoa?”
Kuullessani tämän olin hyvin jännittynyt! Ajattelin, että näiden miesten täytyy osata selittää Raamattua. Mutta useimmat läsnäolijoista huusivat: ”Vääriä profeettoja! Tiedämme, keitä te olette!” Syntyi hälinä. Mutta sitten Georgen isä nousi seisomaan ja sanoi: ”Suu kiinni, kaikki! Millaista henkeä tämä oikein on – pulloako kallistelemalla te olette sen saaneet? Jos näillä miehillä on jotakin sanottavaa meille ettekä te halua kuunnella, minä kutsun heidät omaan kotiini. Kaikki, jotka haluavat tulla, ovat tervetulleita.”
Jännittyneenä juoksin kotiin kertomaan äidille, mitä oli tapahtunut. Olin yksi niistä, jotka noudattivat kutsua mennä Romoceanien kotiin. Miten innoissani olinkaan tuona iltana, kun opin Raamatusta, ettei palavaa helvettiä ole, ja kun näin omasta romaniankielisestä Raamatustani Jumalan nimen Jehova! Kolporteeraajat järjestivät niin, että eräs raamatuntutkija tuli joka sunnuntai Romoceaneille opettamaan meitä. Seuraavana kesänä ollessani 15-vuotias minut kastettiin Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi.
Aikaa myöten käytännössä kaikki Prodanin ja Romoceanin sukuihin kuuluvat omaksuivat Raamatun totuuden ja vihkivät elämänsä Jehovalle. Samoin tekivät monet muut kylästämme, muiden muassa se nuoripari, jonka koti oli palvellut baptistikirkkona. Myöhemmin he muuttivat sen paikaksi, missä raamatuntutkijat kokoontuivat tutkimaan. Raamatun totuus levisi nopeasti lähikylissä, ja vuonna 1920 Valtakunnan julistajia oli Romaniassa noin 1 800!
Yhdysvaltoihin
Meillä oli kova into kertoa oppimastamme isälleni Peter Prodanille. Mutta ennen kuin meillä oli tilaisuutta kirjoittaa hänelle, saimme hämmästykseksemme häneltä kirjeen, jossa hän kertoi, että hänestä oli tullut Jehovan kastettu palvelija. Hän oli tutkinut raamatuntutkijoiden kanssa Akronissa Ohiossa ja halusi meidän kaikkien tulevan luokseen Yhdysvaltoihin. Äiti ei kuitenkaan suostunut lähtemään Romaniasta. Niinpä vuonna 1921 minä lähdin isän luokse Akroniin ja maksoin matkani isän lähettämillä rahoilla. George Romocean oli muuttanut veljensä kanssa Yhdysvaltoihin jo vuotta aiemmin.
Kun saavuin laivalla Ellis Islandiin New Yorkiin, maahanmuuttoviranomainen ei osannut kääntää nimeäni Aurelia englanniksi, joten hän sanoi: ”Sinä olet Goldie.” Se on ollut nimeni siitä lähtien. Pian tämän jälkeen, 1. toukokuuta 1921, menin naimisiin George Romoceanin kanssa. Noin vuotta myöhemmin isä meni takaisin Romaniaan, ja vuonna 1925 hän toi Akroniin pikkusiskoni Maryn. Sen jälkeen isä palasi Romaniaan äidin ja muun perheen luokse.
Palveluksemme alkuvaiheita Yhdysvalloissa
George oli hyvin uskollinen ja antaumuksellinen Jehovan palvelija. Vuosina 1922–32 meitä siunattiin neljällä ihastuttavalla tyttärellä: Estherillä, Annella, Goldie Elizabethilla ja Irenellä. Akronissa alkoi toimia romaniankielinen seurakunta, ja alussa kokoukset pidettiin meidän kodissamme. Brooklynissa New Yorkissa sijaitsevan raamatuntutkijoiden maailmankeskuksen edustaja vieraili myöhemmin puolivuosittain seurakunnassamme ja majoittui meille.
Omistimme usein koko sunnuntaipäivän saarnaamiseen. Pakkasimme kenttälaukkumme ja otimme lounaan mukaan, panimme tytöt T-malliseen Fordiimme ja vietimme päivän saarnaten maaseutualueella. Sitten illalla olimme läsnä Vartiotornin tutkistelussa. Tyttäremme oppivat rakastamaan saarnaamista. Vuonna 1931 olin Columbuksessa Ohiossa, kun raamatuntutkijat omaksuivat selvästi erottuvan nimensä Jehovan todistajat.
Oikaisu jota tarvitsin
Joitakin vuosia myöhemmin suutuin Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran silloiselle presidentille Joseph F. Rutherfordille. Muuan uusi todistaja oli sitä mieltä, että veli Rutherford oli toiminut epäoikeudenmukaisesti häntä kohtaan, koska hän ei ollut kuunnellut tätä veljeä loppuun asti. Minusta veli Rutherford oli väärässä. Sitten eräänä sunnuntaipäivänä sisareni Mary tuli miehensä Dan Pestruin kanssa käymään luonamme. Päivällisen jälkeen Dan sanoi: ”Pannaanpa itsemme kokouskuntoon.”
”Emme käy enää kokouksissa”, sanoin. ”Olemme suuttuneet veli Rutherfordille.”
Dan pani kätensä selän taakse ja asteli edestakaisin, ja sitten hän sanoi: ”Tunsitko veli Rutherfordin, kun menit kasteelle?”
”En tietenkään”, vastasin. ”Kyllähän sinä tiedät, että minut kastettiin Romaniassa.”
”Miksi menit kasteelle?” hän kysyi.
”Koska opin, että Jehova on tosi Jumala, ja halusin omistaa elämäni hänen palvelukseensa”, vastasin.
”Älä koskaan unohda sitä!” hän vastasi. ”Entä jos veli Rutherford jättäisi totuuden, jättäisitkö sinä?”
”En koskaan!” sanoin. Tämä sai minut järkiini, ja sanoin: ”Jokainen valmistautumaan kokousta varten.” Emmekä sen koommin ole jättäneet kokouksissakäyntiä. Miten kiitollinen olinkaan Jehovalle lankoni rakkaudellisesta oikaisusta!
Selviämme lama-ajasta
1930-luvun lamakausi oli kovaa aikaa. Eräänä päivänä George palasi töistä kotiin kovin alla päin ja kertoi minulle joutuneensa lomautetuksi kumitehtaasta. ”Älä sure”, sanoin, ”meillä on rikas Isä taivaassa, eikä hän hylkää meitä.”
Samana päivänä George tapasi erään ystävänsä, jolla oli suuri korillinen sieniä. Kun George sai tietää, mistä hänen ystävänsä oli ne poiminut, hän toi kotiin melkoisen määrän sieniä. Sitten hän käytti viimeiset kolme dollariamme pieniin koreihin. ”Miten saatoit tehdä niin, kun meillä on pienet tytöt, jotka tarvitsevat maitoa?” kysyin.
”Ei syytä huoleen”, hän vastasi, ”tee vain mitä sanon.” Muutaman seuraavan viikon aikana talossamme oli pieni tehdas, kun puhdistimme ja pakkasimme sieniä. Myimme ne hyviin ravintoloihin ja toimme kotiin 30–40 dollaria päivässä, mikä oli melkoinen omaisuus meille silloin. Maatilan omistaja, joka antoi meille luvan poimia sieniä hänen laidunmaaltaan, sanoi, että hän oli asunut seudulla 25 vuotta eikä ollut ikipäivänä nähnyt niin paljon sieniä. Pian Georgea pyydettiin takaisin töihin tehtaaseen.
Säilytämme uskomme
Vuonna 1943 muutimme Los Angelesiin Kaliforniaan, ja neljä vuotta myöhemmin asetuimme asumaan Elsinoreen. Avasimme sinne ruokakaupan, ja kaikki perheemme jäsenet työskentelivät siellä vuorollaan. Elsinore oli tuolloin vain pikkukaupunki, jossa oli noin 2 000 asukasta, ja päästäksemme kristillisiin kokouksiimme meidän oli kuljettava 30 kilometrin matka toiseen kaupunkiin. Kyllä minä olin onnellinen, kun vuonna 1950 Elsinoreen perustettiin pieni seurakunta! Nykyään samalla alueella on 13 seurakuntaa.
Vuonna 1950 tyttäremme Goldie Elizabeth (jonka useimmat tuntevat nykyään Bethinä) valmistui Vartiotornin raamattukoulusta Gileadista, joka toimi South Lansingissa New Yorkin osavaltiossa, ja hänet määrättiin lähetystyöntekijäksi Venezuelaan. Vuonna 1955 nuorin tyttäremme Irene iloitsi siitä, että hänen miehensä kutsuttiin kierrostyöhön toimimaan matkapalvelijana. Sitten vuonna 1961, sen jälkeen kun he olivat olleet Valtakunnan palveluskoulussa South Lansingissa New Yorkissa, heidät lähetettiin Thaimaahan. Joskus kaipasin tyttäriäni niin kovasti, että itkin, mutta sitten ajattelin, että tätähän minä heidän halusinkin tekevän. Niinpä nappasin kenttälaukkuni ja lähdin saarnaamaan. Tulin kotiin aina onnellisena.
Vuonna 1966 rakas puolisoni George sai halvauksen. Beth, joka oli terveysongelmien takia palannut Venezuelasta, auttoi huolehtimaan hänestä. George kuoli seuraavana vuonna, ja sain lohtua siitä, että hän oli pysynyt uskollisena Jehovalle ja saanut taivaallisen palkintonsa. Myöhemmin Beth lähti Espanjaan palvelemaan alueelle, missä tarvittiin enemmän Valtakunnan saarnaajia. Vanhin tyttäreni Esther sairastui syöpään ja kuoli vuonna 1977, ja vuonna 1984 Anne kuoli leukemiaan. Molemmat olivat olleet uskollisia Jehovan palvelijoita läpi elämänsä.
Kun Anne kuoli, Beth ja Irene olivat palanneet ulkomaisilta määräalueiltaan. He olivat auttaneet sisartensa hoitamisessa, ja me kaikki olimme syvästi murheissamme. Jonkin ajan kuluttua sanoin tytöilleni: ”No niin, nyt riittää! Olemme lohduttaneet muita Raamatun kallisarvoisilla lupauksilla. Nyt meidän täytyy antaa itsemme tulla lohdutetuiksi. Saatana haluaa riistää Jehovan palveluksesta saamamme ilon, mutta me emme voi antaa hänen tehdä sitä.”
Uskollinen perheemme Romaniassa
Teimme sisareni Maryn kanssa tuon ikimuistoisen matkan sukulaistemme luokse Romaniaan vuonna 1970. Yksi sisaristamme oli kuollut, mutta meillä oli mahdollisuus käydä tapaamassa veljeämme Johnia ja sisartamme Lodovicaa, jotka asuivat edelleen Ortelecin kylässä. Isä ja äiti olivat kuolleet uskollisina Jehovalle ennen vierailuamme. Monet sanoivat, että isä oli ollut seurakunnan pylväs. Jopa jotkut hänen Romaniassa asuvat lastenlastenlapsensa ovat nyt todistajia. Kävimme tapaamassa myös niitä monia mieheni sukulaisia, jotka olivat pysyneet vakaina Raamatun totuudessa.
Vuonna 1970 Romania oli Nicolae Ceauşescun julman kommunistihallinnon alaisuudessa ja Jehovan todistajia vainottiin ankarasti. Veljeni Johnin poika Flore sekä jotkut muut sukulaiseni viettivät monta vuotta keskitysleireissä kristillisen uskonsa vuoksi, samoin mieheni serkku Gábor Romocean. Ei ihme, että kun meille uskottiin kirjeitä toimitettavaksi Jehovan todistajien päätoimistoon New Yorkiin, romanialaiset veljemme sanoivat, etteivät he rauhoittuisi ennen kuin kuulisivat meidän päässeen turvallisesti pois maasta!
Kun tajusimme, että viisumeittemme voimassaoloaika oli umpeutunut, menimme Ortelecin valtionvirastoon. Oli perjantai-iltapäivä, ja vain yksi virkailija oli työssä. Kuultuaan, keitä olimme olleet tapaamassa ja miten mieheni veljenpoika oli ollut keskitysleirissä, hän sanoi: ”Hyvät naiset, nyt ulos täältä!”
”Mutta tänään ei lähde junaa”, sisareni vastasi.
”Ei sillä ole väliä”, hän sanoi heti. ”Menkää bussilla. Menkää junalla. Menkää taksilla. Kävelkää. Lähtekää vain täältä niin nopeasti kuin suinkin!”
Kun teimme lähtöä, meidät pyydettiin takaisin ja meille ilmoitettiin, että aikatauluun merkitsemätön sotilasjuna oli tulossa tuon paikan kautta kello 18. Se osoittautui kuin taivaan lahjaksi! Tavallisessa junassa paperimme olisi tarkastettu tavan takaa, mutta koska tämä juna kuljetti sotilashenkilöitä ja me olimme ainoat kaksi siviilimatkustajaa, kukaan ei pyytänyt saada nähdä passejamme. Ehkä meidän oletettiin olevan joidenkin upseerien isoäitejä.
Saavuimme Timişoaraan seuraavana aamuna, ja erään sukulaisemme ystävän avustuksella onnistuimme saamaan itsellemme viisumit. Seuraavana päivänä olimme poissa maasta. Toimme mukanamme kotiin monia miellyttäviä ja unohtumattomia muistoja uskollisista kristityistä romanialaisveljistämme ja -sisaristamme.
Romaniassa käyntimme jälkeen emme kuulleet paljonkaan saarnaamistoiminnasta tuon rautaesiripun takaa. Olimme silti varmoja, että kristityt veljemme ja sisaremme pysyisivät uskollisina Jumalallemme – tuli mitä tuli. Ja totisesti he ovat pysyneetkin! Mikä ilo olikaan kuulla, että Jehovan todistajat tunnustettiin Romaniassa laillisesti uskonnolliseksi järjestöksi huhtikuussa 1990! Seuraavana kesänä iloitsimme raporteista, jotka kertoivat Romaniassa pidetyistä konventeista. Kahdeksassa kaupungissa oli läsnä yli 34 000 henkeä ja 2 260 kastettiin! Saarnaamistyöhön osallistuu Romaniassa tätä nykyä yli 35 000 henkeä, ja viime vuonna Kristuksen kuoleman muistonvietossa oli läsnä 86 034.
Totuus minulle edelleen kallisarvoinen
Lakkasin joiksikin vuosiksi ottamasta osaa muistonvieton vertauskuviin. Tarkkailin eräitä hyvin päteviä veljiä, jotka eivät nauttineet niitä, ja järkeilin: ”Miksi Jehova soisi minulle edun olla Poikansa perijätoveri taivaassa, kun toiset ovat niin sujuvia puhujia?” Mutta kun en ottanut osaa vertauskuviin, olin hyvin levoton. Tuntui kuin olisin hylännyt jotakin. Tutkittuani ja rukoiltuani paljon aloin uudelleen ottaa osaa. Sain takaisin mielenrauhani ja iloni, eivätkä ne ole koskaan kaikonneet.
Vaikken enää näe lukea, kuuntelen joka päivä Raamattua ja Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä nauhoilta. Osallistun yhä myös saarnaamiseen. Tavallisesti levitän 60–100 lehteä joka kuukausi, mutta kun meillä oli viime huhtikuussa erikoiskampanja Herätkää!-lehtien levittämiseksi, sain jättää 323 lehteä. Tyttärieni avustamana pystyn osallistumaan myös teokraattiseen palveluskouluun. Olen onnellinen siitä, että voin edelleen rohkaista toisia. Lähes jokainen valtakunnansalissa sanoo minua isoäidiksi.
Muistellessani niitä lähes 79:ää vuotta, jotka olen palvellut Jehovaa vihkiytyneenä, kiitän häntä päivittäin siitä, että hän on antanut minun tulla tuntemaan kallisarvoisen totuutensa ja käyttää elämäni hänen palvelukseensa. Olen hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut elää ja nähdä niiden Raamatun ihmeellisten profetioiden täyttyvän, jotka ennustivat Jumalan lampaankaltaisten ihmisten kokoamisen näinä viimeisinä päivinä (Jesaja 60:22; Sakarja 8:23).
[Kuva s. 23]
Sisareni Mary ja isäni, jotka seisovat, ja minä, George ja tyttäremme Esther ja Anne
[Kuva s. 24]
Tyttärieni Bethin ja Irenen sekä tämän miehen ja heidän kahden poikansa kanssa, jotka kaikki palvelevat uskollisesti Jehovaa