Valtakunnan julistajat kertovat
He kylvävät Valtakunnan siementä aina tilaisuuden tullen
JUMALAN sana, Raamattu, kannustaa uutteruuteen. Kuningas Salomo sanoi: ”Kylvä siemenesi aamulla äläkä anna kätesi levätä iltaan mennessä, sillä ethän tiedä, missä se menestyy, tuollako vai täällä, vai ovatko molemmat osat yhtä hyviä.” (Saarnaaja 11:6.)
Jehovan todistajat kylvävät aina sopivan tilaisuuden tullen ”siementä” saarnaamalla Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Yli 230 maassa ja saariryhmässä he jatkavat ”herkeämättä opettamista ja hyvän uutisen julistamista Kristuksesta, Jeesuksesta” (Apostolien teot 5:42). Seuraavat kokemukset valaisevat sitä, miten Jehovan todistajat ’eivät anna kätensä levätä’ saarnaamistyössä.
◻ Kap Verden tasavallassa eräs Jehovan todistaja oli kenttäpalveluksessa ollessaan kävelemässä vankilan ohi. Vankilan pihalla jotkut vangit olivat kiivenneet puuhun. Huomatessaan alhaalla olevan todistajan vangit huusivat hänelle ja pyysivät lehtiä. Todistaja sitoi muutamia Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä kiinni kiveen ja heitti ne vankilan muurien yli. Tämä alkukiinnostus johti siihen, että aloitettiin 12 raamatuntutkistelua. Kolme vankia on vihkinyt elämänsä Jumalalle ja tarjoutunut kastettavaksi vedessä. Yksi vangeista on toiminut kokoaikaisena evankelistana eli tienraivaajana nyt jo toista vuotta. Miten he sitten tekevät kenttäpalvelusta vankilassa? Ensinnäkin vankila jaetaan alueisiin. Sitten kukin kolmesta todistajasta saa osan alueesta itselleen, ja he työskentelevät sillä sellistä selliin. Nämä Valtakunnan julistajat huolehtivat kiinnostuksesta pitkälti samaan tapaan kuin Jehovan todistajat kautta maailman: tekemällä uusintakäyntejä. Yhtenä erona on kuitenkin se, miten usein raamatuntutkisteluja johdetaan. Sen sijaan, että vangit tutkisivat Raamattua vain kerran, kaksi viikossa noin tunnin kerrallaan, jotkut heistä tutkivat joka päivä! Lisäksi todistajat ovat saaneet vankilanjohtajalta luvan pitää kaikki seurakunnankokoukset vankilassa.
◻ Muuan portugalilainen nainen peri melkoisen määrän Vartiotorni-seuran julkaisuja isoäidiltään sen jälkeen kun tämä kuoli. Koska nainen ei ollut Jehovan todistaja, hän ei ollut kiinnostunut pitämään kirjoja. Hän ei toisaalta halunnut hävittääkään niitä. Eräänä päivänä hän kertoi kirjakokoelmasta Jehovan todistajalle, joka tuli hänen luokseen ollessaan ovelta-ovelle-palveluksessa. Todistaja kysyi, oliko hänellä mitään käsitystä kirjakokoelman todellisesta arvosta. Nainen vastasi: ”Oikeastaan en tiedä sen todellista arvoa, mutta miten saisin sen selville?” Hän otti vastaan raamatuntutkistelun, ja pian hän alkoi arvostaa suuresti isoäitinsä kirjastoa. Nyt hänkin on kastettu Jehovan todistaja. Lisäksi hänen tyttärensä ja läheinen perheystävänsäkin tutkivat Raamattua. Miten arvokkaaksi perinnöksi tämä kirjakokoelma osoittautuikaan!