Jehova toimii uskollisesti
KERTONUT PETER PALLISER
Oli joulukuu vuonna 1985. Jännitys tiivistyi, kun aloimme laskeutua Nairobin kansainväliselle lentokentälle Keniaan. Ajomatkalla kaupunkiin tutut näkymät ja äänet saivat muistot tulvimaan mieleemme.
MATKUSTIMME Keniaan Jehovan todistajien ”Nuhteettomuuden säilyttäjien” piirikonventtiin. Kaksitoista vuotta aikaisemmin vaimoni ja minun oli ollut pakko lähteä Keniasta, koska saarnaamistyömme kiellettiin. Olimme asuneet siellä Betelissä, joksi Jehovan todistajien haaratoimistotiloja sanotaan. Meitä odotti todella mukava yllätys tullessamme sinne uudelleen!
Betelin lounaan valmistamisessa auttoi muuan nuori todistajatyttö, jonka olimme tunteneet kaksivuotiaasta saakka. Betel-perheeseen kuului ainakin kuusi sellaista jäsentä, jotka olimme tunteneet lapsesta asti. Oli todella ilo nähdä heidät nyt nuorina aikuisina sekä heidän perheensä – kaikki yhä toimeliaina palveluksessa! Jumalamme Jehova oli pitänyt heistä huolen Raamatun lupauksen mukaisesti: ”Uskollista kohtaan sinä toimit uskollisesti.” (2. Samuelin kirja 22:26.) Minun nuoruuteni ja näiden nuorten palkitsevan elämän välillä vallitsi todella suuri vastakohta!
Tarkoituksettomat nuoruusvuodet
Synnyin Scarborough’ssa Englannissa 14. elokuuta 1918. Kaksi vuotta myöhemmin äitini ja sisarpuoleni lähtivät Kanadaan, joten asuin seuraavat kolme vuotta isäni sekä hänen äitinsä ja sisarensa kanssa. Ollessani viisivuotias äitini sieppasi minut isältä ja vei minut Montrealiin Kanadaan. Neljä vuotta myöhemmin hän lähetti minut takaisin Englantiin asumaan isän kanssa ja käymään koulua.
Äitini ja sisarpuoleni kirjoittivat minulle suunnilleen kerran puolessa vuodessa. Kirjeittensä lopussa he aina sanoivat toivovansa, että minusta tulisi hyvä kansalainen, uskollinen kuninkaalle ja isänmaalle. Vastaukseni varmaankin tuottivat heille pettymyksen, sillä kirjoitin, että uskoin kansallismielisyyden ja sodan olevan väärin. Koska minulle ei kuitenkaan annettu selvää ohjausta, elämäni oli teinivuosina täysin päämäärätöntä.
Sitten heinäkuussa 1939, kuusi viikkoa ennen toisen maailmansodan puhkeamista, minut kutsuttiin Britannian armeijaan. Olin vasta 20-vuotias. Rykmenttini lähetettiin pian Pohjois-Ranskaan. Kun saksalaiset lentokoneet hyökkäsivät, me nuoret miehet tähtäsimme ja ammuimme niitä kivääreillämme. Se oli pelottavaa elämää. Peräännyimme etenevän Saksan armeijan tieltä, ja olin niiden joukossa, jotka evakuoitiin Dunkerquesta vuonna 1940 kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Muistan vielä kauhua tuntien, miltä näytti, kun koko pataljoona makasi kuolleena pitkin rantaa. Selvisin elossa tuosta painajaisesta ja saavuin Harwichiin Itä-Englantiin pienellä rahtialuksella.
Seuraavana vuonna, maaliskuussa 1941, minut lähetettiin Intiaan. Minusta koulutettiin siellä lentokonemekaanikko. Vietettyäni jonkin aikaa sairaalassa erään infektion vuoksi minut siirrettiin Intian pääkaupungissa Delhissä olevaan armeijan yksikköön. Siellä kaukana kotoa ja vieläkin huonokuntoisena aloin ajatella tulevaisuutta. Pohdin varsinkin sitä, mitä meille tapahtuu, kun kuolemme.
Uudenlaisen uskollisuuden osoittaminen
Huonetoverinani Delhissä oli muuan toinen englantilainen, Bert Gale. Eräänä päivänä hän sanoi, että ”uskonto on Paholaisesta”, mikä sai mielenkiintoni heräämään. Hänen vaimostaan oli tullut Jehovan todistaja, ja aika ajoin hän lähetti miehelleen raamatullisia julkaisuja. Yksi niistä, kirjanen Hope (suom. Mitä luomakunta odottaa?), kiinnitti huomioni. Siinä käsitelty ylösnousemustoivo antoi minulle todellisen tyyneyden tunteen.
Jolloinkin vuoden 1943 alkupuolella Bert puhui erään englantilais-intialaisen siviilin, Teddy Grubertin, kanssa, joka työskenteli kanssamme sotilastukikohdassa. Hämmästykseksemme saimme tietää, että Teddy oli Jehovan todistaja. Vaikka Jehovan todistajien julkaisut oli kielletty vuonna 1941, hän vei meidät todistajien järjestämiin kokouksiin Delhissä. Tuossa pienessä seurakunnassa koin ensimmäistä kertaa elämässäni aitoa, lämmintä toveruutta. Basil Tsatos, iäkäs kristitty veli Kreikasta, otti minut siipiensä suojaan ja vastasi kysymyksiini. Hän esitti selviä raamatullisia vastauksia kysymyksiin, jotka koskivat sitä, miksi me vanhenemme ja kuolemme, sekä ylösnousemusta ja Jumalan lupaamaa vanhurskasta uutta maailmaa (Apostolien teot 24:15; Roomalaisille 5:12; 2. Pietarin kirje 3:13; Ilmestys 21:3, 4).
Erityisesti minua kiinnosti vuonna 1942 julkaistu kirjanen Rauha – voiko se olla pysyvä?. Kansainliitto tunnistettiin siinä ”helakanpunaiseksi pedoksi” (Ilmestys 17:3). Kirjasessa lainattiin Ilmestyksen 17. luvun jaetta 11 ja sanottiin: ”Nyt voidaan sanoa, että Kansainliitto ’on ollut – – [eikä] enää ole’.” Siinä jatkettiin: ”Maailman kansojen välinen yhteenliittyminen muodostuu jälleen.” Yli kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1945, tapahtui juuri niin, kun perustettiin Yhdistyneiden kansakuntien järjestö!
Todistajien kirjallisuutta koskevan kiellon aikana saatoin auttaa vasta löytämiäni ystäviä. Aina kun saapui paketti, joka sisälsi kirjasia Rauha – voiko se kestää?, seurakunta luovutti sen minulle säilytykseen. Kuka olisi osannut etsiä kiellettyä kirjallisuutta armeijan leiristä? Joka kerta kun menin kokouksiin, otin mukaani kirjasia veljille. Piilotin jopa heidän omia raamatullisia julkaisujaan, kun he pelkäsivät kotietsintää. Lopulta kielto poistettiin 11. joulukuuta 1944.
Uskollisuuteni kristillisiä opetuksia kohtaan joutui kokeeseen vuoden 1943 jouluna, jolloin joukko-osastollemme järjestettiin joulujuhlat. Kieltäydyin ottamasta siihen osaa, koska olin saanut tietää, että Jeesus ei ollut syntynyt kylmässä joulukuussa ja että varhaiskristityt eivät viettäneet joulua (vrt. Luukas 2:8–12).
Kun ”Yhtyneitten julistajien” konventti pidettiin Jubbulporessa (Jabalpurissa) 27.–31. joulukuuta 1944, minä olin niiden noin 150:n joukossa, jotka olivat läsnä. Monet konventtivieraat tulivat junalla Delhistä reippaasti yli 600 kilometrin matkan. En unohda milloinkaan sitä suurenmoista ilmapiiriä, joka tuossa ulkoilmatilaisuudessa vallitsi; siellä näin Jehovan järjestön toiminnassa.
Konventtivieraat majoitettiin koulujen asuntoloihin, missä lauloimme Valtakunnan lauluja ja nautimme iloisesta kristillisestä seurasta. Tuon konventin aikana aloin ottaa osaa julkiseen saarnaamistyöhön, työhön joka on aina siitä saakka ollut lähellä sydäntäni.
Kokoaikaista palvelusta Englannissa
Palasin Englantiin vuonna 1946, ja aloin pian toimia Wolvertonin seurakunnan yhteydessä. Vaikka siihen kuului vain kymmenkunta Valtakunnan julistajaa, he saivat minut tuntemaan oloni kotoiseksi, ja tunsin samaa tyytyväisyyttä, jota olin tuntenut veljieni keskuudessa Intiassa. Seurakuntaan kuuluva Vera Clifton oli poikkeuksellisen aito ja lämminsydäminen ihminen. Kun sain tietää, että samoin kuin minä hänkin halusi olla tienraivaaja, joiksi kokoaikaisia sananpalvelijoita sanotaan, menimme naimisiin 24. toukokuuta 1947. Kunnostin asuntovaunun, ja seuraavana vuonna saimme ensimmäisen aluemääräyksemme ja meidät lähetettiin tienraivaajiksi Huntingdonin maaseutukaupunkiin.
Tuohon aikaan lähdimme maaseutualueelle polkupyörillämme aamuvarhain. Saarnaamistyöhön käyttämämme päivän keskeytti vain pikainen keskipäivän tauko, jolloin söimme voileipiä. Olipa vastatuuli kuinka voimakas tahansa tai sade kuinka rankka tahansa polkiessamme kotiin, olimme onnellisia ja tyytyväisiä Herran työssä.
Ajan mittaan halusimme kovasti laajentaa palvelustamme ja lähteä kertomaan ”hyvää uutista” muissa maissa asuville ihmisille (Matteus 24:14). Anoimme siksi lähetyskoulu Gileadiin, joka sijaitsi South Lansingissa New Yorkissa Yhdysvalloissa. Meidät hyväksyttiin viimein Gileadin 26. kurssille, jonka päättäjäiset olivat helmikuussa 1956.
Laajempaa palvelusta Afrikassa
Meidät määrättiin lähetystyöhön Pohjois-Rhodesiaan (nykyään Sambia) Afrikkaan. Pian saapumisemme jälkeen meidät kutsuttiin palvelemaan tuon maan Beteliin. Työhöni Betelissä kuului Itä-Afrikan-kirjeenvaihdosta huolehtiminen. Vuonna 1956 Keniassa – yhdessä noista Itä-Afrikan maista – oli vain neljä todistajaa, kun taas Pohjois-Rhodesiassa heitä oli paljon yli 24 000. Vera ja minä aloimme ajatella, miten hienoa olisi palvella siellä, missä tarve olisi vielä suurempi.
Sitten odottamatta minut kutsuttiin jälleen Gilead-kouluun – tällä kertaa kymmenen kuukautta kestävälle valvojien kurssille. Vera jäi Pohjois-Rhodesiaan, ja minä matkustin New Yorkin kaupunkiin, missä Gilead-koulu tuolloin sijaitsi. Kurssin päätyttyä marraskuussa 1962 minut määrättiin Keniaan perustamaan sinne haaratoimisto. Siihen aikaan Keniassa oli yli sata todistajaa.
Paluumatkallani Pohjois-Rhodesiaan tapaamaan Veraa minun odotettiin käyvän pikavierailulla Nairobissa Keniassa. Mutta kun saavuin sinne, Bill Nisbet, joka oli käynyt Gileadin 25. kurssin, kertoi minulle, että voisin hankkia virallisen luvan Keniaan pääsyä varten suoraa päätä. Kävimme maahanmuuttoviranomaisten luona, ja muutamassa minuutissa olin saanut työluvan viideksi vuodeksi. Niinpä en koskaan palannut Pohjois-Rhodesiaan; sen sijaan Vera tuli luokseni Nairobiin.
Meille järjestetyn suahilin kielen kurssin jälkeen lähdimme Nairobissa toimivan pienen seurakunnan kanssa palvelukseen. Toisinaan luettuamme suahilinkielisen saarnamme ovenavaajalle tämä huudahti: ”En ymmärrä englantia!” Tästä huolimatta jatkoimme hellittämättä ja voitimme vähitellen kielimuurin.
Alueeseemme kuului laajoja asuma-alueita, joilla oli raamatullisia nimiä, muun muassa Jerusalem ja Jeriko. Kiinnostusta ilmeni nopeasti, ja noilta alueilta tuli mukaan monia uusia Valtakunnan julistajia. Kuinka merkittävästi Raamatun totuus vaikuttikaan noihin ihmisiin! Heimoylpeyden synnyttämät paremmuuden tunteet katosivat, kun uskollisuus Valtakuntaa kohtaan toi ykseyden Jehovan kansan keskuuteen. Solmittiin jopa eri heimojen välisiä avioliittoja, mikä on erittäin epätavallista niiden keskuudessa, jotka eivät ole Jehovan todistajia.
Uudet Valtakunnan julistajat ottivat totuuden vastaan innokkaasti. Esimerkiksi Samson halusi kovasti, että Raamatun totuus kuultaisiin hänen kotiseudullaan, ja hän pyytämällä pyysi, että sinne lähetettäisiin tienraivaajia. Hän jopa laajensi Ukambanin alueella sijaitsevaa taloaan voidakseen majoittaa heidät. Pian sinne perustettiin uusi Valtakunnan julistajien seurakunta.
Kävin useita kertoja veljiemme luona Etiopiassa Itä-Afrikassa. He käyttivät palvelukseen keskimäärin yli 20 tuntia kuussa vangitsemisista, pieksemisistä ja jatkuvasta silmälläpidosta huolimatta. Erään kerran kaksi bussilastillista etiopialaisia veljiä ja sisaria matkusti viikon ajan vaarallisten vuoristosolien halki päästäkseen piirikonventtiin Keniaan. He toimivat erittäin kekseliäästi saadakseen Valtakunnan kirjallisuutta maahansa. Me Keniassa asuvat olimme iloisia voidessamme auttaa heitä saamaan sitä.
Työmme Keniassa kiellettiin virallisesti vuonna 1973, ja lähetystyöntekijöiden oli pakko lähteä. Keniassa oli tuolloin yli 1 200 todistajaa, ja monet heistä olivat lentokentällä jättämässä meille unohtumattomat jäähyväiset. Heidän läsnäolonsa sai erään matkustajan kysymään, olimmeko jonkinlaisia kuuluisuuksia. Vera ja minä palasimme Englantiin, ja meille tarjottiin aluemääräystä sieltä, mutta kaipasimme takaisin Afrikkaan.
Takaisin Afrikkaan
Muutamaa kuukautta myöhemmin saimmekin uuden määräyksen Beteliin Accraan, Länsi-Afrikassa sijaitsevan Ghanan pääkaupunkiin. Siellä jouduin erään työtehtäväni vuoksi vastatusten niiden vaikeuksien kanssa, joita sikäläiset veljet kohtasivat. Hoitaessani Betel-perheen ruoka- ja tavaratilauksia hämmästelin sitä, miten kohtuuttoman kallista ruoka oli. Usein ei yksinkertaisesti voinut ostaa tarvitsemaansa. Ongelmia aiheuttivat lisäksi polttoaineen vähyys ja varaosien puuttuminen.
Opin, miten tärkeää on kärsivällisyys, ominaisuus jota ghanalaiset veljemme olivat kehittäneet. Oli todella rohkaisevaa nähdä, miten iloisen asenteen he säilyttivät hylätessään houkutuksen hankkia elämän välttämättömyyksiä lahjonnan avulla. Sen ansiosta Ghanassa toimiva Jehovan kansa tuli tunnetuksi rehellisyydestään ja sai hyvän nimen monien viranomaisten silmissä.
Aineellisista puutteista huolimatta hengellinen hyvinvointi kuitenkin lisääntyi. Raamatullisia julkaisujamme saattoi löytää lähes joka kodista eri puolilla maata. Ja näimme Valtakunnan julistajien määrän kasvavan Ghanassa 17 156:sta yli 23 000:een meidän saapumisvuotemme 1973 ja vuoden 1981 välisenä aikana. Tuona vuonna minulle puhkesi ihosyöpä, jota epäilemättä pahensi vuosia kestänyt altistuminen auringolle Intiassa ja Afrikassa, ja meidän oli pakko lähteä Ghanasta ja palata Englantiin, jotta voisin saada säännöllistä hoitoa.
Uudet olosuhteet Englannissa
Paluumme merkitsi minulle melkoista sopeutumista palveluksessani. Olin tottunut puhumaan vapaasti ihmisten kanssa, jotka kunnioittivat Jumalaa ja Raamattua. Mutta Lontoossa sellainen asenne oli harvinainen. Ihastelen Britannian veljien sisukkuutta. Se on auttanut minua näkemään, miten tarpeellista on tulla empaattisemmaksi ihmisiä kohtaan, jotka ovat ”kiusattuja ja sysittyjä” hengellisesti (Matteus 9:36).
Palattuamme Afrikasta Vera ja minä palvelimme yhdessä Lontoon Betelissä aina siihen saakka kun Vera syyskuussa 1991 kuoli 73-vuotiaana. Sellaisen uskollisen toverin menettäminen, joka uurasti rinnallani palveluksessa vuosikausia, ei ole ollut helppoa. Kaipaan häntä aivan valtavasti. Olen kuitenkin iloinen siitä hienosta tuesta, jota saan noin 250 jäsenestä koostuvalta Betel-perheeltämme.
Pidän todella etuna sitä, että olen saanut nähdä Jehovan järjestön menevän eteenpäin ja hyvin monien tekevän kokoaikaisesta palveluksesta elämäntapansa. Voin vakuuttaa teille, ettei tämän parempaa elämäntapaa olekaan, sillä ”Jehova – – [ei] jätä uskollisiaan” (Psalmit 37:28).
[Kuva s. 23]
Toimimme tienraivaajina Englannissa vuosina 1947–55
[Kuva s. 23]
Ensimmäistä kertaa palveluksessa Intiassa pidetyn konventin aikaan
[Kuva s. 23]
Ollessamme lähetystyöntekijöinä Pohjois-Rhodesiassa
[Kuva s. 23]
Vuonna 1985 ystävien kanssa, joita emme olleet nähneet 12 vuoteen