Kiitollinen vankasta kristillisestä perinnöstä

KERTONUT GWEN GOOCH

Koulussa lauloin hymniä, jossa puhuttiin ”kirkkaudessaan korotetusta Suuresta Jehovasta”. Aprikoin usein, kuka tämä Jehova mahtoi olla.

ISOVANHEMPANI olivat Jumalaa pelkääviä ihmisiä. He olivat vuosisadan alussa raamatuntutkijoiden yhteydessä (Jehovan todistajien silloinen nimi). Isäni oli menestyvä liikemies, mutta hän ei aluksi välittänyt kolmelle lapselleen sitä kristillistä perintöä, jota hänelle oli tarjottu.

Vasta kun isä antoi veljelleni Douglasille, sisarelleni Annelle ja minulle kirjaset nimeltä Hänen työnsä ja Kuka on Jumala?, sain tietää, että Jehova on tosi Jumalan nimi (Psalmit 83:18). Olin haltioissani! Mutta mikä oli sytyttänyt isän kiinnostuksen uudelleen?

Nähdessään kansojen valmistautuvan sotaan vuonna 1938 isä tajusi, että maailman ongelmien korjaaminen vaatisi enemmän kuin ihmisten ponnistuksia. Isoäiti antoi hänelle Jehovan todistajien julkaiseman kirjan Viholliset. Luettuaan sen hän oppi, että ihmiskunnan todellinen vihollinen on Saatana Panettelija ja että ainoastaan Jumalan valtakunta voi tuoda maailmaan rauhan (Daniel 2:44; 2. Korinttilaisille 4:4).a

Sodan lähetessä perheemme alkoi käydä kokouksissa Jehovan todistajien valtakunnansalissa Wood Greenissä Pohjois-Lontoossa. Kesäkuussa 1939 menimme läheiseen Alexandra Palaceen kuuntelemaan esitelmää ”Hallitus ja rauha”, jonka piti Vartiotorni-seuran silloinen presidentti Joseph F. Rutherford. Tuo New Yorkissa Madison Square Gardenissa esitetty puhe radioitiin Lontooseen ja joihinkin muihin suuriin kaupunkeihin. Saatoimme kuulla puheen niin selvästi, että kun metelöivä väkijoukko aiheutti New Yorkissa häiriötä, minä katsoin ympärilleni nähdäkseni, tapahtuiko se meidän salissamme!

Isän into Raamatun totuuden puolesta

Isä piti lujasti kiinni siitä, että joka lauantai-ilta koko perhe tutki yhdessä Raamattua. Tutkistelumme keskittyi siihen Vartiotornin raamatulliseen aiheeseen, jota oli määrä tarkastella seuraavana päivänä. Näiden tutkistelujen vaikutusta kuvaa se, että Vartiotornissa 1.5.1939 (suom. 1.7.1939) käsitelty kertomus Joosuasta ja Ain kaupungin valloittamisesta on vielä tänä päivänä elävänä mielessäni. Olin niin lumoutunut tuosta kertomuksesta, että katsoin kaikki sitä koskevat viitteet omasta Raamatustani. Sellainen tutkiminen oli minusta kiehtovaa – ja on yhä.

Oppimistamme asioista kertominen toisille painoi Raamatun opetukset syvälle sydämeeni. Eräänä päivänä isä antoi minulle gramofonin ja äänitetyn raamatullisen saarnan, Raamatun tutkimisessa käyttämämme kirjasen sekä erään iäkkäänpuoleisen naisen osoitteen. Sitten hän pyysi minua käymään tämän luona.

”Mitä minun pitää sanoa ja mitä minä teen?” kysyin.

”Kaikki on siinä”, isä vastasi. ”Sinun ei tarvitse muuta kuin soittaa levy, lukea kysymykset, pyytää puhuteltavaa lukemaan vastaukset ja lukea sitten raamatunkohdat.”

Tein työtä käskettyä, ja tällä tavalla opin johtamaan raamatuntutkistelua. Käyttämällä näin Raamattua palveluksessani aloin ymmärtää sitä paremmin.

Haasteelliset sotavuodet

Toinen maailmansota puhkesi vuonna 1939, ja seuraavana vuonna kävin kasteella sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt palvelemaan Jehovaa. Olin vasta 13-vuotias. Päätin silloin, että minusta tulisi tienraivaaja eli kokoaikainen sananpalvelija. Lopetin kouluni vuonna 1941, ja Leicesterin konventissa liityin Douglasin rinnalle kokoaikaisten saarnaajien riveihin.

Isä joutui seuraavana vuonna vankilaan kieltäydyttyään omantunnonsyistä tukemasta sotaa. Me lapset tulimme äidin tueksi ja autoimme häntä huolehtimaan kodistamme tuona vaikeana sota-aikana. Sitten heti kun isä pääsi vapaaksi, Douglas kutsuttiin asepalvelukseen. Paikallisessa sanomalehdessä oli otsikko: ”Miksi poika valitsi vankilan isänsä tavoin.” Se johti hyvään todistukseen, sillä saimme tilaisuuden selittää, miksi tosi kristityt eivät osallistu toisten ihmisten tappamiseen (Johannes 13:35; 1. Johanneksen kirje 3:10–12).

Sodan aikana meillä kävi säännöllisesti monia kokoaikaisessa palveluksessa olevia todistajia, ja heidän rakentavat, Raamattuun perustuvat keskustelunsa tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Näitä uskollisia kristittyjä veljiä olivat John Barr ja Albert Schroeder, jotka nykyään kuuluvat Jehovan todistajien hallintoelimeen. Vanhempani olivat todella vieraanvaraisia ja opettivat meitä samanlaisiksi (Heprealaisille 13:2).

Valmiina vastaamaan

Pian sen jälkeen, kun aloitin tienraivauksen, tapasin ovelta-ovelle-palveluksessa Hildan. Hän ilmoitti vihaisesti: ”Mieheni on taistelemassa teidän kaltaistenne puolesta! Miksi te ette tee jotain sotaponnistelujen hyväksi?”

”Kuinka paljon te tiedätte siitä, mitä minä teen?” kysyin. ”Tiedättekö, miksi olen tullut luoksenne?”

Hän vastasi: ”No teidän on parasta tulla sisään kertomaan.”

Sain selittää hänelle, että tarjosimme todellista toivoa ihmisille, jotka kärsivät niiden hirvittävien tekojen vuoksi, joita parhaillaan tehtiin – usein Jumalan nimessä. Hilda kuunteli arvostavasti, ja hänestä tuli ensimmäinen, jonka kanssa tutkin säännöllisesti Raamattua. Hän on ollut aktiivinen todistaja nyt yli 55 vuotta.

Sodan päättyessä sain tienraivaajana uuden aluemääräyksen Dorchesterin kaupunkiin Lounais-Englantiin. Asuin nyt ensi kertaa poissa kotoa. Pieni seurakuntamme piti kokoukset ravintolassa, 1500-luvulta peräisin olevassa rakennuksessa, joka oli nimeltään ”Vanha teehuone”. Meidän täytyi vaihtaa pöytien ja tuolien järjestystä joka kokousta varten. Siellä oli aivan erilaista kuin valtakunnansalissa, johon olin tottunut. Siitä huolimatta tarjolla oli samaa hengellistä ravintoa sekä sama kristittyjen veljien ja sisarien rakkaudellinen seura.

Näihin aikoihin vanhempani muuttivat Tunbridge Wellsiin Lontoon eteläpuolelle. Minä palasin kotiin, jotta isä, Anne ja minä voisimme toimia tienraivaajina yhdessä. Seurakuntamme koko kasvoi pian 12:sta 70 todistajaan, joten perhettämme pyydettiin muuttamaan Brightoniin etelärannikolle, missä Valtakunnan julistajia tarvittiin enemmän. Monet liittyivät innokkaasti saarnaamaan tienraivaajaperheemme kanssa, ja näimme Jehovan siunaavan työtämme runsaasti. Tuosta yhdestä seurakunnasta tuli pian kolme!

Odottamaton kutsu

Kesällä 1950 perheemme oli niiden 850:n Britanniasta tulleen vieraan joukossa, jotka olivat Teokratian kasvun kansainvälisessä konventissa New Yorkin Yankee-stadionilla. Monille ulkomailta tuohon konventtiin saapuville tienraivaajille lähetettiin anomus Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin, joka sijaitsi South Lansingin lähellä New Yorkin osavaltiossa. Tähän ryhmään kuuluimme Douglas, Anne ja minä! Muistan, miten ajattelin pudottaessani täytetyn anomukseni postilaatikkoon: ”Sinne meni! Mihinhän suuntaan elämäni tästä lähtee kulkemaan?” Olin kuitenkin tehnyt päätökseni: ”Tässä minä olen! Lähetä minut.” (Jesaja 6:8.) Olin innoissani, kun sain kutsun jäädä konventin jälkeen Gileadin 16. kurssille Douglasin ja Annen kanssa. Tiesimme kaikki oikein hyvin, että meidät voitaisiin lähettää lähetystyöntekijöinä minne päin maailmaa tahansa.

Nautittuamme konventista perheenä vanhempiemme oli aika palata Englantiin – kahdestaan. Me kolme lasta huiskutimme hyvästiksi, kun he purjehtivat kotiin Mauritanialla. Se oli hyvin tunnepitoinen eroaminen.

Lähetystehtäviä

Gileadin 16. kurssilla oli 120 oppilasta joka puolelta maailmaa, joitakuita sellaisiakin jotka olivat kärsineet natsien keskitysleireissä. Kurssillemme opetettiin espanjaa, ja siksi odotimme määräystä johonkin espanjankieliseen maahan Etelä-Amerikkaan. Kuvittele, miten yllättyneitä olimme päättäjäispäivänä, kun saimme tietää, että Douglas määrättiin Japaniin ja Anne ja minut Syyriaan. Meidän tyttöjen oli siis opeteltava arabiaa, vielä sittenkin kun määräalueemme vaihdettiin Libanoniksi. Odotellessamme viisumeitamme kävimme kaksi kertaa viikossa arabian tunneilla, joita antoi George Shakashiri, Vartiotorni-seuran arabialaisen Vartiotornin latoja.

Oli todella jännittävää lähteä sellaiseen Raamatun maahan, johon olimme tutustuneet kurssilla! Keith ja Joyce Chew, Edna Stackhouse, Olive Turner, Doreen Warburton ja Doris Wood tulivat sinne kanssamme. Miten onnellinen lähetystyöntekijäperhe meistä tulikaan! Lähetyskodissa kävi paikallinen todistaja auttamassa meitä kieliopinnoissamme. Päivittäisen opetusjakson aikana harjoittelimme lyhyen esityksen ja lähdimme sitten ulos käyttämään sitä saarnaamistyössämme.

Pari ensimmäistä vuotta olimme Tripolissa, missä oli vakiintunut seurakunta. Joyce, Edna, Olive, Doreen, Doris, Anne ja minä autoimme paikallisten todistajien vaimoja ja tyttäriä osallistumaan kokouksiin ja julkiseen sananpalvelukseen. Paikallisen tavan mukaan kristityt veljemme ja sisaremme eivät sitä ennen istuneet yhdessä kokouksissa, ja vain harvoin nämä kristityt sisaret lähtivät palvelukseen talosta taloon. Tarvitsimme julkisessa saarnaamistyössä heidän apuaan kielen takia, ja kannustimme heitä osallistumaan tähän työhön itse.

Seuraavaksi Anne ja minä saimme tehtäväksi auttaa pientä todistajaryhmää muinaisessa Sidonin kaupungissa. Vähän ajan kuluttua meitä pyydettiin palaamaan takaisin pääkaupunkiin Beirutiin. Sikäläisen armeniankielisen yhteisön keskuuteen oli kylvetty Raamatun totuuden siemeniä, joten opettelimme tuota kieltä auttaaksemme heitä.

Tehtävämääräykset vaihtuvat

Olin tavannut Wilfred Goochin ennen lähtöäni Englannista. Hän oli innokas, lämmin veli, joka oli palvellut Lontoon Betelissä. Wilf oli käynyt Gileadin 15. kurssin, joka päättyi Yankee-stadionilla vuonna 1950 pidetyn konventin aikana. Hänet oli määrätty lähetystyöhön Vartiotorni-seuran Nigerian-haaratoimistoon, ja olimme jonkin aikaa kirjeenvaihdossa. Vuonna 1955 olimme molemmat ”Voittoisan Valtakunnan” konventissa Lontoossa, ja pian sen jälkeen menimme kihloihin. Seuraavana vuonna meidät vihittiin Ghanassa, ja minä muutin Wilfin luo hänen määräalueelleen Lagosiin Nigeriaan.

Lähdettyäni Annen luota Libanonista hän meni naimisiin hienon kristityn veljen kanssa, joka oli oppinut totuuden Jerusalemissa. Vanhempani eivät päässeet häihimme, sillä Douglas, Anne ja minut vihittiin eri puolilla maailmaa. He olivat kuitenkin tyytyväisiä, koska he tiesivät, että me kaikki palvelimme onnellisina Jumalaamme Jehovaa.

Työ Nigeriassa

Haaratoimistossa Lagosissa sain tehtäväkseni siivota Betel-perheemme kahdeksan jäsenen huoneet sekä valmistaa heille ateriat ja pestä heidän pyykkinsä. Minusta tuntui, että aviomiehen lisäksi olin saanut myös valmiin perheen!

Opettelimme Wilfin kanssa lyhyitä raamatullisia esityksiä joruban kielellä, ja ponnistelumme palkittiin. Eräällä nuorella opiskelijalla, jonka silloin tapasimme, on nyt poika ja tytär, jotka palvelevat Nigerian suuressa, noin 400-henkisessä Betel-perheessä.

Vuonna 1963 Wilf kutsuttiin kymmenkuukautiselle erikoiskurssille Brooklyniin New Yorkiin. Käytyään sen hänet määrättiin yllättäen takaisin Englantiin. Minä olin jäänyt Nigeriaan ja sain vain kaksi viikkoa aikaa siirtyä Wilfin luo Lontooseen. Lähdin sekavin tuntein, sillä Nigeria oli ollut todella ihana palveluspaikka. Palveltuani 14 vuotta ulkomailla sopeutuminen uudelleen englantilaiseen elämänmenoon vei aikaa. Olimme kuitenkin kiitollisia siitä, että saimme jälleen olla ikääntyvien vanhempiemme lähettyvillä ja pitää heistä omalta osaltamme huolta.

Toivomme auttaa eteenpäin

Vuodesta 1980 lähtien sain olla Wilfin mukana, kun hän matkusti moniin maihin vyöhykevalvojana. Odotin kovasti etenkin Nigerian-vierailujamme. Myöhemmin kävimme myös Pohjoismaissa, Länsi-Intian saarilla ja Lähi-idässä, Libanon mukaan luettuna. Oli aivan erityisen innostavaa palauttaa mieleen onnellisia muistoja ja nähdä sellaisten veljien palvelevan kristittyinä vanhimpina, jotka olin tuntenut teini-ikäisinä.

Surukseni rakas mieheni kuoli keväällä 1992. Hän oli vasta 69-vuotias. Isku tuntui sitäkin raskaammalta, kun se tapahtui niin yllättäen. Sopeutuminen on 35 avioliittovuoden jälkeen vienyt aikaa. Olen kuitenkin saanut paljon apua ja rakkautta maailmanlaajuiselta kristityltä perheeltäni. Minulla on ollut hyvin paljon onnellisia kokemuksia, joita mietiskellä.

Molemmat vanhempani olivat erinomaisia esimerkkejä kristillisestä nuhteettomuudesta. Äiti kuoli vuonna 1981 ja isä vuonna 1986. Douglas ja Anne palvelevat edelleen Jehovaa uskollisesti. Douglas on vaimonsa Kamin kanssa jälleen Lontoossa, jonne he ovat jääneet hoidettuaan isää. Anne perheineen on Yhdysvalloissa. Me kaikki arvostamme suuresti Jumalan antamaa toivoamme ja perintöämme. Ilmaisemme jatkuvasti ’odottavamme’ aikaa, jolloin elävät ja heidän ylösnousseet rakkaansa palvelevat ikuisesti yhdessä Jehovan maanpäällisen perheen jäseninä (Valituslaulut 3:24).

[Alaviite]

[Kuvat s. 23]

Myötäpäivään alkaen ylhäältä vasemmalta:

Gwen 13-vuotiaana pitämässä mallitutkistelunäytettä Enfieldin valtakunnansalissa

Lähetystyöntekijäperhe Tripolissa Libanonissa vuonna 1951

Gwen ja hänen edesmennyt miehensä Wilf