Onko planeetta Maa tuhon oma?

VUOSISATAMME loppu lähenee ja 2000-luku on alkamaisillaan. Tässä tilanteessa yhä useammat ihmiset, jotka eivät tavallisesti juuri kiinnittäisi huomiota tuomiopäivän ennustuksiin, miettivät, järisyttääkö maailmaa piakkoin jokin tapahtuma.

Olet ehkä pannut merkille tähän liittyviä sanomalehti- ja aikakauslehtiartikkeleita – aiheesta on kirjoitettu jopa kokonaisia kirjoja. Nähtäväksi jää, millaiset ovat kehitysvaiheet 2000-luvun alkaessa. Jotkut korostavat, että vuoden 2000 päättyessä siirrytään vain vuodella eteenpäin (tai minuutilla, vuodesta 2000 vuoteen 2001) eikä siitä luultavasti ole merkittäviä seurauksia. Suurempi huolenaihe monille on planeettamme pitkän aikavälin tulevaisuus.

Yksi yhä tiheämmin esiin nouseva ennustus on nykyään se, että jossain vaiheessa – lähitulevaisuudessa tai jolloinkin pitkän ajan kuluttua – itse planeetta Maata odottaa täydellinen tuho. Katsotaanpa vain paria tällaista synkkää ennustetta.

Vuonna 1996 ensi kertaa julkaistussa maailmanloppua käsittelevässä kirjassaan kirjailija ja filosofi John Leslie esittää kolme mahdollisuutta, miten ihmiselämä maan päällä saattaa loppua. Aluksi hän kysyy: ”Voisiko täysimittainen ydinsota merkitä ihmissuvun loppua?” Sitten hän jatkaa: ”Todennäköisempi vaihtoehto – – on ihmissuvun sammuminen säteilyvaikutusten johdosta: syöpien vuoksi, immuunijärjestelmän heikkenemisen vuoksi, jolloin tartuntataudit riistäytyvät valloilleen, tai lukuisten synnynnäisten vikojen vuoksi. Myös ympäristön hyvinvoinnille tärkeitä mikro-organismeja saattaa kuolla.” Kolmantena mahdollisuutena Leslie esittää, että maahan voi törmätä komeetta tai asteroidi: ”Sellaisia komeettoja ja asteroideja, joiden kiertoradat mahdollistavat iskeytymisen maahan jonain päivänä, näyttää olevan noin kaksituhatta, läpimitaltaan kilometristä kymmeneen kilometriin. Lisäksi on paljon vähemmän (arvioiminen menisi puhtaaksi arvailuksi) vielä suurempia ja paljon enemmän pienempiä komeettoja ja asteroideja.” (The End of the World—The Science and Ethics of Human Extinction.)

Havainnollinen ”maailmanlopun” kuvaus

Ajatellaanpa toista tiedemiestä, Paul Daviesia, joka toimii professorina Adelaiden yliopistossa Australiassa. Häntä kuvailtiin Washington Times -lehdessä ”parhaaksi tiedekirjoittajaksi Atlantin molemmin puolin”. Vuonna 1994 hän julkaisi kirjan Kolme viimeistä minuuttia, jota on sanottu ”kaikkien maailmanlopun kirjojen äidiksi”. Kirjan ensimmäinen luku on nimeltään ”Maailmanloppu”, ja siinä hahmotellaan kuvitelma siitä, mitä voisi tapahtua, jos planeetta Maahan törmäisi komeetta. Luehan katkelma hänen karmaisevaa kuvaustaan:

”Koko planeetta vavahtelee täräyksestä, joka vastaa kymmentä tuhatta maanjäristystä. Tulipallon synnyttämä paineaalto kiertää hirmumyrskynä maapallon ja murskaa tielleen osuvat rakennukset soraläjiksi. Iskeytymiskohdan ympärille pursuaa kilometrien korkuinen rengasvuori, kun törmäyksen sulattama maaperä työntyy sivulle ja jättää jälkeensä syvän kraatterin, jonka läpimitta on kaksisataa kilometriä. – – Osa [kalliosta] sinkoutuu suurena laava- ja tomupilarina ilmakehän läpi avaruuteen saakka ja pimentää taivaan. Kuin korvauksena pimennyksestä taivaalla alkaa säkenöidä miljoonia ja taas miljoonia tähdenlentoja, kun kraatterista lentäneet kivenmurikat syöksyvät takaisin ilmakehään. Leimuavien tähdenlentojen hehku alkaa kärventää maanpintaa.”

Professori Davies liittää sitten tämän kuvitelman ennustukseen, jonka mukaan komeetta Swift-Tuttle törmää maahan. Lisäksi hän varoittaa, että vaikka tällainen tapahtuma ei kenties ole todennäköinen lähitulevaisuudessa, niin hänen mielestään ”ennen pitkää Swiftin-Tuttlen komeetta tai jokin muu suuri taivaankappale varmasti osuu maapalloon”. Hänen päätelmänsä perustuu arvioihin, joiden mukaan 10 000 läpimitaltaan vähintään puolen kilometrin mittaista kappaletta liikkuu maapallon kiertorataa leikkaavilla radoilla.

Uskotko sinä, että tuollainen pelottava näky voisi toteutua? Yllättävän monet uskovat. He kuitenkin työntävät huolestuneisuuden pois mielestään vakuuttamalla itselleen, ettei niin tapahdu heidän aikanaan. Mutta miksi planeetta Maan yleensäkään pitäisi tuhoutua – joko pian tai tuhansien vuosien kuluttua? Suurin ongelmien aiheuttaja maan asukkaille – ihmisille tai eläimille – ei varmastikaan ole itse maapallo. Eikö pikemminkin ihminen itse ole vastuussa useimmista tämän vuosisadan ongelmista, muun muassa siitä mahdollisuudesta, että ’maa turmeltuu’ kokonaan? (Ilmestys 11:18.)

Täydellinen muutos ihmisen huonoon asiainhoitoon

Entä se todennäköisempi mahdollisuus, että ihminen itse turmelee tai pilaa tyystin maapallon huonolla asiainhoidollaan ja ahneudellaan? Ei ole epäilystäkään siitä, että maa on paikoin jo pahoin tuhoutunut metsien liikahakkuun, ilmakehän holtittoman saastuttamisen ja vesien likaamisen takia. Sen tiivistivät osuvasti noin 25 vuotta sitten kirjoittajat Barbara Ward ja René Dubos kirjassaan Only One Earth: ”Ne kolme suurta saastumisen aluetta, joita meidän on tutkittava – ilma, vesi ja maaperä – muodostavat tietysti planeettamme elämän kolme pääelementtiä.” Eikä tilanne ole pohjimmiltaan muuttunut sen jälkeen parempaan päin, vai onko?

Kun ajattelemme sitä mahdollisuutta, että ihminen turmelee tai tuhoaa maan omaa tyhmyyttään, voimme rohkaista mielemme ajattelemalla planeetta Maan suurenmoista elpymis- ja uusiutumiskykyä. Kuvaillessaan tätä hämmästyttävää toipumiskykyä René Dubos tekee seuraavia rohkaisevia havaintoja kirjassaan The Resilience of Ecosystems:

”Monet pelkäävät, että ympäristötuhoihin on havahduttu liian myöhään, koska suuri osa ekosysteemeille jo aiheutetusta vahingosta on peruuttamatonta. Omasta mielestäni tämä pessimismi on perusteetonta, sillä ekosysteemeillä on valtava kyky toipua traumaattisista kokemuksista.

Ekosysteemeissä on useita toipumismekanismeja. – – Niiden avulla ekosysteemit kykenevät voittamaan häiriöiden vaikutuksen yksinkertaisesti palaamalla asteittain alkuperäiseen ekologiseen tasapainotilaan.”

Se on mahdollista

Tästä on huomattavana esimerkkinä Lontoon läpi virtaavan tunnetun Thamesin asteittainen puhdistuminen joitakin vuosia sitten. Jeffery Harrisonin ja Peter Grantin kirjassa The Thames Transformed kerrotaan yksityiskohtaisesti tästä merkittävästä saavutuksesta, joka osoittaa, mitä saadaan aikaan, kun ihmiset työskentelevät rinta rinnan yhteiseksi hyväksi. Edinburghin herttua kirjoitti kirjan alkusanoissa: ”Tässä meillä on vihdoinkin niin suurimittainen menestystarina, että se on julkaisemisen arvoinen silläkin uhalla, että se saa jotkut arvioimaan luonnonsuojelun ongelmat pienemmiksi kuin heille on uskoteltu. – – He voivat kaikki rohkaista mielensä sen johdosta, mitä on saatu aikaan Thamesissa. Se on kuin onkin mahdollista, ja heidänkin suunnitelmansa voivat onnistua.”

Luvussa ”Suursiivous” Harrison ja Grant kirjoittavat innostuneesti kuluneiden 50 vuoden saavutuksista: ”Ensimmäistä kertaa maailmassa on pahoin saastunut ja teollistettu joki elvytetty siinä määrin, että vesilinnut ja kalat ovat palanneet parvittain. Se että tällainen muutos on tapahtunut hyvin nopeasti, tilanteessa joka aluksi näytti varsin toivottomalta, rohkaisee pessimistisintäkin luonnonsuojelijaa.”

Sitten he kuvailevat muutosta: ”Joen tila heikkeni tasaisesti vuosien mittaan, ja lopullinen isku tuli kenties toisen maailmansodan aikana, kun suurimmat jätevedenpuhdistamot ja viemärit vahingoittuivat tai tuhoutuivat. Pahimmassa kunnossa Thames oli 40- ja 50-luvulla. Joki oli tuskin muuta kuin avoviemäri; vesi oli mustaa ja hapetonta, ja kesäkuukausina siitä lähtevä paha haju tuntui laajalla alueella. – – Aikoinaan kaloja vilisseet vedet olivat lopulta elottomia, ellei oteta lukuun muutamaa ankeriasta, jotka säilyivät hengissä yksinomaan sen ansiosta, että ne pystyivät ottamaan ilmaa suoraan pinnalta. Sisämaassa Lontoon ja Woolwichin välisen rakennetun osuuden linnusto pieneni kouralliseen sorsia ja kyhmyjoutsenia, ja ne saivat kiittää hengestään sitä, mitä viljalaitureilta pääsi putoamaan, pikemminkin kuin luonnollista ravintoa. – – Kuka olisikaan siksi uskonut siihen täyskäännökseen, joka oli tapahtumaisillaan? Kymmenessä vuodessa tuo sama osuus muuttuisi todellisesta lintutyhjiöstä monien vesilintulajien turvapaikaksi, jossa talvehtisivat muun muassa peräti 10 000 riistalintua ja 12 000 kahlaajaa.”

Tämä kuvaa tietenkin vain yhtä muutosta yhdellä pienellä alueella maailmassa. Voimme kuitenkin oppia tästä esimerkistä jotakin. Se osoittaa, että planeetta Maata ei tarvitse pitää tuhon omana ihmisen huonon asiainhoidon, ahneuden ja ajattelemattomuuden vuoksi. Oikea koulutus ja yhteisponnistukset ihmiskunnan yhteiseksi hyväksi voivat auttaa maapalloa korjaamaan mittaviakin vahinkoja, joita sen ekosysteemi, ympäristö ja maaperä ovat kärsineet. Mutta entä jos tuhon aiheuttavat ulkopuoliset voimat, kuten vaeltava komeetta tai asteroidi?

Seuraavassa kirjoituksessa esitetään tyydyttävän vastauksen avain tähän hämmentävään kysymykseen.

[Huomioteksti s. 5]

Koulutus ja yhteisponnistukset voivat auttaa maapalloa korjaamaan kärsimiään mittaviakin vahinkoja