Pidä pyhän palveluksen etuja suuressa arvossa
PYHÄSSÄ palveluksessa saataviin tehtäviin ei tule suhtautua kevyesti. Kun papeilla oli muinaisessa Juudassa välinpitämätön asenne Jehovan temppeliin liittyviä palvelusetujaan kohtaan, Jehova ojensi heitä voimakkaasti (Malakia 1:6–14). Ja kun jotkut israelilaiset kannustivat nasiireja suhtautumaan kevyesti velvollisuuksiinsa, joiden täyttämiseen nämä olivat sitoutuneet pyhässä palveluksessaan, Jehova nuhteli noita syntisiä israelilaisia (Aamos 2:11–16). Tosi kristitytkin lupautuvat pyhään palvelukseen, ja he suhtautuvat siihen vakavasti (Roomalaisille 12:1). Tähän pyhään palvelukseen liittyy monia piirteitä, jotka kaikki ovat tärkeitä.
Ollessaan vielä maan päällä seuraajiensa keskuudessa Jeesus valmensi heitä Jumalan valtakunnan julistajiksi. Aikanaan heidän sanomansa kantautuisi maan ääriin asti. (Matteus 28:19, 20; Apostolien teot 1:8.) Saarnaaminen on käynyt entistä kiireellisemmäksi nykyisen asiainjärjestelmän viimeisinä päivinä.
Tässä työssä ovat mukana kaikki Jehovan todistajat. Sadoilletuhansille tuo iloa se, että he voivat toimia siinä tienraivaajina. Tuhannet ovat vastanneet maailmanlaajuisen työn tärkeisiin tarpeisiin tarjoutumalla kokoaikaiseen erikoispalvelukseen Beteliin, matkatyöhön kierros- ja piirivalvojiksi tai lähetystyöhön. Mitä tämä voi vaatia niiltä, jotka haluavat jatkaa tuossa erikoispalveluksessa?
Kun perheessä syntyy pakottavia tarpeita
Tavallisesti ihmisen täytyy tehdä muutoksia olosuhteissaan ennen kuin hän voi aloittaa kokoaikaisen erikoispalveluksen. Kaikille se ei ole mahdollista. Jollakulla voi olla jo valmiiksi raamatullisia velvoituksia, jotka estävät sen. Mutta entä jos huomiota vaativia, ehkäpä iäkkäisiin vanhempiin liittyviä tarpeita syntyy niiden perheessä, jotka jo ovat erikoispalveluksessa? Seuraavassa joitakin Raamatun periaatteita ja neuvoja, jotka antavat tarvittavaa ohjausta.
Koko elämämme tulisi rakentua sen suhteen ympärille, joka meillä on Jehovaan (Saarnaaja 12:13; Markus 12:28–30). Meille uskottuja pyhiä asioita tulee pitää suuressa arvossa (Luukas 1:74, 75; Heprealaisille 12:16). Jeesus sanoi kerran miehelle, jonka piti tarkistaa arvojärjestystään, että tämän tulisi keskittyä Jumalan valtakunnan julistamiseen. Tuo mies aikoi ilmeisesti lykätä sitä siksi, kunnes hänen isänsä kuolisi. (Luukas 9:59, 60.) Toisaalta Jeesus paljasti vääräksi niiden ajattelutavan, jotka väittivät omistaneensa kaiken Jumalalle eivätkä sitten tehneet ”yhtään mitään isänsä tai äitinsä hyväksi” (Markus 7:9–13). Myös apostoli Paavali osoitti, että ”omaisistaan”, muun muassa vanhemmista ja isovanhemmista, huolehtiminen oli vakava vastuu (1. Timoteukselle 5:3–8).
Tarkoittaako tämä sitä, että kun syntyy kiireellisiä tarpeita, erikoispalveluksessa olevien tulisi luopua tehtävistään ja ryhtyä huolehtimaan noista tarpeista? Vastaukseen vaikuttavat monet seikat. Päätös on jokaisen tehtävä itse (Galatalaisille 6:5). Verrattain moni on tullut siihen tulokseen, että niin paljon kuin he ovat nauttineetkin palvelustehtävästään, heidän olisi viisasta olla vanhempien vierellä ja auttaa näitä tarpeen mukaan. Miksi? Tilanne on saattanut olla kriittinen, kukaan muu perheenjäsen ei ehkä ole voinut auttaa, tai paikallinen seurakunta ei kenties ole kyennyt täyttämään tarvetta. Jotkut ovat onnistuneet olemaan samanaikaisesti tienraivaajina. Toiset ovat voineet jatkaa kokoaikaista erikoispalvelusta sen jälkeen, kun tilanne perheessä on hoidettu. Monesti asiat on kuitenkin voitu järjestää muilla tavoin.
Oman vastuun kantaminen
Kun pakottavia tarpeita on syntynyt, ovat jotkut kokoaikaiset erikoispalvelijat voineet vastata niihin luopumatta palvelustehtävistään. Tarkastellaanpa vain muutamia esimerkkejä monien joukosta.
Eräs Jehovan todistajien maailmankeskuksessa palveleva aviopari siirtyi kierros- ja piirityöstä Betel-palvelukseen vuonna 1978. Veljellä on paljon vastuuta teokraattisessa organisaatiossa. Mutta hänen vanhempansakin ovat tarvinneet apua. Tämä beteliläinen pariskunta on käynyt kolme neljä kertaa vuodessa huolehtimassa noista vanhemmista – matkaa kertyy yhdellä kertaa noin 3 500 kilometriä. He ovat itse rakentaneet vanhemmille talon näiden tarpeita ajatellen. Joskus matka on tehty äkillisten sairaustapausten vuoksi. He ovat parinkymmenen vuoden ajan käyttäneet oikeastaan kaikki lomapäivänsä tämän vastuun hoitamiseen. He rakastavat ja kunnioittavat noita vanhempia, mutta antavat suuren arvon myös pyhän palveluksen eduilleen.
Eräs toinen veli oli ollut matkatyössä 36 vuotta, kun hän joutui omien sanojensa mukaan yhteen elämänsä haastavimmista tilanteista. Hänen 85-vuotias anoppinsa, uskollinen Jehovan palvelija, ei enää tullut toimeen yksin. Siihen aikaan useimmat tämän lapsista olivat sitä mieltä, etteivät he voineet ottaa häntä asumaan luokseen. Eräs sukulainen sanoi matkavalvojalle, että hänen ja hänen vaimonsa pitäisi luopua tuosta palveluksesta ja ottaa äiti hoidettavakseen perheen puolesta. Pariskunta ei kuitenkaan jättänyt kallisarvoista palvelustaan, mutta ei liioin väheksynyt äidin tarpeita. Tämä oli seuraavat yhdeksän vuotta enimmäkseen heidän mukanaan. Aluksi heidän kotinaan oli asuntovaunu, sitten kierrosten eri asunnot. Veli, joka tässä vaiheessa palveli piirivalvojana, matkusti edelleen pitkiksi ajoiksi huolehtimaan tehtävistään, kun taas vaimo jäi rakkaudellisesti äitinsä luo huolehtimaan tästä täysipäiväisesti. Joka viikko sunnuntain kokousten jälkeen mies palasi pitkien matkojen päästä auttamaan heitä. Monet, jotka olivat perillä tästä tilanteesta, ilmaisivat syvää arvostusta avioparin toimintaa kohtaan. Aikanaan jotkut muutkin perheenjäsenet alkoivat auttaa. Tuhannet Jehovan palvelijat hyötyvät jatkuvasti tuon uhrautuvan pariskunnan palveluksesta, koska he ovat pitäneet kiinni kokoaikaisen erikoispalveluksensa edusta.
Perhe yhteistyössä
Kun eri perheenjäsenet arvostavat kokoaikaista erikoispalvelusta, he saattavat toimia yhteistyössä niin että ainakin jotkut heistä voivat olla tuossa palveluksessa.
Tällainen perheen yhteistoiminnallisuus on auttanut erästä kanadalaista pariskuntaa, joka palvelee lähetystyössä Länsi-Afrikassa. He eivät tyytyneet vain toivomaan, ettei mitään hätätilannetta syntyisi. Ennen lähtöään Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin, valmistautuessaan ulkomaan palvelukseen, aviomies keskusteli nuoremman veljensä kanssa heidän äitinsä hoidosta siltä varalta, että tämä sairastuisi tai ei tulisi enää toimeen omin neuvoin. Veli osoitti rakkautta äitiä kohtaan ja arvostusta lähetystyötä kohtaan ja sanoi: ”Minulla on nyt perhe ja lapsia. En voi lähteä kovin kauas tekemään sellaista, mitä sinä taas voit tehdä. Jos siis äidille tapahtuu jotain, minä pidän hänestä huolen.”
Erään Etelä-Amerikassa miehensä kanssa palvelevan sisaren perhe oli hyvin yhteistoiminnallinen hänen ikääntyvän äitinsä hoitamisessa. Yksi sisaruksista ja tämän aviomies hoitivat äitiä, kunnes tämä sisar sairastui parantumattomasti. Mitä sitten tapahtui? Hälventääkseen kaikki mahdolliset huolet lanko kirjoitti: ”Niin kauan kuin minä ja lapset elämme, teidän ei koskaan tarvitse jättää lähetyspalvelustanne.” Perheeltä tuli lisää apua, kun toinen sisar ja hänen miehensä luopuivat talostaan ja muuttivat sinne, missä äiti asui, voidakseen huolehtia hänestä, ja tämä järjestely pysyi äidin kuolemaan saakka. Todella suurenmoista yhteistoiminnallisuutta! He kaikki tukivat omalta osaltaan lähetyspalvelusta.
Vanhemmat jotka antavat Jehovalle varauksetta
Monesti vanhemmat osoittavat huomattavan suurta arvostusta pyhää palvelusta kohtaan. Arvokkaimpaan omaisuuteen, millä he voivat kunnioittaa Jehovaa, kuuluvat heidän omat lapsensa (Sananlaskut 3:9). Monet kristityt vanhemmat kannustavat lapsiaan kokoaikaiseen palvelukseen. Ja jotkut heistä ajattelevat samalla tavalla kuin Hanna, joka antoi poikansa Samuelin Jehovalle palvelukseen ”ajan hämärään asti” eli ”kaikiksi päiviksi, jotka hän on olemassa” (1. Samuelin kirja 1:22, 28).
Yksi tällainen äiti kirjoitti tyttärelleen Afrikkaan: ”Kiitämme Jehovaa suurenmoisesta edustasi. Emme olisi voineet toivoa mitään parempaa.” Toisella kertaa hän sanoi: ”Erossaolo on meille kyllä uhraus, joka meidän täytyy tehdä, mutta miten ihanaa on nähdä, kuinka Jehova pitää sinusta huolen!”
Kerrottuaan eri tilanteista, joita omia iäkkäitä vanhempia hoidettaessa oli syntynyt, eräs Ecuadorissa palveleva lähetystyöntekijä kirjoitti: ”Luulen, että paras apu, mitä vaimoni ja minä olemme voineet saada, olivat isäni rukoukset. Hänen kuoltuaan äiti kertoi, että isä muisti joka päivä rukoilla Jehovalta, että me molemmat saisimme pysyä määräalueellamme.”
Kaliforniassa Yhdysvalloissa asuva iäkäs pariskunta oli onnellinen siitä, että yksi heidän pojistaan oli kokoaikaisessa palveluksessa. Tuo poika vaimoineen oli Espanjassa, kun äiti kuoli. Muun perheen mielestä isästä oli alettava pitää huolta. Koska heillä oli ansiotyönsä hoidettavanaan ja lapset kasvatettavanaan, heistä tuntui, etteivät he voineet ottaa kantaakseen tuota vastuuta. Sen sijaan he kehottivat kokoaikaisessa erikoispalveluksessa olevaa pariskuntaa painokkaasti palaamaan kotiin huolehtimaan isästä. Mutta isä, vaikka olikin 79-vuotias, oli vielä hyväkuntoinen, ja lisäksi hänellä oli kirkas hengellinen näkökyky. Kun eri perheenjäsenet olivat yhteisessä neuvottelussa ilmaisseet kantansa, isä nousi seisomaan ja sanoi lujasti: ”Minä haluan, että he menevät takaisin Espanjaan ja jatkavat työtä siellä.” Näin he tekivät, mutta lisäksi he auttoivat isää käytännöllisin tavoin. Nykyisin he palvelevat kierrostyössä Espanjassa. Tuon perheneuvottelun jälkeen ovat jotkut toiset perheenjäsenet osoittaneet arvostusta sitä kohtaan, mitä tuo pariskunta tekee palvellessaan ulkomailla. Vuosien kuluttua yksi pojista otti isän luokseen asumaan ja piti hänestä huolen hänen kuolemaansa saakka.
Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa eräs voideltu veli, joka oli ollut noin 40 vuotta tienraivaajana, oli yli 90-vuotias, kun hänen vaimonsa sairastui vakavasti ja kuoli. Tällä veljellä oli poika ja kolme tytärtä sekä lukuisia hengellisiä lapsia. Yksi tyttäristä oli ollut kokoaikaisessa palveluksessa yli 40 vuotta ja palvellut miehensä kanssa lähetystyössä, matkatyössä ja Betelissä. Hän auttoi järjestämään sopivaa huolenpitoa isälleen. Paikalliset veljetkin auttoivat hakemalla häntä kokouksiin valtakunnansaliin. Myöhemmin miehensä kuoltua tytär kysyi isältään, halusiko tämä hänen lähtevän Betelistä ja tulevan hoitamaan häntä. Isä piti pyhiä asioita suuressa arvossa ja katsoi, että hänen tarpeistaan voitaisiin huolehtia muilla keinoin. Niinpä hän vastasi: ”Se olisi pahinta, mitä voisit tehdä, ja vielä pahempi olisi, jos antaisin sinun tehdä niin.”
Tukea seurakunnilta
Jotkin seurakunnat ovat olleet hyvin avuliaita, kun kokoaikaisessa erikoispalveluksessa olevien ikääntyvät vanhemmat ovat tarvinneet huolenpitoa. Etenkin sellaisia arvostetaan, jotka ovat omistaneet tuohon palvelukseen vuosikausia. Vaikkeivät seurakunnat voi vapauttaa heitä raamatullisista velvollisuuksista, ne tekevät paljon keventääkseen kuormaa siinä määrin, ettei lasten tarvitsisi luopua erikoistehtävistään.
Saksalainen aviopari oli palvellut ulkomailla noin 17 vuotta, pitkälti matkatyössä, kun miehen iäkäs äiti alkoi tarvita enemmän huolenpitoa. Pariskunta käytti lomansa joka vuosi hänen apunaan. Lähellä asuvat todistajatkin auttoivat rakkaudellisesti. Kun sitten nuo kokoaikaiset palvelijat olivat äidin luona eräässä kriittisessä vaiheessa, paikallisen seurakunnan vanhimmat sopivat tapaamisen heidän kanssaan. Vanhimmat tiesivät hyvin, mitä pariskunta teki säännöllisesti äidin hyväksi. He myös arvostivat heidän erikoispalvelustaan. Siksi vanhimmat kertoivat, miten he olivat suunnitelleet pitävänsä huolen tuosta äidistä, ja sanoivat sitten: ”Te ette pysty huolehtimaan hänestä enää tämän enempää; me autamme teitä, jotta voitte pysyä määräalueellanne Espanjassa.” Vanhimmat ovat toimineet näin kuluneet seitsemän vuotta.
Samaten eräs Senegalissa vuodesta 1967 palvellut veli sai paljon rakkaudellista tukea seurakunnalta, jonka alueella hänen isänsä asui. Kun tuli kriisitilanne, mies matkusti Yhdysvaltoihin yksin auttamaan vanhempiaan ja hänen rakastava vaimonsa oli siinä halukkaasti yhteistoiminnassa. Miehen piti jäädä sinne useaksi kuukaudeksi. Tilanne oli vaikea, mutta kun hän oli tehnyt voitavansa, seurakunta tuli avuksi, jotta hän saattoi jatkaa lähetyspalvelusta. Se antoi lukemattomin tavoin rakkaudellista apua noin 18 vuoden ajan, ensin isälle (vaikkei tämä enää tuntenut seurakunnasta moniakaan) ja sitten äidille. Vapauttiko se pojan vastuusta? Ei. Hän tuli usein Senegalista lomallaan auttamaan kaikessa, missä pystyi. Mutta monille tuon seurakunnan jäsenille tuotti iloa sen tietäminen, että he auttoivat omalta osaltaan yhtä uutteraa pariskuntaa pysymään kokoaikaisessa erikoispalveluksessa Senegalissa.
Jeesus sanoi, että ne, jotka jättäisivät kaiken hyvän uutisen tähden, saisivat veljiä, sisaria, äitejä ja lapsia satakertaisesti (Markus 10:29, 30). Tämä toteutuu varmasti Jehovan palvelijoiden keskuudessa. Eräs nykyisin Beninissä Länsi-Afrikassa palveleva pariskunta sai kokea tämän aivan erityisellä tavalla, kun kaksi heidän vanhempiensa seurakuntaan kuuluvaa todistajaa sanoi heille, ettei heidän tarvinnut olla huolissaan vanhemmistaan. He jatkoivat: ”Teidän vanhempanne ovat meidänkin vanhempiamme.”
Voimme tosiaan osoittaa monin tavoin, että pidämme pyhän palveluksen etuja suuressa arvossa. Voisitko sinä löytää joitakin tapoja osoittaa se vielä täydemmin?
[Kuvat s. 26]
He ovat tarjoutuneet kokoaikaiseen erikoispalvelukseen