Valtakunnan julistajat kertovat

Teokraattista laajennusta Namibiassa

JUMALAN valtakunnan hyvä uutinen tavoitti Namibian ensi kerran 1920-luvun lopussa. Siitä lähtien ovat sadat vilpittömät ihmiset ottaneet Jumalan pelastussanoman vastaan. Seuraavat kokemukset osoittavat, miten Jehova kokoaa näitä haluttuja tarhaansa (Haggai 2:7).

◻ Kotitarpeikseen maata viljelevä Paulus, joka asuu Koillis-Namibiassa, tapasi ensimmäisen kerran Jehovan todistajia käydessään pääkaupungissa Windhoekissa. Hän vakuuttui nopeasti siitä, että oli löytänyt totuuden. Hän palasi kotiin mukanaan kirja Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä. Myöhemmin matkallaan Runduun, joka oli lähin kaupunki, missä oli valtakunnansali, Paulus tapasi todistajia ja pyysi hartaasti heitä käymään luonaan.

Matka oli kuitenkin liian pitkä, jotta todistajat olisivat voineet tulla johtamaan Paulukselle viikoittaista raamatuntutkistelua. Paulus ei lannistunut, vaan alkoi tutkia Raamattua omin päin. Hän myös saarnasi innokkaasti toisille oppimistaan asioista. Aikaa myöten perustettiin raamatuntutkisteluryhmä. Kun tämä pieni ryhmä kuuli radiosta, että Jehovan todistajat pitäisivät konventin Rundussa, he haalivat kokoon niukat varansa ja järjestivät kuljetuksen konventtiin.

Heille oli upea kokemus olla yhdessä Jehovan todistajien kanssa ensimmäistä kertaa. Pian järjestettiin niin, että pätevät veljet vierailisivat ryhmässä säännöllisesti. Nykyään kylässä, jossa Paulus asuu, on kuusi julistajaa.

◻ Johannan kiinnostus Jumalan nimeä kohtaan syttyi, kun hän kuuli jonkun puhuvan pahaa Jehovan todistajista. Hän muistelee: ”Kun kuulin nimen Jehova ensimmäisen kerran, se jäi lähtemättömästi mieleeni ja aloin miettiä, kuka Jehova oikein on. Asuimme mieheni kanssa Namibian rannikolla lähellä Walvis Bayta. Kerran matkallamme kaupunkiin näin joidenkin Jehovan todistajien levittävän kadulla Vartiotornia. Otin lehden ja kysyin, voisinko saada raamatuntutkistelun, sillä minulla oli paljon kysymyksiä. Itkin kuultuani, etteivät he voisi tulla luokseni, koska heidän ajoneuvonsa oli hajonnut. Pian tämän jälkeen mieheni kuoli ja muutin Keetmanshoopiin. Sinne oli määrätty erikoistienraivaaja (kokoaikainen evankelista), ja sain häneltä kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Tunnistin alusta pitäen totuuden soinnin.

Jossain vaiheessa minut pyydettiin mukaan saarnaamistyöhön, mutta minut valtasi ihmispelko. Kävellessäni ovelta ovelle rukoilin Jehovaa, että hän antaisi minun mieluummin kuolla kuin panisi minut saarnaamaan. Kun olin ensimmäistä kertaa katutyössä, piileskelin kapealla kujalla ja toivoin, ettei kukaan vain näkisi minua. Lopulta keräsin niin paljon rohkeutta, että ojensin lehden eräälle ohikulkijalle, ja vasta silloin onnistuin avaamaan suuni. Kerroin tuona päivänä, Jehovan avulla, Raamattuun perustuvasta toivostani kymmenille ihmisille.

Nyt, 12 vuotta myöhemmin, vaikka olenkin aineellisesti köyhä, tienraivauspalvelus on minulle yhä kallisarvoinen aarre ja saan jatkuvasti mittaamatonta iloa Valtakunnan totuuden kertomisesta toisille.”