Elämäkerta

Hellittämätön vaellus Jehovan tiellä on voimamme ja ilomme

KERTONUT LUIGGI D. VALENTINO

”Tässä on tie. Kulkekaa sitä”, Jehova kehottaa (Jesaja 30:21). Tämän neuvon noudattaminen on ollut tavoitteenani siitä lähtien, kun kävin kasteella 60 vuotta sitten. Siihen suuntaan minua kannusti jo varhain vanhempieni esimerkki. He olivat italialaisia siirtolaisia, jotka vuonna 1921 asettuivat asumaan Yhdysvaltoihin Ohion osavaltiossa sijaitsevaan Clevelandiin. Siellä he kasvattivat kolme lasta: isoveljeni Miken, pikkusiskoni Lydian ja minut.

VANHEMPANI perehtyivät eri uskontoihin, mutta aikanaan he luovuttivat pettyneinä. Sitten eräänä päivänä vuonna 1932 isä kuunteli jotakin italiankielistä radio-ohjelmaa. Se oli Jehovan todistajien lähetys, ja isä piti kuulemastaan. Hän pyysi kirjeitse lisätietoja, ja eräs italialainen todistaja Jehovan todistajien päätoimistosta Brooklynista New Yorkista tuli käymään luonamme. Aamunkoittoon kestäneen eloisan keskustelun jälkeen vanhempani olivat vakuuttuneita siitä, että he olivat löytäneet tosi uskonnon.

Isä ja äiti alkoivat käydä seurakunnan kokouksissa ja majoittivat matkavalvojia kotiinsa. Vaikka olin vasta pikkupoika, nämä miehet antoivat minun lähteä saarnaamaan kanssaan ja saivat minut ajattelemaan Jehovan palvelemista kokoaikaisesti. Yksi tällainen vierailija oli Carey W. Barber, joka on nyt Jehovan todistajien hallintoelimen jäsen. Kävin kasteella helmikuussa 1941, jolloin olin 14-vuotias, ja vuonna 1944 aloin palvella tienraivaajana Clevelandissa. Myös Mike ja Lydia ryhtyivät kulkemaan Raamatun totuuden viitoittamaa tietä. Mike palveli Jehovaa kuolemaansa saakka, ja Lydia oli miehensä Harold Weidnerin mukana matkapalveluksessa 28 vuotta. Nykyään he toimivat kokoaikaisina erikoispalvelijoina.

Vankila vahvistaa päätöstäni ponnistella eteenpäin

Alkuvuodesta 1945 jouduin Ohiossa Chillicothessa sijaitsevaan liittovaltion vankilaan, koska Raamatun avulla valmennettu omatuntoni sai minut toimimaan sopusoinnussa Jesajan 2:4:n kanssa, jossa puhutaan miekkojen takomisesta auranvantaiksi. Aiemmin paikalliset vankilaviranomaiset olivat sallineet Jehovan todistaja -vankien pitää hallussaan vain rajoitetusti todistajien julkaisemaa kirjallisuutta. Lähiseurakuntien todistajat olivat kuitenkin tulleet apuun. He olivat välillä jättäneet joitakin julkaisuja vankilan lähellä oleville pelloille. Kun vangit oli seuraavana aamuna viety työkohteisiinsa, he olivat etsineet nuo julkaisut käsiinsä ja onnistuneet sitten viemään ne vankilaan. Siinä vaiheessa kun minä jouduin tuohon vankilaan, saimme pitää hallussamme enemmän kirjallisuutta. Opin kaikesta huolimatta arvostamaan Jehovan tarjoamaa hengellistä ruokaa enemmän kuin koskaan. Muistan sen läksyn vieläkin aina kun saan uuden Vartiotorni- tai Herätkää!-lehden.

Vaikka meidän annettiin pitää vankilassa seurakunnan kokouksia, niissä ei saanut olla läsnä muita kuin todistajia. Silti jotkut virkailijat ja vangit kävivät niissä salaa, ja jotkut jopa omaksuivat totuuden (Apostolien teot 16:30–34). Veli A. H. Macmillanin vierailut lohduttivat meitä suuresti. Hän vakuutti aina, että vankilassa viettämämme aika ei kulunut hukkaan, sillä se valmensi meitä tuleviin tehtäviin. Tuo rakas vanha veli kosketti sydäntäni ja vahvisti päätöstäni kulkea Jehovan tietä.

Saan elämäntoverin

Toinen maailmansota päättyi, vankilan portit avautuivat, ja minä jatkoin tienraivausta eli kokoaikaista sananpalvelusta. Vuonna 1947 isäni kuitenkin kuoli. Elättääkseni perheemme menin ansiotyöhön ja pätevöidyin myös hierojaksi, mistä oli hyötyä kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, kun vaimoni ja minä kohtasimme vaikeuksia. Mutta nyt menen kyllä asioiden edelle. Jospa kertoisin ensin vaimostani.

Satuin olemaan valtakunnansalissa eräänä iltapäivänä vuonna 1949, kun siellä soi puhelin. Vastasin siihen ja kuulin suloisen äänen sanovan: ”Nimeni on Christine Genchur. Olen Jehovan todistaja. Olen muuttanut Clevelandiin etsimään töitä ja haluaisin tulla johonkin seurakuntaan.” Valtakunnansalimme oli kaukana sieltä, missä hän asui, mutta pidin hänen äänestään, joten neuvoin hänelle reitin salillemme ja kannustin häntä tulemaan seuraavana sunnuntaina – jolloin minulla oli esitelmä. Sunnuntaina olin valtakunnansalilla ensimmäisenä, mutta ketään uutta sisarta ei tullut paikalle. Tähyilin koko puheen ajan ulko-ovelle, mutta ketään ei tullut sisään. Seuraavana päivänä soitin tuolle sisarelle, ja hän sanoi, ettei osannut vielä käyttää paikallisia busseja. Niinpä tarjouduin tapaamaan hänet ja selittämään asiat paremmin.

Sain tietää, että hänen vanhempansa, jotka olivat tšekkoslovakialaisia siirtolaisia, olivat tulleet raamatuntutkijoiden yhteyteen luettuaan kirjasen Missä ovat kuolleet? Hänen vanhempansa kävivät kasteella vuonna 1935. Vuonna 1938 Christinen isästä oli tullut Pennsylvaniassa Clymerissä toimivan Jehovan todistajien seurakunnan ryhmänpalvelija (sanotaan nykyisin esivalvojaksi), ja Christine kävi kasteella vuonna 1947 ollessaan 16-vuotias. Ei kulunut aikaakaan, kun rakastuin tähän kauniiseen, hengellismieliseen sisareen. Menimme naimisiin 24. kesäkuuta 1950, ja siitä lähtien Christine on ollut uskollinen kumppanini, aina halukas panemaan Jumalan valtakunnan edut ensi sijalle. Olen kiitollinen Jehovalle siitä, että tämä pystyvä toveri halusi liittää oman elämänsä minun elämääni (Sananlaskut 31:10).

Suuri yllätys

Aloitimme yhdessä tienraivauksen 1. marraskuuta 1951. Kaksi vuotta myöhemmin Ohiossa Toledossa pidetyssä konventissa veljet Hugo Riemer ja Albert Schroeder puhuivat sellaisten tienraivaajien ryhmälle, jotka olivat kiinnostuneita lähetyspalveluksesta. Me olimme heidän joukossaan. Meitä kannustettiin jatkamaan tienraivausta Clevelandissa, mutta jo seuraavassa kuussa koimme suuren yllätyksen: saimme kutsun Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 23. kurssille, joka alkaisi helmikuussa 1954!

Kun ajoimme kohti Gilead-koulua, joka sijaitsi tuolloin South Lansingissa New Yorkissa, Christineä jännitti niin paljon, että hän sanoi minulle koko ajan: ”Aja hiljempaa!” Minä sanoin: ”Christine, jos ajamme vielä hiljempaa, niin auto ei liiku enää ollenkaan.” Saavuttuamme koulun alueelle rentouduimme kuitenkin pian. Veli Nathan Knorr toivotti meidät oppilaat tervetulleiksi ja näytti meille paikkoja. Hän selitti myös, miten voisimme säästää vettä ja sähköä, ja painotti, että säästäväisyys oli hyve, kun oli kyse Valtakunnan eduista huolehtimisesta. Nuo neuvot painuivat mieleemme. Noudatamme niitä edelleen.

Lennämme Rioon

Valmistuimme pian, ja 10. joulukuuta 1954 kipusimme lentokoneeseen talvisessa New Yorkissa odottaen innoissamme lentoa uudelle määräalueellemme aurinkoiseen Rio de Janeiroon Brasiliaan. Kanssamme matkusti toinen lähetystyöntekijäpariskunta Peter ja Billie Carrbello. Lennon piti kestää 24 tuntia välilaskuineen Puerto Ricossa, Venezuelassa ja Belémissä Pohjois-Brasiliassa. Konevian vuoksi näimme Rio de Janeiron alapuolellamme kuitenkin vasta 36 tunnin kuluttua. Mutta millainen näky se olikaan! Kaupungin valot kimmelsivät kuin sädehtivät timantit samettialustalla, ja hopeinen kuunsilta väikkyi Guanabaranlahdella.

Joukko Betel-perheen jäseniä odotti meitä lentokentällä. He toivottivat meidät lämpimästi tervetulleiksi ja kyyditsivät meidät sitten haaratoimistoon. Kömmimme sänkyyn kolmen aikoihin aamuyöstä. Muutaman tunnin kuluttua herätyskello muistutti meitä siitä, että ensimmäinen päivämme lähetystyöntekijöinä oli alkanut.

Opetus heti kättelyssä

Opimme pian tärkeän läksyn. Olimme olleet illan kylässä erään todistajaperheen luona. Kun ajattelimme lähteä kävelemään takaisin haaratoimistolle, isäntä esteli meitä sanoen: ”Ette voi lähteä. Siellä sataa”, ja hän yritti saada meidät jäämään heille yöksi. ”Meidänkin kotipuolessa sataa”, sanoin ja nauroin vain. Siitä me sitten lähdimme.

Koska Rion ympärillä on vuoria, sadevesi kertyy nopeasti virroiksi ja valuu alas kaupunkiin, mikä aiheuttaa usein tulvia. Hetken kuluttua kahlasimme vedessä polviamme myöten. Haaratoimiston lähellä olevista kaduista oli tullut vuolaita jokia, joissa vesi ylsi rintaamme saakka. Olimme läpimärkiä, kun vihdoin pääsimme perille Beteliin. Seuraavana päivänä Christinellä oli surkea olo, ja hän sai lavantaudin, joka jätti hänet heikkoon kuntoon pitkäksi aikaa. Sanomattakin on selvää, että uusina lähetystyöntekijöinä meidän olisi pitänyt noudattaa kokeneiden paikallisten todistajien neuvoa.

Ensiaskeleet lähetys- ja matkatyössä

Tämän hankalahkon alun jälkeen aloitimme innokkaina kenttäpalveluksen. Luimme portugalinkielisen esityksen jokaiselle, jonka tapasimme, ja näytti siltä, että edistyimme suunnilleen samaa tahtia. Yksi ovenavaaja sanoi Christinelle: ”Ymmärrän sinua, mutta häntä en ymmärrä”, ja osoitti minua. Toinen sanoi minulle: ”Ymmärrän sinua mutta en häntä.” Kaikesta huolimatta olimme innoissamme, kun saimme yli sata Vartiotornin tilausta noiden ensimmäisten viikkojen aikana. Useita raamatuntutkisteluoppilaitamme kävi jopa kasteella Brasiliassa olomme ensimmäisenä vuotena, mikä antoi meille hieman esimakua siitä, miten hedelmälliseksi tuo lähetysalue osoittautuisi.

1950-luvun puolivälissä kierrosvalvojat eivät vierailleet säännöllisesti läheskään kaikissa Brasilian seurakunnissa, koska pätevistä veljistä oli pulaa. Niinpä vaikka minä vielä opettelin portugalia enkä ollut edes pitänyt portugalinkielistä esitelmää, minut määrättiin kierrostyöhön São Paulon osavaltioon vuonna 1956.

Ensimmäisessä seurakunnassa, jossa vierailimme, ei ollut käynyt kierrosvalvojaa kahteen vuoteen, joten kaikilla oli suuret odotukset esitelmän suhteen. Valmistin tuon puheen leikkaamalla kappaleita portugalinkielisistä Vartiotorneista ja liimaamalla ne paperiarkeille. Valtakunnansali oli sunnuntaina ääriään myöten täynnä. Ihmisiä istui jopa lavalla, ja kaikki odottivat tuota suurta tapausta. Esitelmä, tai pikemminkin lukeminen, alkoi. Katsoin aika ajoin yleisöön, ja yllätyksekseni kukaan ei liikahtanutkaan, eivät edes lapset. Kaikki katsoivat minuun silmät suurina. Ajattelin itsekseni: ”Jopas jotakin, Valentino! Onpa portugalin kielen taitosi parantunut! Ihmisethän kuuntelevat.” Vuosia myöhemmin, kun vierailin tuossa seurakunnassa uudelleen, eräs veli, joka oli ollut läsnä tuolla ensimmäisellä kerralla, sanoi: ”Muistatko sen pitämäsi esitelmän? Emme ymmärtäneet siitä sanaakaan.” Tunnustin, etten ymmärtänyt siitä paljon itsekään.

Tuona ensimmäisenä vuonna kierrostyössä luin usein Sakarjan 4:6:n. Sen sanat ”ei – – voimalla, vaan minun hengelläni” muistuttivat minua siitä, että Jehovan henki oli ainoa syy Valtakunnan työn eteenpäin menemiseen. Ja se todella meni eteenpäin ilmiselvistä rajoituksistamme huolimatta.

Haasteita ja siunauksia matkan varrella

Kierrostyö merkitsi sitä, että matkustelimme ympäri maata ja raahasimme mukanamme kirjoituskonetta, kirjallisuuslaatikoita, matkalaukkuja ja salkkuja. Christine numeroi viisaasti matkatavaramme, jottemme unohtaisi mitään kiiruhtaessamme bussista toiseen. Ei ollut harvinaista, että matkustimme 15 tuntia bussilla hiekkateitä pitkin seuraavaan määränpäähämme. Välillä se oli hermoja raastavaa, varsinkin kun kaksi vastakkaisiin suuntiin kulkevaa bussia ylitti huteran sillan samaan aikaan ja ne ohittivat toisensa niin läheltä, että ne melkein koskettivat toisiaan. Matkustimme myös junalla, laivalla ja ratsain.

Vuonna 1961 aloimme palvella piirityössä, jolloin emme matkustaneet enää seurakunnasta toiseen vaan kierrokselta kierrokselle. Esitimme useina iltoina viikossa Jehovan järjestön tuottamia elokuvia – joka kerta eri paikassa. Meidän täytyi monesti toimia nopeasti pysyäksemme paikallisen papiston edellä, joka yritti estää nämä näytökset. Yhdessä kaupungissa pappi painosti erään salin omistajan purkamaan sopimuksen, jonka hän oli tehnyt meidän kanssamme. Päiväkausien etsimisen jälkeen löysimme toisen paikan, muttemme kertoneet siitä kenellekään, vaan kutsuimme ihmisiä edelleen alkuperäiseen paikkaan. Ennen ohjelman alkua Christine meni tuolle salille ja ohjasi hiljaa uuteen paikkaan kaikki, jotka halusivat nähdä esityksen. Sinä iltana 150 ihmistä näki tuon elokuvan, jonka nimi oli sopivasti Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa.

Matkatyö syrjäseuduilla oli ajoittain raskasta, mutta siellä asuvat nöyrät veljet arvostivat vierailujamme niin paljon ja he olivat niin vieraanvaraisia jakaessaan vaatimattomat kotinsa meidän kanssamme, että kiitimme aina Jehovaa siitä, että saimme olla heidän parissaan. Avun antaminen heille toi meille sydäntä lämmittäviä siunauksia (Sananlaskut 19:17; Haggai 2:7). Olimme siksi todella surullisia, kun meidän täytyi lopettaa lähetyspalveluksemme oltuamme Brasiliassa 21 vuotta.

Jehova viitoitti meille tien hädän hetkellä

Christinelle tehtiin leikkaus vuonna 1975. Jatkoimme sen jälkeen matkatyötä, mutta Christinen terveys heikkeni. Näytti siltä, että meidän oli hänen hoitonsa vuoksi parasta palata Yhdysvaltoihin. Saavuimme huhtikuussa 1976 Kaliforniaan Long Beachiin, missä asuimme äitini luona. Asuttuamme ulkomailla parikymmentä vuotta emme tienneet, mitä meidän pitäisi tehdä tällaisessa tilanteessa. Aloin antaa hierontaa, ja elimme siitä saamillamme tuloilla. Kalifornian osavaltio järjesti Christinelle sairaalapaikan, mutta hän meni sairaalassa päivä päivältä huonompaan kuntoon, koska lääkärit eivät suostuneet hoitamaan häntä ilman verta. Epätoivoisina pyysimme hartaasti ohjausta Jehovalta.

Eräänä iltapäivänä huomasin kenttäpalveluksessa ollessani lääkärin vastaanoton ja päätin hetken mielijohteesta astua sisään. Vaikka tuo lääkäri oli juuri lähdössä kotiin, hän päästi minut sisään, ja me keskustelimme kaksi tuntia. Sitten hän sanoi: ”Arvostan sitä työtä, jota olette tehneet lähetystyöntekijöinä, joten hoidan vaimoasi maksutta ja ilman verensiirtoa.” En ollut uskoa korviani.

Tämä ystävällinen lääkäri, joka paljastui arvostetuksi spesialistiksi, siirrätti Christinen siihen sairaalaan, jossa hän työskenteli, ja hänen hyvässä hoidossaan Christinen kunto parani pian. Miten kiitollisia olimmekaan siitä, että Jehova viitoitti meille tien tuona vaikeana aikana!

Uusia tehtäviä

Kun Christine sai voimiaan takaisin, palvelimme tienraivaajina, ja meillä oli ilo auttaa useita ihmisiä Long Beachissa tulemaan Jehovan palvelijoiksi. Vuonna 1982 meidät kutsuttiin tekemään kierrostyötä Yhdysvalloissa. Kiitimme Jehovaa joka päivä siitä, että hän käytti meitä jälleen matkatyössä, sillä palveluksen saralla, josta erityisesti pidimme. Palvelimme Kaliforniassa ja Uudessa-Englannissa, missä kierrokseen kuului myös joitakin portugalinkielisiä seurakuntia. Myöhemmin siihen sisällytettiin myös Bermudasaaret.

Neljän virkistävän vuoden jälkeen saimme uuden tehtävän. Meidät kutsuttiin palvelemaan erikoistienraivaajina missä ikinä halusimmekin. Vaikka olimmekin surullisia, kun jouduimme luopumaan matkatyöstä, olimme päättäneet jatkaa hellittämättä uudessa tehtävässämme. Mutta missäpäin? Matkatyössä olin huomannut, että Massachusettsissa New Bedfordissa toimiva portugalinkielinen seurakunta tarvitsi apua, joten suuntasimme sinne.

Saavuttuamme New Bedfordiin seurakunta piti meille isot tervetuliaisjuhlat. Tunsimme itsemme todella tervetulleiksi! Se liikutti meidät kyyneliin. Eräs nuori pari, jolla oli kaksi pikkulasta, otti meidät ystävällisesti asumaan luokseen, kunnes löysimme itsellemme oman asunnon. Jehova totisesti siunasi tätä erikoistienraivaustehtävää enemmän kuin osasimme odottaakaan. Vuodesta 1986 lähtien olemme auttaneet tässä kaupungissa noin 40:tä henkeä tulemaan todistajiksi. He ovat meidän hengellinen perheemme. Minulla on myös ollut ilo nähdä viiden paikallisen veljen kasvavan lauman huolehtivaisiksi paimeniksi. Aivan kuin olisimme palvelleet hedelmällisellä lähetysalueella.

Kun muistelemme menneitä, olemme iloisia siitä, että olemme palvelleet Jehovaa nuoruudestamme lähtien ja tehneet totuudesta elämäntapamme. Ikä ja vaivat tosin vaikuttavat meihin nykyään, mutta hellittämätön vaellus Jehovan tiellä on edelleen voimamme ja ilomme.

[Kuva s. 26]

Uusina tulokkaina Rio de Janeirossa

[Kuva s. 28]

Hengellinen perheemme Massachusettsissa New Bedfordissa