Elämäkerta

Mukana edistämässä maailmanlaajuista raamatullista opetustyötä

KERTONUT ROBERT NISBET

Swazimaan kuningas Sobhuza II otti minut ja veljeni Georgen vastaan palatsissaan. Elimme silloin vuotta 1936, mutta muistan keskustelumme vieläkin aivan elävästi. Mahdollisuus keskustella kaikessa rauhassa kuninkaan kanssa liittyy pitkään uraani suuressa raamatullisessa opetustyössä. Nyt 94-vuotiaana muistelen iloa tuntien osuuttani tuossa työssä, joka vei minut viiteen eri maanosaan.

KAIKKI alkoi vuonna 1925, kun teekauppias nimeltä Dobson alkoi käydä meillä. Perheemme asui Edinburghissa Skotlannissa, ja minä olin silloin hieman alle 20-vuotias ja työskentelin apteekkarin oppipoikana. Vaikka olinkin melko nuori, olin huolissani niistä valtavista muutoksista, joita vuosina 1914–18 käyty maailmansota oli aiheuttanut perheissä ja uskonnollisessa elämässä. Kerran Dobson toi meille kirjan Jumalan aikakausisuunnitelma. Siinä Jumala esitettiin älykkäänä Luojana, jolla on selkeä suunnitelma. Se oli mielestäni järkevää ja vastasi käsitystäni Jumalasta, jota halusin palvoa.

Jehovan todistajia kutsuttiin silloin raamatuntutkijoiksi, ja äiti ja minä aloimme pian käydä heidän kokouksissaan. Syyskuussa 1926 kävimme kumpikin vesikasteella konventissa Glasgow’ssa sen vertauskuvaksi, että olimme vihkiytyneet Jehovalle. Jokainen kasteelle menijä sai pukea uima-asunsa päälle täyspitkän kaavun, jossa oli nilkkanyörit. Tätä pidettiin siihen aikaan sopivana asuna tähän vakavaan tilaisuuteen.

Noina alkuaikoina monet käsityksemme kaipasivat hiomista. Lähestulkoon kaikki seurakuntalaiset viettivät joulua. Harvat osallistuivat kenttäpalvelukseen. Jotkut vanhimmatkin vastustivat sitä, että sunnuntaisin levitettäisiin kirjallisuutta, mikä heidän mielestään olisi sapatin rikkomista. Vuoden 1925 Vartiotornin kirjoituksissa alettiin kuitenkin käsitellä enemmän sellaisia raamatunkohtia kuin Markuksen 13:10: ”Kaikissa kansakunnissa hyvä uutinen täytyy saarnata ensin.”

Miten tuo maailmanlaajuinen työ saataisiin tehdyksi? Ensimmäinen vaatimaton yritykseni osallistua ovelta-ovelle-työhön oli sellainen, että sanoin yksinkertaisesti ovenavaajalle myyväni kiinnostavia uskonnollisia kirjoja. Tarjosin kirjaa Jumalan harppu, jossa selitettiin kymmentä Raamatun tärkeää opetusta vertaamalla niitä harpun kymmeneen kieleen. Myöhemmin saimme todistuskortin, johon oli painettu lyhyt viesti ovenavaajan luettavaksi. Esitimme myös matkagramofoneilla neljän ja puolen minuutin äänitettyjä puheita. Soitinten varhaiset mallit olivat melko painavia, mutta uudemmat olivat jo paljon kevyempiä. Jotkin mallit toimivat jopa pystyasennossa.

Vuodesta 1925 aina 1930-luvun puolelle saakka teimme todistustyötä niin kuin parhaiten taisimme. 1940-luvun alussa kaikissa seurakunnissa perustettiin teokraattinen palveluskoulu. Meitä opetettiin esittämään Valtakunnan sanomaa puhumalla itse niille ovenavaajille, jotka halusivat kuunnella. Opimme myös ymmärtämään, miten tärkeää on pitää kiinnostuneille Raamatun kotitutkistelua. Voidaan sanoa, että silloin otettiin ensiaskeleet siinä maailmanlaajuisessa raamatullisessa opetustyössä, jota nykyään tehdään.

Veli Rutherford rohkaisee

Halusin osallistua opetustyöhön täydemmin, joten anoin kokoaikaiseksi tienraivaajaksi vuonna 1931. Minun oli tarkoitus aloittaa tienraivaus heti Lontoon konventin jälkeen. Veli Joseph Rutherford, joka johti työtä siihen aikaan, tuli kuitenkin yhdellä konventin väliajalla keskustelemaan kanssani. Hän kertoi suunnitelleensa tienraivaajan lähettämistä Afrikkaan. ”Olisitko sinä halukas lähtemään?” hän kysyi. Olin lievästi yllättynyt, mutta onnistuin silti sanomaan melko päättäväisesti: ”Kyllä olen.”

Tuohon aikaan päätavoitteenamme oli levittää mahdollisimman paljon raamatullista kirjallisuutta, ja siksi olimmekin alituisesti liikkeellä. Minua kannustettiin pysymään naimattomana, kuten oli suurin osa niistä veljistä, jotka silloin hoitivat valvontatehtäviä. Alueeni alkoi Afrikan eteläkärjen Kapkaupungista ja jatkui mantereen itäreunaa ylöspäin, ja siihen kuuluivat myös Intian valtameren rannikon saaret. Päästäkseni alueeni länsirajalle ylitin Kalaharin autiomaan polttavat hietikot ja matkasin aina Niilin lähteille Victoriajärvelle. Minun piti toverini kanssa viettää aina puoli vuotta yhdessä Afrikan maassa tällä valtavalla alueella.

Kaksisataa laatikkoa hengellisiä rikkauksia

Kun saavuin Kapkaupunkiin, minulle näytettiin 200:aa laatikkoa Itä-Afrikkaan tarkoitettua kirjallisuutta. Julkaisuja oli neljällä eurooppalaisella ja neljällä aasialaisella kielellä, muttei yhdelläkään afrikkalaisella kielellä. Kun kysyin, miksi kaikki tuo kirjallisuus oli maassa jo ennen minua, minulle kerrottiin sen tulleen Frank ja Gray Smithille, kahdelle aiemmin Keniaan sananjulistustyöhön lähteneelle tienraivaajalle. He molemmat sairastuivat malariaan melkein heti Keniaan saavuttuaan, ja surullista kyllä Frank kuoli.

Tietenkin asia sai minut mietteliääksi, mutten antanut sen muuttaa suunnitelmiani. Läksimme toverini David Normanin kanssa laivalla Kapkaupungista ensimmäiselle määräalueellemme 5000 kilometrin päähän Tansaniaan. Mombasassa Keniassa meitä palvellut matkatoimistovirkailija huolehti kirjallisuudestamme ja lähetti laatikoita mihin ikinä pyysimme. Todistimme aluksi kaupunkien liikekeskuksissa – kaupoissa, yrityksissä ja toimistoissa. Kirjallisuusvarastossamme oli muun muassa niin kutsuttuja sateenkaarisarjoja, joihin kuhunkin kuului yhdeksän kirjaa ja yksitoista kirjasta. Nimi tuli siitä, että julkaisujen kannet olivat kaikki eri värisiä.

Päätimme käydä myös Zanzibarin saarella, joka sijaitsee noin 30 kilometrin päässä itärannikosta. Zanzibar toimi satojen vuosien ajan orjakaupan keskuksena, mutta se tunnettiin myös mausteneilikoistaan, joiden tuoksu leijaili kaikkialla kaupungissa. Siellä liikkumisessa oli seikkailun tuntua, sillä kaupunki oli rakennettu ilman mitään asemakaavaa. Kadut risteilivät ja mutkittelivat käsittämättömällä tavalla, ja suuntavaisto alkoi helposti pettää. Hotellimme oli kyllä melko hyvin varustettu, mutta sen raudoitetut ovet ja paksut seinät saivat sen näyttämään enemmän vankilalta kuin hotellilta. Työmme menestyi saarella kuitenkin hyvin, sillä niin arabit, intialaiset kuin muutkin ottivat mielellään vastaan kirjallisuutta.

Junia, veneitä ja autoja

Itä-Afrikassa ei ollut tuohon aikaan helppo matkustaa. Kun olimme esimerkiksi menossa junalla Mombasasta Kenian ylämaalle, jouduimme pysähtymään valtavan heinäsirkkaparven takia. Miljoonat heinäsirkat peittivät maan ja raiteet, jotka tulivat niin liukkaiksi, että veturin pyöristä hävisi veto. Ei ollut muuta keinoa kuin pestä raiteita junan edeltä veturista saatavalla tulikuumalla vedellä. Etenimme hiljakseen ja pääsimme lopulta pois heinäsirkkojen peittämältä alueelta. Olimme hyvin helpottuneita, kun aloimme nousta korkeammalle paikalle ja pääsimme nauttimaan ylämaan viileämmästä ilmasta!

Rannikkokaupunkeihin pääsi helpoiten junalla ja veneellä, mutta maaseutualueille oli paras mennä autolla. Olin tyytyväinen siitä, että veljeni George liittyi tässä vaiheessa matkaan, sillä pystyimme ostamaan yhdessä melko suuren asuntoauton, jossa meillä oli sängyt, keittiö, varasto ja hyttysverkoilla suojatut ikkunat. Katolle asennutimme kaiuttimet. Varustustemme avulla pystyimme tekemään ovelta-ovelle-työtä päivällä ja kutsumaan ihmisiä illaksi torille kuuntelemaan puheita. Suosittu levy, jota soitimme, oli nimeltään ”Onko helvetti kuuma?” Teimme kerran asuntoautollamme 3000 kilometrin matkan Etelä-Afrikasta Keniaan, ja silloin meillä oli jo iloksemme käytettävissä useita eri afrikkalaisille kielille käännettyjä kirjasia, joita ihmiset ottivat innoissaan vastaan.

Näillä matkoilla meistä oli mukavaa nähdä paljon afrikkalaisia eläimiä. Pimeän tultua pysyttelimme tietysti turvallisuussyistä autossa, mutta oli kerrassaan uskoa vahvistavaa nähdä niin paljon erilaisia Jehovan luomia eläimiä luonnollisessa ympäristössään.

Vastustus alkaa

Jouduimme olemaan varuillamme villieläinten takia, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä jouduimme tekemään kohdatessamme erilaisia viranomaisia ja raivostuneita uskonnollisia johtajia, jotka alkoivat avoimesti vastustaa Valtakunnan sanoman saarnaamista. Yksi ongelmallisimmista tapauksista oli fanaatikko, joka käytti itsestään nimeä Mwana Lesa, ’Jumalan poika’. Hänen perustamansa ryhmän nimi oli Kitawala, mikä tarkoittaa ikävä kyllä ’vartiotornia’. Ennen maahan saapumistamme hän oli hukuttanut monta afrikkalaista muka kastaessaan heitä. Lopulta hänet pidätettiin ja hirtettiin. Sain jälkeenpäin tilaisuuden keskustella pyövelin kanssa ja selittää hänelle, ettei tällä miehellä ollut mitään tekemistä meidän Vartiotorni-seuramme kanssa.

Vaikeuksia tuottivat myös monet eurooppalaiset, jotka vastustivat opetustyötämme etupäässä taloudellisista syistä. Muuan varastopäällikkö valitti: ”Jos valkoinen mies aikoo jäädä tähän maahan, afrikkalaiset eivät saa huomata, että heitä käytetään hyväksi halpatyövoimana.” Samasta syystä erään kultakaivosyrityksen johtaja käski minua selvin sanoin poistumaan toimistostaan. Sitten hän saattoi minut vihaisena aivan kadulle saakka.

Rhodesian (nykyään Zimbabwe) hallitus määräsi meidät lopulta poistumaan maasta; epäilemättä uskonnollisista ja taloudellisista syistä meitä vastustaneilla oli suuri vaikutus asiaan. Me valitimme päätöksestä, ja meidän sallittiinkin jäädä maahan sillä ehdolla, ettemme saarnaisi afrikkalaisille. Eräs virkailijoista sanoi syyksi, että kirjallisuutemme ”ei sovi afrikkalaiselle mielenlaadulle”. Muissa maissa saimme kuitenkin vapaasti tehdä opetustyötämme arfikkalaisten keskuudessa, ja sitä pidettiin jopa tervetulleena. Yksi näistä maista oli Swazimaa.

Kuningas toivottaa tervetulleeksi Swazimaahan

Swazimaa on pieni itsenäinen maa, jota ympäröi Etelä-Afrikka, ja sen pinta-ala on noin 17400 neliökilometriä. Juuri siellä tapasimme kertomuksen alussa mainitun sujuvasanaisen kuningas Sobhuza II:n. Hän oli oppinut puhumaan hyvää englantia opiskellessaan yliopistossa Britanniassa. Hän otti meidät vastaan epävirallisesti pukeutuneena, ja tunsimme itsemme oikein tervetulleiksi.

Keskustelimme hänen kanssaan maanpäällisestä paratiisista, jonka Jumala tarkoitti asuinpaikaksi oikeamielisille ihmisille. Hän ei ollut aiheesta kovin kiinnostunut, mutta kertoi avoimesti, että eräs toinen asiaan liittyvä piirre oli hänelle tärkeä. Kuningas oli omistautunut köyhien ja kouluttamattomien ihmisten elinolojen kohentamiseen. Hän ei pitänyt monien kristikunnan lähetystyöntekijöiden toiminnasta, sillä nämä tuntuivat olevan enemmän kiinnostuneita kirkkonsa jäsenmäärän kasvattamisesta kuin ihmisten opettamisesta. Kuningas oli kuitenkin tutustunut useiden tienraivaajiemme toimintaan, ja hän kiitti meitä raamatullisesta opetustyöstämme, erityisesti siksi, että olimme halukkaita tekemään sitä vaatimatta palkkaa tai muuta korvausta.

Raamatullinen opetustyö laajenee

Vuonna 1943 perustettiin lähetystyöntekijöiden kouluttamiseksi Vartiotornin raamattukoulu Gilead. Paino pantiin kiinnostuneiden auttamiseen eikä pelkästään raamatullisen kirjallisuuden levittämiseen. Vuonna 1950 minut ja George kutsuttiin Gileadin 16. kurssille. Siellä tutustuin Jean Hydeen, antaumukselliseen australialaissisareen, joka määrättiin kurssin käytyämme lähetystyöhön Japaniin. Naimattomuutta pidettiin vielä tuolloin kovasti arvossa, joten ystävyytemme ei kehittynyt siinä vaiheessa pitemmälle.

Valmistuttuamme Gileadista George ja minä saimme määrämaaksemme Mauritiuksen, Intian valtameressä sijaitsevan saaren. Ystävystyimme sen asukkaisiin, opimme heidän kielensä ja johdimme heille raamatuntutkisteluja. Myöhemmin myös pikkuveljeni William ja hänen vaimonsa Muriel valmistuivat Gileadista. Heidät lähetettiin entiselle alueelleni, Keniaan.

Kahdeksan vuotta kului nopeasti, ja tapasin Jean Hyden uudelleen New Yorkin kansainvälisessä konventissa vuonna 1958. Ystävyytemme jatkui, ja menimme kihloihin. Lähetysalueeni vaihtui Mauritiuksesta Japaniksi, missä menimme Jeanin kanssa naimisiin vuonna 1959. Siitä alkoi hyvin onnellinen aika lähetystyössä Hiroshimassa, missä oli tuohon aikaan vain yksi pieni seurakunta. Nykyään seurakuntia on tuossa kaupungissa 36.

Sayonara Japani!

Vuosien saatossa terveysongelmat alkoivat vaikeuttaa lähetystyötämme yhä enemmän, ja lopulta meidän oli muutettava Japanista Jeanin kotimaahan Australiaan. Oli surullista lähteä Hiroshimasta. Hyvästelimme rakkaat ystävämme rautatieaseman laiturilla sanoen: ”Sayonara!”

Nyt olemme asettuneet Australiaan ja teemme kuntomme rajoissa parhaamme palvellessamme Jehovaa Armidalen seurakunnassa New South Walesin osavaltiossa. On ollut suuri ilo jakaa kristillisen totuuden aarteesta monille muille lähes kahdeksan vuosikymmenen ajan! Olen nähnyt raamatullisen opetusohjelman laajenevan suurenmoisella tavalla ja olen saanut olla todistamassa merkittäviä hengellisiä tapahtumia. Yksikään ihminen tai ihmisryhmä ei voi ottaa kunniaa tästä itselleen. Psalmistan sanoja lainatakseni ”Jehovalta tämä on tullut, se on ihmeellinen meidän silmissämme” (Psalmit 118:23).

[Kuva s. 28]

Veljeni George ja asuntoautomme

[Kuva s. 28]

Minä Victoriajärvellä

[Kuva s. 29]

Opiskelijoita kuuntelemassa esitelmää Swazimaassa vuonna 1938

[Kuvat s. 30]

Jeanin kanssa hääpäivänämme vuonna 1959 ja nykyään