Elämäkerta

Jehova on palkinnut runsaasti haluni palvella lähetystyössä

Kertonut Sheila Winfield da Conceição

Muuan Afrikasta käymässä ollut lähetystyöntekijäsisar kertoi, että hänen määräalueellaan kaikki pyysivät hänet sisään ja kuuntelivat tarkasti Jumalan valtakunnan hyvää uutista. ”Miten ihanaa tuollaisella alueella olisikaan työskennellä!” ajattelin. Olin silloin 13-vuotias, ja tuo keskustelu istutti minuun halun ryhtyä lähetystyöntekijäksi.

PERHEEMME oppi kuitenkin tuntemaan Jehovan jo paljon aikaisemmin. Eräänä aamupäivänä vuonna 1939 kaksi siististi pukeutunutta nuorta miestä koputti kotimme ovea Hemel Hempsteadissa, joka sijaitsee aivan Suur-Lontoon tuntumassa. He olivat Jehovan todistajia. En tosin itse muista tuota käyntiä, koska synnyin vasta edellisenä vuonna. Käännyttääkseen heidät pois äiti sanoi, että isä saattaisi olla kiinnostunut mutta hän olisi kotona vasta iltayhdeksän nurkilla. Äiti koki melkoisen yllätyksen, kun miehet palasivatkin vielä samana iltana. Varmistettuaan heidän suhtautumisensa politiikkaan ja kansallismielisyyteen isäni Henry Winfield kutsui heidät sisään ja alkoi tutkia heidän kanssaan Raamattua. Hän edistyi nopeasti kasteelle. Muutaman vuoden kuluttua myös äitini Kathleen alkoi tutkia. Hän kävi kasteella vuonna 1946.

Vuonna 1948 minäkin aloin osallistua säännöllisesti Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaamiseen. Ajattelin, että tarvitsisin rannekellon, jotta voisin raportoida palvelukseen käyttämäni ajan tarkasti. Jos me lapset olimme olleet kiltisti, saimme joka lauantai taskurahaksi kuuden pennyn lantin. Säästin rahojani melkein kaksi vuotta, kunnes sain ostettua halvimman tarjolla olleen kellon. Ray, kahdesta veljestäni nuorempi, pyysi isältä kuitenkin aina kaksi kolmen pennyn kolikkoa yhden kuuden pennyn kolikon sijasta. Yhtenä päivänä hän kärtti kahta lanttia niin sitkeästi, että isä suuttui. Ray alkoi itkeä ja sanoi, että hän tarvitsi kaksi kolmen pennyn kolikkoa, koska hänellä ja Jehovalla oli salaisuus. Lopulta Ray selitti: ”Toinen kolikko täytyy panna lahjalaatikkoon, ja toinen on minulle.” Äidille tuli ilonkyyneleet silmiin, isä järjesti Raylle kolikot tuota pikaa, ja minä opin, miten tärkeää meidän on tukea Valtakunnan työtä taloudellisesti.

Noihin aikoihin isä alkoi valmistella muuttoa sellaiselle alueelle, missä Valtakunnan julistajia tarvittiin enemmän. Vuonna 1949 hän myi maatilansa ja sorakuoppansa ja ryhtyi tienraivaajaksi eli Jehovan todistajien kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi. Minä kävin Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi kasteella 24. syyskuuta 1950. Siitä lähtien toimin kesälomien aikana lomatienraivaajana (nykyään osa-aikainen tienraivaaja), mikä merkitsi sitä, että käytin palvelukseen 100 tuntia kuussa. Mutta se oli vasta alkua. Pian sydämessäni heräsi voimakas halu tehdä vieläkin enemmän puhtaan palvonnan edistämiseksi.

Halu ryhtyä lähetystyöntekijäksi

Isä määrättiin vuonna 1951 Bidefordin kaupunkiin Pohjois-Devoniin. Pian sen jälkeen kun olimme muuttaneet sinne, seurakunnassamme vieraili alussa mainittu lähetystyöntekijä Afrikasta. Siitä pitäen halu ryhtyä lähetystyöntekijäksi vaikutti kaikkiin ratkaisuihini. Koulussa opettajat tiesivät tavoitteestani, mutta he yrittivät kaikin keinoin saada minut luopumaan siitä, koska he toivoivat, että tavoittelisin maallista uraa. Kun viimeisenä koulupäivänä menin opettajainhuoneeseen kiittämään ja hyvästelemään heitä, yksi heistä kuitenkin sanoi: ”Onneksi olkoon! Olet ainoa oppilas, joka todella tietää, mitä elämältään tahtoo. Toivomme, että saavutat tavoitteesi.”

Hetkeäkään hukkaamatta etsin osa-aikatyön, ja 1. joulukuuta 1955 aloitin vakituisen tienraivauksen. Myöhemmin myös äiti ja kaksi veljeäni aloittivat tienraivauksen. Niinpä koko perheemme oli monta vuotta samanaikaisesti kokoaikaisessa palveluksessa.

Irlantiin

Vuoden kuluttua sain kutsun siirtyä Irlantiin. Tämä oli askel lähemmäs tavoitettani palvella lähetystyöntekijänä. Helmikuussa 1957 saavuin kahden muun nuoren tienraivaajan, June Napierin ja Beryl Barkerin, kanssa Etelä-Irlantiin Corkiin.

Kenttäpalvelus oli Irlannissa haastavaa. Roomalaiskatolinen kirkko vastusti todistajia kiivaasti. Opimme miettimään etukäteen, miten pääsisimme ulos kerrostalosta tai asuinalueelta, jos meille tulisi äkkilähtö. Meillä oli tapana piilottaa polkupyörät jonkin matkan päähän, mutta usein joku löysi ne ja silpoi renkaat tai päästi ilmat pois.

Kerran kun Beryl ja minä kävimme läpi erästä suurta asuinaluetta, ryhmä lapsia alkoi huutaa meille solvauksia ja heitellä meitä kivillä. Menimme sisään erään talon yhteydessä olevaan puotiin, jossa myytiin maitoa. Ulkopuolelle alkoi kerääntyä väkeä. Beryl piti kovasti maidosta, joten hän joi pari kolme lasillista oikein hitaasti toivoen, että väkijoukko hajaantuisi. Niin ei käynyt. Silloin puotiin astui nuori pappi. Hän luuli meitä turisteiksi ja tarjoutui näyttämään meille hieman paikkoja. Ensin hän kuitenkin vei meidät talossa toiseen huoneeseen, missä hän antoi viimeisen voitelun kuolevalle vanhalle miehelle samalla kun me istuimme hiljaa paikoillamme. Sitten lähdimme talosta papin mukana. Nähdessään meidän rupattelevan hänen kanssaan väki hajaantui.

Gileadiin

Vuonna 1958 New Yorkissa oli määrä pitää Jumalan tahdon kansainvälinen konventti. Isä oli lähdössä sinne, ja minäkin halusin mennä, mutta minulla ei ollut rahaa. Noihin aikoihin isoäitini kuoli yllättäen ja jätti minulle 100 puntaa (230 euroa). Edestakainen matkalippu konventtiin maksoi 96 puntaa, joten varasin lennot heti.

Pian sen jälkeen luonamme vieraili edustaja Jehovan todistajien Britannian-haaratoimistosta, ja hän kehotti kaikkia erikoistienraivaajia, jotka olivat lähdössä New Yorkin konventtiin, anomaan lähetyskoulutukseen Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin. En ollut uskoa korviani! Hän antoi anomuskaavakkeen kaikille muille paitsi minulle. Olin liian nuori. Pyysin kuitenkin, että minäkin saisin kaavakkeen, koska olin jo muuttanut pois kotimaastani ja olin käytännöllisesti katsoen lähetystyössä. Kun hän näki, kuinka tosissani olin, hän ojensi minulle kaavakkeen. Miten rukoilinkaan, että anomukseni hyväksyttäisiin! Vastaus tuli nopeasti, ja sain kutsun Gileadiin.

Suureksi ilokseni pääsin Gileadin 33. kurssille yhdessä 81 muun tienraivaajan kanssa, jotka olivat lähtöisin 14 maasta. Nuo viisi kuukautta kuluivat kuin siivillä. Kurssin loppupuolella veli Nathan H. Knorr piti meille motivoivan nelituntisen puheen. Hän kannusti niitä, jotka voisivat, pysymään naimattomina (1. Korinttilaisille 7:37, 38). Mutta jos jotkut haluaisivat jonain päivänä mennä naimisiin, hän suositteli, että laatisimme itsellemme luettelon siitä, mitä edellyttäisimme tulevalta puolisoltamme. Jos varteenotettava ehdokas sitten ilmaantuisi, voisimme tarkastella häntä asettamiemme ehtojen valossa.

Minä asetin mahdolliselle aviomiehelle seuraavanlaiset ehdot: hänen täytyisi olla lähetystyöntekijä, rakastaa Jehovaa, tietää Raamatun totuudesta enemmän kuin minä, olla valmis luopumaan lasten hankkimisesta ennen Harmagedonia, jotta voisimme jatkaa kokoaikaisessa palveluksessa, sekä puhua sujuvasti englantia ja olla minua vanhempi. Tämä luettelo oli suureksi avuksi minunlaiselleni kaksikymmenvuotiaalle, joka lähetettäisiin pian kaukomaille.

Brasiliaan

Sunnuntaina 2. elokuuta 1959 oli päättäjäiset ja meille ilmoitettiin määrämaamme. Vehanouch Yazedjian, Sarah Greco, Ray ja Inger Hatfield, Sonia Springate, Doreen Hines ja minut määrättiin Brasiliaan. Olimme aivan innoissamme! Kuvittelin mielessäni sademetsiä, käärmeitä, kumipuita ja intiaaneja. Mutta kun saavuin perille, niin mikä yllätys! Amazonin sademetsän sijasta pääsinkin tutustumaan Rio de Janeiroon, aurinkoiseen ja nykyaikaiseen kaupunkiin, joka oli tuolloin Brasilian pääkaupunki.

Alkajaisiksi meidän piti oppia portugalin kieltä. Ensimmäisen kuukauden aikana opiskelimme 11 tuntia joka päivä. Saarnattuani Riossa ja asuttuani siellä jonkin aikaa Jehovan todistajien haaratoimistossa sain määräyksen erääseen lähetyskotiin Piracicabaan São Paulon osavaltioon ja myöhemmin toiseen lähetyskotiin Pôrto Alegreen Rio Grande do Sulin osavaltioon.

Sitten alkuvuodesta 1963 minut kutsuttiin haaratoimistoon työskentelemään käännöstoimistossa. Osaston valvojana oli Floriano Ignez da Conceição, joka oli opettanut meille portugalia silloin kun saavuimme Brasiliaan. Hän oli oppinut totuuden vuonna 1944, kun Brasiliassa oli vain kolmisensataa todistajaa, ja hän oli käynyt Gileadin 22. kurssin. Eräänä päivänä muutaman kuukauden kuluttua veli Conceição pyysi minua jäämään hetkeksi työpaikalle, kun ruokatunti alkaisi, koska hänellä oli minulle asiaa. Aluksi olin huolissani. Olinko tehnyt jotain väärin? Kun ruokakello viimein soi, kysyin häneltä, mitä asiaa hänellä oli. Vastaukseksi hän kysyi: ”Menetkö kanssani naimisiin?” Olin aivan typertynyt. Pyysin aikaa harkita asiaa ja kiiruhdin alakertaan lounaalle.

Floriano ei ollut ensimmäinen veli, joka osoitti kiinnostusta minua kohtaan. Siihen mennessä kukaan ei kuitenkaan ollut täyttänyt niitä ehtoja, jotka olin asettanut mahdolliselle puolisolle. Uskon, että tuo luettelo oli estänyt minua tekemästä väärää valintaa. Tällä kertaa asia oli toisin. Floriano täytti kaikki ehdot! Niinpä meidät vihittiin 15. toukokuuta 1965.

Sairaudet koettelevat

Avioliittomme on ollut onnellinen, vaikka olemmekin kohdanneet vaikeuksia. Yksi haaste ovat olleet Florianon terveysongelmat, jotka alkoivat pian naimisiinmenomme jälkeen. Hänen vasen keuhkonsa oli vuosia aiemmin painunut kasaan, ja nyt jälkiseuraukset aiheuttivat hänelle paljon kärsimyksiä. Tämän vuoksi lähdimme Betelistä ja meidät määrättiin erikoistienraivaajiksi Teresópolisin kaupunkiin Rio de Janeiron osavaltion vuoristoseudulle. Toivoimme, että vuoristoilmasto auttaisi häntä toipumaan.

Lisäksi sain tietää joulukuussa 1965, että äiti oli vakavasti sairas: hänellä oli syöpä. Kirjoitimme toisillemme säännöllisesti, mutten ollut nähnyt äitiä seitsemään vuoteen. Siksi hän maksoi matkamme Englantiin katsomaan häntä. Äiti leikattiin, mutta lääkärit eivät kyenneet poistamaan syöpää. Vaikka hän oli vuoteenomana ja erittäin sairas, hän halusi edelleen osallistua saarnaamistyöhön. Hänellä oli makuuhuoneessaan kirjoituskone, jolla joku toinen kirjoitti hänen sanelemansa kirjeet. Hän myös todisti lyhyesti vieraille. Äiti kuoli 27. marraskuuta 1966. Vielä tuossa samassa kuussa hän raportoi kymmenen tuntia kenttäpalvelusta! Isä jatkoi uskollisesti tienraivausta, kunnes hän kuoli vuonna 1979.

Äidin kuoleman jälkeen Floriano ja minä palasimme Brasiliaan, missä olemme siitä lähtien palvelleet Rio de Janeiron osavaltiossa. Aluksi meidät määrättiin kierrostyöhön Rio de Janeiron kaupunkiin, mutta tuo ilo jäi lyhytaikaiseksi, sillä Florianon terveys petti jälleen. Sen jälkeen palasimme erikoistienraivaajiksi Teresópolisiin.

Vuonna 1974, vuosia kestäneiden kivuliaiden hoitojen jälkeen, lääkärit viimein poistivat Florianon vasemman keuhkon. Tuohon aikaan hän ei kyennyt toimimaan seurakunnan esivalvojana eikä erikoistienraivaajana, mutta hän pystyi kyllä johtamaan raamatuntutkisteluja sairaalan vierailuaikoina. Hän tutki muun muassa amerikkalaisen eläkeläisen Bobin kanssa englanniksi. Bob omaksui totuuden ja kävi myöhemmin kasteella. Vähitellen Floriano toipui, ja hän on palvellut tienraivaajana siitä pitäen.

Jehova on siunannut palvelustani

Olen toiminut erikoistienraivaajana kaikki nämä vuodet, ja Jehova on siunannut palvelustani. Teresópolisissa minulla oli suuri ilo auttaa yli 60:tä ihmistä vihkimään elämänsä Jehovalle. Eräs heistä oli nainen nimeltä Jupira, jota opetin myös lukemaan. Tutkin myöhemmin myös kahdeksan hänen aikuisen lapsensa kanssa. Nykyään Jupira ja yli 20 hänen perheensä jäsentä ja sukulaistaan palvelevat aktiivisesti Jehovaa. Yksi heistä on vanhin, kolme on avustavia palvelijoita ja kaksi tienraivaajia.

Olen oppinut suhtautumaan ihmisiin myönteisesti ja ajattelemaan, että kuka vain voi oppia totuuden. Kerran olin johtamassa raamatuntutkistelua nuorelle Alzemira-nimiselle naiselle, kun hänen miehensä Antônio uhkasi usuttaa kaksi isoa koiraa kimppuuni, ellen lähtisi talosta heti. Sen jälkeen olin tekemisissä Alzemiran kanssa vain satunnaisesti, kunnes seitsemisen vuotta myöhemmin onnistuin saamaan Antôniolta luvan jatkaa tutkistelua. Silti Antônio kielsi minua puhumasta Raamatusta hänelle itselleen. Eräänä sateisena päivänä pyysin häntä kuitenkin mukaan tutkisteluun. Silloin minulle selvisi, että hänen ongelmansa oli se, ettei hän osannut lukea. Siitä lähtien Floriano ja muut tutkivat hänen kanssaan ja opettivat häntä lukemaan. Nykyään sekä Alzemira että Antônio ovat kastettuja todistajia. Antôniosta on paljon apua seurakunnassa, ja hän käy kenttäpalveluksessa monien nuorten kanssa.

Nämä ovat vain muutamia niistä kokemuksista, joita meillä oli niiden yli 20 vuoden aikana, jotka palvelimme Teresópolisissa. Alkuvuodesta 1988 saimme uuden määräyksen Niteróin kaupunkiin, missä palvelimme seuraavat viisi vuotta ennen kuin siirryimme Santo Aleixoon. Sieltä meidät siirrettiin Japuíban seurakuntaan osavaltion sydämeen, ja meillä oli ilo perustaa Ribeiran seurakunta.

Yksinkertaista mutta palkitsevaa elämää

Floriano ja minä olemme vuosien mittaan saaneet auttaa yli 300:aa ihmistä vihkiytymään Jehovalle. Jotkut heistä palvelevat tätä nykyä haaratoimistossa, ja jotkut ovat tienraivaajia, vanhimpia ja avustavia palvelijoita. Olen syvästi kiitollinen siitä, että Jumala on pyhän henkensä välityksellä käyttänyt meitä niin monien ihmisten auttamiseen! (Markus 10:29, 30.)

Vaikka Florianolla onkin ollut vakavia terveysongelmia, hän on edelleen vakaa ja iloinen ja luottaa Jehovaan. Hän sanoo usein: ”Onnellisuus ei nykyaikana tule siitä, ettei elämässä olisi ongelmia. Se tulee siitä, että Jehova antaa meille apua ongelmien voittamiseen.” (Psalmit 34:19.)

Vuonna 2003 vasemmasta silmästäni löytyi syöpäkasvain. Silmäni korvattiin leikkauksessa proteesilla, joka täytyy puhdistaa monta kertaa päivässä. Tästä huolimatta Jehova on antanut minulle voimaa jatkaa hänen palvelemistaan erikoistienraivaajana.

Olen viettänyt aineellisessa mielessä yksinkertaista elämää, mutta Jehova on siunannut minua tehtävässäni ja tehnyt minusta hengellisesti rikkaan. Tuon lähetystyöntekijäsisaren kuvaus siitä, millaista saarnaamistyö oli Afrikassa, on kuvannut osuvasti myös omaa työtämme Brasiliassa. Jehova on tosiaan palkinnut runsaasti haluni palvella lähetystyössä!

[Kuva s. 9]

Perheeni kanssa vuonna 1953

[Kuva s. 9]

Todistamassa Irlannissa vuonna 1957

[Kuva s. 10]

Brasiliassa vuonna 1959 toisten lähetystyöntekijöiden kanssa. Vasemmalta oikealle: minä, Inger Hatfield, Doreen Hines ja Sonia Springate

[Kuva s. 10]

Mieheni ja minä