Olen nähnyt Raamatun totuuden voiman

Kertonut Vito Fraese

NIMI Trentinara ei todennäköisesti merkitse sinulle paljoakaan. Se on pieni kaupunki Italiassa Napolin eteläpuolella. Vanhempani ja isoveljeni Angelo syntyivät siellä. Angelon syntymän jälkeen vanhempani muuttivat Yhdysvaltoihin ja asettuivat asumaan Rochesteriin New Yorkin osavaltioon, jossa minä synnyin vuonna 1926. Isä sai vuonna 1922 ensi kertaa kosketuksen raamatuntutkijoihin, joiksi Jehovan todistajia siihen aikaan kutsuttiin. Pian myös hänestä ja äidistä tuli raamatuntutkijoita.

Isä oli tyyni ja hiljainen mies, mutta epäoikeudenmukaisuus suututti häntä. Hän ei voinut sietää sitä, että papisto piti ihmisiä tietämättömyydessä, ja siksi hän ei koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta kertoa Raamatun totuudesta. Jäätyään eläkkeelle hän aloitti kokoaikaisen palveluksen ja jatkoi sitä, kunnes terveysongelmat ja ankarat talvet pakottivat hänet lopettamaan sen 74 vuoden iässä. Senkin jälkeen hän saarnasi 40–60 tuntia kuussa yli 90-vuotiaaksi saakka. Isän esimerkki teki minuun syvän vaikutuksen. Vaikka huumorilla oli paikkansa hänen elämässään, hän oli vakavamielinen. Hänellä oli tapana sanoa: ”Totuuteen täytyy suhtautua vakavasti.”

Isä ja äiti pyrkivät opettamaan Jumalan sanaa kaikille meille viidelle lapselle. Minä kävin kasteella 23. elokuuta 1943, ja kesäkuussa 1944 aloitin tienraivauksen. Sisareni Carmela toimi tienraivaajana Genevassa New Yorkin osavaltiossa toverinaan vilkas Fern. Tajusin pian Fernin olevan se tyttö, jonka kanssa halusin viettää lopun elämäni. Niinpä menimme naimisiin elokuussa 1946.

Lähetystyö

Meidät määrättiin ensin erikoistienraivaajiksi Genevaan ja sitten samassa osavaltiossa sijaitsevaan Norwichiin. Elokuussa 1948 saimme olla Gileadin 12. kurssilla. Sen jälkeen meidät ja toinen lähetystyöntekijäpariskunta, Carl ja Joanne Ridgeway, lähetettiin Napoliin Italiaan. Tuohon aikaan Napoli yritti jotenkin toipua sodan aiheuttamista tuhoista. Oli vaikea löytää sopivaa taloa, joten asuimme muutamia kuukausia pienen pienessä kaksiossa.

Koska olin varttuessani kuullut vanhempieni käyttävän Napolin murretta, puhuin italiaa amerikkalaisesta korostuksesta huolimatta varsin ymmärrettävästi. Fernillä oli vaikeuksia kielen oppimisessa. Mutta on myönnettävä, että hän saavutti minut ja sitten jopa meni ohitseni.

Aluksi ainoat Napolista löytämämme kiinnostuneet olivat eräs nelihenkinen perhe. He myivät laittomia savukkeita. Perheeseen kuuluva Teresa koki jokaisena työpäivänään ällistyttävän muodonmuutoksen. Aamuisin kun hänen hameensa monet taskut oli täytetty savukkeilla, hän näytti lihavalta. Iltaan mennessä hänestä oli tullut langanlaiha. Totuus muutti tämän perheen elämän täysin. Lopulta 16:sta heidän sukunsa jäsenestä tuli Jehovan todistajia. Nykyään Napolin kaupungissa on lähes 3 700 todistajaa.

Työtämme vastustetaan

Oltuamme Napolissa vain yhdeksän kuukautta viranomaiset pakottivat meidät neljä lähtemään kaupungista. Menimme noin kuukaudeksi Sveitsiin ja palasimme Italiaan turistiviisumilla. Fern ja minut määrättiin palvelemaan Torinossa. Aluksi muuan rouva vuokrasi meille huoneen, ja saimme käyttää hänen kylpyhuonettaan ja keittiötään. Kun Ridgewayt saapuivat Torinoon, vuokrasimme yhdessä huoneiston. Aikanaan samassa talossa asui viisi lähetystyöntekijäpariskuntaa.

Vuoteen 1955 mennessä, jolloin viranomaiset häätivät meidät Torinosta, oli laskettu perusta neljälle uudelle seurakunnalle. Pätevät paikalliset veljet pystyivät nyt huolehtimaan asioista. Viranomaiset sanoivat meille: ”Olemme varmoja, että kun te amerikkalaiset olette poissa, kaikki rakentamanne hajoaa palasiksi.” Myöhempi kasvu kuitenkin osoitti, että työn menestyminen riippuu Jumalasta. Nykyään Torinossa on yli 4 600 Jehovan todistajaa ja 56 seurakuntaa.

Firenze – suurenmoinen kaupunki

Seuraava määräalueemme oli Firenze. Olimme usein kuulleet tästä kaupungista, sillä sisareni Carmela ja hänen miehensä Merlin Hartzler toimivat siellä lähetystyöntekijöinä. Kuvittele, millaista oli asua siellä! Sellaiset kohteet kuin Piazza della Signoria, Ponte Vecchio, Piazzale Michelangelo ja Palazzo Pitti tekevät siitä suurenmoisen kaupungin. Oli ilo nähdä joidenkin firenzeläisten osoittavan vastakaikua hyvälle uutiselle.

Tutkimme erään perheen kanssa, ja vanhemmat kävivät kasteella. Isä kuitenkin tupakoi. Vuonna 1973 Vartiotornissa sanottiin tupakoinnin olevan epäpuhdas tapa ja lukijoita kehotettiin luopumaan siitä. Vanhemmat lapset pyytelivät isää lopettamaan. Hän lupasi lopettaa mutta ei kuitenkaan tehnyt niin. Eräänä iltana äiti lähetti yhdeksänvuotiaat kaksoset nukkumaan ennen kuin oli pitänyt heidän kanssaan iltarukouksen. Myöhemmin hän oli siitä pahoillaan ja meni heidän huoneeseensa. He olivat jo esittäneet oman rukouksensa. ”Mitä te oikein rukoilitte?” hän kysyi. ”Jehova, autathan isää lopettamaan tupakoinnin.” Vaimo kutsui miestään: ”Tule kuuntelemaan, mitä lapsesi rukoilevat.” Kun isä tuli, hän puhkesi kyyneliin ja sanoi: ”En enää koskaan polta!” Hän piti lupauksensa, ja nyt tuon suvun jäsenistä yli 15 on Jehovan todistajia.

Palvelusta Afrikassa

Vuonna 1959 me ja kaksi muuta lähetystyöntekijää, Arturo Leveris ja veljeni Angelo, saimme siirron Mogadishuun Somaliaan. Poliittinen tilanne oli saapuessamme kireä. Italian hallituksella oli Yhdistyneiltä kansakunnilta valtuutus luotsata Somaliaa kohti itsenäisyyttä, mutta tilanne näytti vain pahenevan. Jotkut italialaiset, joiden kanssa tutkimme, lähtivät maasta, eikä sinne ollut mahdollista perustaa seurakuntaa.

Tuohon aikaan vyöhykevalvoja ehdotti, että palvelisin hänen apulaisenaan. Siispä aloimme vierailla naapurimaissa. Jotkut tutkisteluoppilaamme edistyivät mutta joutuivat jättämään kotimaansa vastustuksen vuoksi. Toiset jäivät siitä huolimatta, että heidän oli kestettävä melkoisia kärsimyksiä.a Ajatellessamme, miten syvästi he rakastivat Jehovaa ja mitä he kestivät säilyttääkseen uskollisuutensa, silmämme täyttyvät vieläkin kyynelistä.

Somaliassa ja Eritreassa lämpö ja kosteus kohosivat usein äärimmäisen korkeiksi. Jotkin paikalliset ruokalajit saivat olomme tuntumaan entistä tukalammalta. Syödessämme yhtä niistä ensimmäistä kertaa erään raamatuntutkisteluoppilaamme luona vaimoni vitsaili, että hänen korvansa alkoivat hohtaa kuin punaiset liikennevalot!

Angelo ja Arturo määrättiin palvelemaan toisaalle, ja me jäimme kahdestaan. Ei ollut helppoa, kun kukaan ei ollut rohkaisemassa meitä. Tämä tilanne kuitenkin auttoi meitä pääsemään lähemmäs Jehovaa ja luottamaan häneen entistä täydemmin. Vierailut maihin, joissa työ oli kielletty, olivat todellisuudessa rohkaisuksi meille.

Somaliassa oli monenlaisia vaikeuksia. Koska meillä ei ollut jääkaappia, ostimme kerrallaan vain yhden päivän ruoan, tarkoittipa se vasarahain kimpaletta tai paikallisia hedelmiä, kuten mangoja, papaijoita, greippejä, kookospähkinöitä tai banaaneja. Meidän täytyi usein taistella lentäviä hyönteisiä vastaan. Joskus ne laskeutuivat niskaamme, kun johdimme Raamatun kotitutkisteluja. Mutta oli meillä ainakin skootteri, joka säästi meidät tuntikausien kävelyltä paahtavan auringon alla.

Takaisin Italiaan

Ystävien anteliaisuuden turvin pääsimme banaanilaivalla takaisin Italiaan kansainväliseen konventtiin, joka pidettiin Torinossa vuonna 1961. Saimme tietää, että määräalueemme muuttuisi. Syyskuussa 1962 palasimme Italiaan, missä aloin palvella kierrosvalvojana. Ostimme pienen auton ja matkustimme sillä viiden vuoden ajan kahden kierroksen alueella.

Afrikan kuumuuden jälkeen meidän oli nyt selviydyttävä kylmyydestä. Kun olimme ensimmäisenä talvena vierailulla eräässä seurakunnassa Alppien juurella, nukuimme täysin lämmittämättömässä huoneessa heinäladon yläkerrassa. Oli niin kylmä, että menimme sänkyyn takit päällä. Tuona yönä lähistöllä kuoli neljä kanaa ja kaksi koiraa kylmyyteen!

Myöhemmin toimin myös piirivalvojana. Noina vuosina vierailimme kaikkialla Italiassa. Joillakin alueilla, muun muassa Calabriassa ja Sisiliassa, kävimme monta kertaa. Kannustimme nuoria kasvamaan hengellisesti ja ottamaan tavoitteekseen palvella seurakunnan valvojina, matkavalvojina tai beteliläisinä.

Olemme oppineet paljon uskollisilta ystäviltä, jotka ovat palvelleet Jehovaa kokosydämisesti. Olemme arvostaneet heidän ominaisuuksiaan, esimerkiksi ehdotonta uskollisuutta Jehovalle, anteliaisuutta, rakkautta veljiä kohtaan sekä joustavuutta ja uhrautuvuutta. Olemme olleet valtakunnansaleissa pidetyissä häissä. Vihkimisen ovat toimittaneet sananpalvelijoiksi laillisesti tunnustetut Jehovan todistajat, mikä ei tässä maassa tullut vuosia sitten kuuloonkaan. Seurakunnat eivät enää kokoonnu veljien keittiöissä eikä kokouksissa istuta lankkujen päällä, kuten Torinossa aikoinaan. Sen sijaan useimmilla seurakunnilla on kaunis valtakunnansali, joka tuottaa kunniaa Jehovalle. Emme enää pidä konventteja toisen luokan teattereissa vaan tilavissa konventtisaleissa. Ja mikä ilo onkaan ollut nähdä julistajamäärän nousevan yli 243 000:een. Saapuessamme Italiaan julistajia oli vain 490.

Olemme tehneet oikeita valintoja

Meilläkin on muiden tavoin ollut vaikeuksia, ja niihin ovat kuuluneet koti-ikävä ja sairaudet. Fern tunsi ennen koti-ikävää aina nähdessään meren. Hänelle on myös tehty kolme vaikeaa leikkausta. Kerran kun hän oli menossa johtamaan raamatuntutkistelua, eräs vastustaja hyökkäsi hänen kimppuunsa heinähanko kädessään. Tuon kohtaamisen vuoksi Fern joutui jälleen kerran sairaalaan.

Vaikka olemme joskus olleet lannistuneita, olemme Valituslaulujen 3:24:n mukaisesti odottaneet Jehovaa. Hän on lohdutuksen Jumala. Eräässä vaikeassa vaiheessa Fern sai kauniin kirjeen veli Nathan Knorrilta. Veli Knorr oli syntynyt lähellä Pennsylvaniassa sijaitsevaa Bethlehemiä, jossa Fern aloitti tienraivauksen, ja kirjoitti siksi tietävänsä hyvin, että Fern on muiden pennsylvaniansaksalaisten naisten tavoin vahva ja sitkeä. Hän oli oikeassa. Olemme vuosien kuluessa saaneet rohkaisua monin tavoin ja monilta ihmisiltä.

Vaikeuksista huolimatta olemme yrittäneet pitää palvelusintomme elävänä. Fern vertaa innokasta asennetta lambruscoon, herkulliseen italialaiseen kuohuviiniin, ja sanoo leikkimielisesti: ”Emme saa antaa intomme väljähtyä.” Matkustettuamme yli 40 vuotta kierros- ja piirityössä saimme uuden tehtävän vierailla muissa kuin italiankielisissä ryhmissä ja seurakunnissa ja järjestää niiden toimintaa. Nämä ryhmät saarnaavat ihmisille, jotka ovat tulleet Bangladeshista, Eritreasta, Etiopiasta, Filippiineiltä, Ghanasta, Intiasta, Kiinasta, Nigeriasta, Sri Lankasta ja muista maista. Olemme nähneet, miten Jehovan sanan voima on muuttanut hänen armoaan osakseen saaneiden ihmisten elämää niin monin suurenmoisin tavoin, että kertomus niistä ei mahtuisi mihinkään kirjaan (Miika 7:18, 19).

Rukoilemme joka päivä, että Jehova antaisi meille edelleen henkistä ja fyysistä voimaa voidaksemme jatkaa palvelustamme. Herran ilo on meidän voimamme. Se saa silmämme loistamaan ja vakuuttaa meille, että olemme tehneet oikeita valintoja levittäessämme Raamatun totuutta. (Ef. 3:7; Kol. 1:29.)

[Alaviite]

[Taulukko/Kuvat s. 27–29]

(Ks. painettu julkaisu)

Vanhempani Rochesterissa New Yorkin osavaltiossa

1948

South Lansingissa Gileadin 12. kurssilla

1949

Fern ja minä ennen kuin lähdimme Italiaan

Capri, Italia

1952

Torinossa ja Napolissa toisten lähetystyöntekijöiden kanssa

1963

Fern ja joitakin hänen tutkisteluoppilaitaan

”Emme saa antaa intomme väljähtyä.”