Jehova on ”tehnyt polkuni suoriksi”

VANHEMPANI AUTTAVAT MINUT OIKEALLE POLULLE

Vanhempani oppivat totuuden 1920-luvulla ennen naimisiinmenoaan. Minä synnyin alkuvuodesta 1939. Pikkupoikana Englannissa kävin vanhempieni kanssa seurakunnan kokouksissa ja liityin Teokraattiseen palveluskouluun. Muistan vieläkin, miten nousin laatikon päälle, jotta olisin nähnyt puhujapöydän yli pitäessäni ensimmäistä puhetta. Olin kuusivuotias, ja minua jännitti kovasti, kun näin kaikki salissa olevat aikuiset.

Isä kirjoitti minulle korttiin yksinkertaisen kenttäesityksen. Kahdeksanvuotiaana menin ensimmäistä kertaa ovelle yksin. Olin innoissani, kun ovenavaaja luki korttini ja otti heti kirjan ”Olkoon Jumala totinen”. Juoksin kadulle kertomaan siitä isälle. Kenttätyö ja kokoukset toivat minulle iloa ja kasvattivat minussa halua palvella Jehovaa koko ajallani.

Aloin rakastaa Raamatun totuutta entistä enemmän, kun isä tilasi minulle oman Vartiotorni-lehden. Luin sen aina kannesta kanteen heti kun se saapui postissa. Luottamukseni Jehovaan kasvoi, ja vihkiydyin hänelle.

Vuonna 1950 perheemme oli Teokratian kasvun konventissa New Yorkissa. Torstai 3. elokuuta oli nimetty ”Lähetystyön päiväksi”. Silloin veli Carey Barber, joka palveli myöhemmin hallintoelimessä, piti kastepuheen. Kun hän puheen lopuksi esitti kasteelle aikoville kaksi kysymystä, nousin seisomaan ja vastasin ”Kyllä!” Olin vasta 11-vuotias, mutta ymmärsin, että olin ottamassa tärkeää askelta. Veteen meneminen kuitenkin pelotti minua, koska en osannut vielä uida. Setäni tuli mukaan altaalle ja vakuutti, että kaikki menisi hyvin. Kaste olikin ohi niin nopeasti, että jalkani eivät edes koskettaneet pohjaa. Yksi veli kastoi minut ja ojensi minut sitten toiselle veljelle, joka nosti minut heti pois altaasta. Tuosta tärkeästä päivästä lähtien Jehova on jatkuvasti tehnyt polkuni suoriksi.

PÄÄTÄN LUOTTAA JEHOVAAN

Kun koulu loppui, halusin aloittaa tienraivauksen, mutta opettajat kannustivat minua jatkamaan opiskelua. Annoin periksi heidän painostukselleen ja menin yliopistoon. Pian kuitenkin tajusin, etten voisi pysyä lujana totuudessa ja keskittyä samalla opiskeluun, joten päätin lopettaa sen. Kerroin asiasta Jehovalle rukouksessa ja kirjoitin yliopistolle kunnioittavan kirjeen, jossa selitin, että päättäisin opinnot ensimmäisen vuoden loputtua. Luotin täysin Jehovaan ja aloitin tienraivauksen saman tien.

Heinäkuussa 1957 kokoaikainen palvelukseni alkoi Wellingboroughin kaupungissa. Kysyin Lontoon Betelistä, olisiko minun mahdollista saada joku kokenut veli tienraivaustoveriksi. Veli Bert Vaiseysta tuli opettajani. Hän oli hyvin ahkera, ja hänen esimerkkinsä auttoi minua laatimaan hyvän kenttäpalvelusaikataulun. Seurakuntaan kuului kuusi iäkästä sisarta ja lisäksi veli Vaisey ja minä. Kun valmistauduin kokouksiin ja osallistuin niiden ohjelmaan, sain monia tilaisuuksia kasvattaa luottamusta Jehovaan ja puhua uskostani.

Olin vähän aikaa vankilassa, koska kieltäydyin asepalveluksesta. Tapasin sen jälkeen erikoistienraivaajasisaren nimeltä Barbara, ja menimme naimisiin vuonna 1959. Olimme valmiita palvelemaan missä vain, mihin meidät lähetettäisiin. Ensimmäinen paikka oli Lancashire Luoteis-Englannissa. Tammikuussa 1961 minut kutsuttiin kuukauden mittaiselle Valtakunnan palveluskoulun kurssille Lontoon Beteliin. Yllätyin, kun kurssin päätteeksi minut määrättiin matkatyöhön. Kokenut kierrosvalvoja koulutti minua kahden viikon ajan Birminghamissa, ja Barbara sai olla mukana. Sitten lähdimme omalle määräalueellemme Lancashiren ja Cheshiren kreivikuntiin.

JEHOVAAN LUOTTAMINEN EI JOHDA PETTYMYKSEEN

Ollessamme lomalla elokuussa 1962 saimme kirjeen haaratoimistosta. Mukana oli anomukset Gilead-kouluun. Barbara ja minä rukoilimme asian johdosta, täytimme anomukset ja palautimme ne nopeasti haaratoimistoon. Viisi kuukautta myöhemmin olimme matkalla Brooklyniin New Yorkiin. Osallistuisimme Gileadin 38. kurssille, jossa saisimme kymmenen kuukautta teokraattista opetusta.

Gileadissa opimme paljon Jumalan sanasta ja hänen järjestöstään ja saimme tutustua moniin veljiin ja sisariin. Olimme vielä nuoria, joten meillä oli paljon opittavaa saman kurssin oppilailta. Sain myös työskennellä päivittäin veli Fred Ruskin kanssa, joka oli yksi opettajista. Hän tähdensi sitä, että neuvojen täytyy perustua aina Raamattuun. Kurssin aikana meille pitivät luentoja esimerkiksi sellaiset kokeneet veljet kuin Nathan Knorr, Frederick Franz ja Karl Klein. Meihin oppilaisiin teki suuren vaikutuksen myös veli A. H. Macmillanin nöyryys. Hän puhui siitä, miten Jehova ohjasi palvelijoitaan erityisen koettelevana aikana vuodesta 1914 alkuvuoteen 1919.

UUSILLE ALUEILLE

Kurssin loppupuolella veli Knorr kertoi Barbaralle ja minulle, että meidät määrättäisiin Burundiin Afrikkaan. Ryntäsimme Betelin kirjastoon katsomaan Vuosikirjasta, kuinka paljon Burundissa oli julistajia. Hämmästyimme, kun sellaisia numerotietoja ei ollut missään. Olimme siis menossa koskemattomalle alueelle, mantereelle, josta emme tienneet juuri mitään. Meitä alkoi jännittää toden teolla, mutta rukous auttoi meitä rauhoittumaan.

Uudella alueella kaikki – ilmasto, kulttuuri ja kieli – oli täysin erilaista kuin mihin olimme tottuneet. Meidän täytyi opetella ranskaa. Meidän oli myös löydettävä asunto. Kaksi päivää saapumisemme jälkeen Harry Arnott, joka oli ollut kanssamme samalla Gileadin kurssilla, tuli käymään luonamme paluumatkalla määräalueelleen Sambiaan. Hän auttoi meitä löytämään huoneiston, josta tuli ensimmäinen lähetyskotimme. Pian paikalliset viranomaiset, jotka eivät tienneet mitään Jehovan todistajista, alkoivat kuitenkin vastustaa meitä. Vähän sen jälkeen kun olimme alkaneet kotiutua uudelle alueellemme, meille ilmoitettiin, ettemme saisi jäädä sinne, koska meillä ei ollut työlupaa. Suruksemme meidän täytyi lähteä maasta ja muuttaa taas uuteen paikkaan, tällä kertaa Ugandaan.

Luottamus Jehovaan lievitti pelkoa, jota tunsimme, kun meidän täytyi mennä Ugandaan ilman viisumia. Muuan kanadalainen veli, joka palveli tarvealueella Ugandassa, selitti tilanteemme eräälle maahanmuuttoviranomaiselle, ja saimme muutaman kuukauden aikaa anoa oleskelulupaa. Tämä todisti, että Jehova auttoi meitä.

Olosuhteet uudella alueella olivat hyvin erilaiset kuin Burundissa. Ugandassa oli jo tehty valtakunnan työtä, vaikka siellä olikin vain 28 todistajaa. Alueella monet puhuivat englantia. Tajusimme kuitenkin pian, että auttaaksemme kiinnostuneita edistymään meidän kannatti opetella ainakin yhtä monista alkuperäiskielistä. Aloimme kertoa hyvää uutista Kampalan alueella, jossa monet puhuivat lugandaa, ja niinpä päätimme opetella sitä. Kesti useita vuosia ennen kuin osasimme puhua sitä sujuvasti, mutta sillä oli valtava vaikutus kenttätyöhön. Aloimme ymmärtää paremmin, mitä raamattukurssioppilaamme tarvitsivat. He puolestaan kertoivat avoimesti, mitä he ajattelivat oppimistaan asioista.

”TUTKIMUSMATKOJA”

Sen lisäksi että löysimme nöyriä ihmisiä, jotka ottivat vastaan totuuden, saimme iloa myös uudesta tehtävästämme. Palvelimme matkatyössä eri puolilla maata. Kenian haaratoimisto lähetti meidät ”tutkimusmatkalle” etsimään paikkoja, joissa erikoistienraivaajat voisivat käynnistää työmme. Ihmiset, jotka eivät olleet koskaan tavanneet Jehovan todistajia, osoittivat meille monta kertaa vieraanvaraisuutta. He ottivat meidät tervetulleena vastaan ja jopa kutsuivat meidät aterialle.

Edessä oli myös toisenlaisia tutkimusmatkoja. Matkustin Kampalasta kaksi päivää junalla Keniassa sijaitsevaan Mombasan satamakaupunkiin, ja sieltä jatkoin matkaa Seychelleille, kauas Intian valtamerelle. Myöhemmin vuosina 1965–1972 vierailimme Barbaran kanssa säännöllisesti Seychelleillä. Aluksi siellä oli vain kaksi julistajaa, mutta noina vuosina sinne perustettiin ryhmä, josta kasvoi kukoistava seurakunta. Muilla matkoilla kävin tapaamassa veljiä ja sisaria Eritreassa, Etiopiassa ja Sudanissa.

Ugandassa poliittinen ilmapiiri muuttui nopeasti sotilasvallankaappauksen jälkeen. Sitä seuranneet väkivallan vuodet opettivat minulle, miten viisasta on noudattaa neuvoa: ”Antakaa takaisin keisarille, mikä kuuluu keisarille.” (Mark. 12:17.) Jossain vaiheessa kaikkia maassa asuvia ulkomaalaisia vaadittiin rekisteröitymään kotiaan lähimpänä olevalla poliisiasemalla. Tottelimme heti. Kun olin muutaman päivän päästä ajamassa erään toisen lähetystyöntekijän kanssa Kampalan läpi, salainen poliisi pysäytti meidät. Olimme todella peloissamme. Meitä syytettiin vakoojiksi ja meidät vietiin pääpoliisiasemalle, jossa selitimme, että olimme rauhaa rakastavia lähetystyöntekijöitä. Kerroimme, että olimme jo rekisteröityneet, mutta selityksemme kaikuivat kuuroille korville. Aseistautunut vartija vei meidät lähetyskotia lähimpänä olevalle poliisiasemalle. Olimme hyvin huojentuneita, kun siellä tiedettiin, että olimme rekisteröityneet aiemmin, ja vartijaa käskettiin vapauttamaan meidät.

Tuona aikana kohtasimme usein pelottavia tilanteita tiesuluilla, varsinkin silloin kun humalaiset sotilaat pysäyttivät meidät. Rukoilimme kuitenkin joka kerta ja tunsimme sisäistä rauhaa, kun saimme jatkaa matkaa turvallisesti. Valitettavasti vuonna 1973 kaikki ulkomaalaiset lähetystyöntekijät karkotettiin Ugandasta.

Meidät lähetettiin taas uuteen maahan, Norsunluurannikolle Länsi-Afrikkaan. Se oli suuri muutos. Meidän piti sopeutua uuteen kulttuuriin, puhua jälleen koko ajan ranskaa ja opetella elämään erilaisista taustoista olevien lähetystyöntekijöiden kanssa. Näimme, miten Jehova ohjasi nöyriä, totuutta rakastavia ihmisiä ottamaan vastaan hyvän uutisen. Huomasimme, että kun luotimme Jehovaan, hän teki polkumme suoriksi.

Sitten Barbaralla diagnosoitiin yllättäen syöpä. Kävin hänen kanssaan ulkomailla syöpähoidoissa, mutta vuonna 1983 oli selvää, ettemme voisi enää palvella Afrikassa. Se oli meille molemmille valtava pettymys.

OLOSUHTEET MUUTTUVAT

Palvellessamme Lontoon Betelissä Barbaran syöpä eteni, ja lopulta hän kuoli. Sain paljon tukea Betel-perheeltä. Erityisesti yksi pariskunta auttoi minua sopeutumaan ja luottamaan edelleen Jehovaan. Myöhemmin tapasin Annin, joka oli ollut erikoistienraivaaja ja kävi nyt auttamassa Betelissä. Ann on hengellinen ihminen ja rakastaa syvästi Jehovaa. Menimme naimisiin vuonna 1989 ja olemme siitä lähtien olleet yhdessä Lontoon Betelissä.

Vuosina 1995–2018 sain palvella päätoimiston edustajana (aikaisemmin vyöhykevalvoja) ja vierailla lähes 60 maassa. Näillä matkoilla näin selvästi, että Jehova siunaa palvelijoitaan kaikenlaisissa olosuhteissa.

Vuonna 2017 vierailimme Afrikassa. Olin todella iloinen, kun sain viedä Annin ensimmäistä kertaa Burundiin. Me molemmat hämmästelimme tuossa maassa tapahtunutta kasvua. Samalla kadulla, jolla tein talosta taloon -työtä vuonna 1964, on nyt kaunis Betel-koti, joka palvelee maan yli 15 500:aa julistajaa.

Riemullani ei ollut rajoja, kun näin vuoden 2018 matkasuunnitelman. Maiden joukossa oli Norsunluurannikko. Saapuessamme maan suurimpaan kaupunkiin Abidjaniin minusta tuntui kuin olisin tullut kotiin. Kun katselin Betelin puhelinluettelosta, kuka asui vierashuoneemme naapurissa, näin tutun veljen nimen: Sossou. Muistelin, että hän palveli kaupunginvalvojana, kun olin Abidjanissa. Olin kuitenkin väärässä. Kyseessä oli toinen Sossou – hänen poikansa.

Jehova on pitänyt sanansa. Monista vastoinkäymisistä huolimatta olen huomannut, että kun luotamme Jehovaan, hän tosiaan tekee polkumme suoriksi. Nyt odotamme, että voimme kulkea ikuisesti tätä polkua, joka vie kohti valoisaa uutta maailmaa (Sananl. 4:18).