Elämäkerta

Lähetyshengen säilyttäminen on tuonut runsaasti siunauksia

KERTONUT TOM COOKE

Tulituksen ääni rikkoi iltapäivän rauhan. Puutarhamme puiden välistä sinkoili luoteja. Mitä oli tekeillä? Pian kuulimme, että oli tapahtunut vallankaappaus ja Ugandaa hallitsi nyt kenraalimajuri Idi Amin. Oli vuosi 1971.

MIKSI vaimoni Ann ja minä olimme muuttaneet suhteellisen rauhallisesta Englannista tähän räjähdysherkkään Afrikan kolkkaan? Taidan olla luonteeltani vähän seikkailunhaluinen, mutta ennen kaikkea vanhempieni esimerkki innokkaasta Valtakunnan palveluksesta ruokki minussa lähetyshenkeä.

Muistan sen kuuman elokuun päivän vuonna 1946, kun vanhempani tapasivat ensimmäisen kerran Jehovan todistajia. Äiti ja isä seisoivat etuovellamme keskustelemassa kahden vieraan kanssa tuntikausia – tai siltä se ainakin tuntui. Nuo vieraat, Fraser Bradbury ja Mamie Shreve, kävivät luonamme monta kertaa uudelleen, ja seuraavien kuukausien aikana elämämme muuttui perin pohjin.

Vanhempieni rohkea valinta

Vanhempani olivat mukana monenlaisessa yhteiskunnallisessa toiminnassa. Esimerkiksi vain vähän ennen kuin he alkoivat tutkia Raamattua, kotiamme koristivat Winston Churchillia esittävät julisteet. Kotimme toimi sodan jälkeisten vaalien aikana konservatiivisen puolueen paikallisena kokouspaikkana. Perheellämme oli yhteyksiä myös uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin vaikuttajiin. Vaikka olin tuolloin vasta yhdeksänvuotias, tajusin, kuinka järkyttyneitä sukulaisemme olivat, kun he käsittivät, että meistä oli tulossa Jehovan todistajia.

Niiden todistajien kokosieluisuus ja pelottomuus, joiden kanssa olimme tekemisissä, kannusti vanhempiani osallistumaan aktiivisesti saarnaamistyöhön. Ennen pitkää isä piti puheita ulkona kotikylämme Spondonin keskustassa äänentoistolaitteiden avulla, samalla kun me lapset seisoimme strategisissa paikoissa pitäen tarjolla Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Täytyy myöntää, että koulutovereitteni lähestyessä olisin halunnut vajota maan alle.

Vanhempiemme esimerkki kannusti isosiskoani Daphnea aloittamaan tienraivauksen. Vuonna 1955 hän meni Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin ja hänet määrättiin lähetystyöhön Japaniin.a Pikkusiskoni Zoe kuitenkin lakkasi palvelemasta Jehovaa.

Tällä välin minä opiskelin vielä kuvittamista ja grafiikkaa. Tuolloin päivänpolttava keskustelunaihe opiskelutovereitteni keskuudessa oli yleinen asevelvollisuus. Kun kerroin, että kieltäydyin aseista omantunnon syistä, he luulivat minun pelleilevän. Sainkin käydä monia raamatullisia keskusteluja joidenkin opiskelijoiden kanssa. Ei kuitenkaan kulunut kauan, kun minulle määrättiin 12 kuukauden vankeusrangaistus asepalveluksesta kieltäytymisen vuoksi. Eräästä taidekorkeakoulun opiskelijasta, joka osoitti kiinnostusta Raamatun sanomaa kohtaan, tuli myöhemmin vaimoni. Mutta annan tässä välissä Annin kertoa, miten hän oppi totuuden.

Ann löytää totuuden

”Perheeni ei ollut uskonnollinen, eikä minua ollut kastettu mihinkään uskontoon. Olin kuitenkin kiinnostunut uskonnosta sinänsä ja kävin missä tahansa kirkossa, missä ystäväni kävivät. Kiinnostukseni Raamattua kohtaan heräsi, kun kuuntelin sivusta niitä vilkkaita keskusteluja, joita Tom ja eräs toinen todistaja kävivät muiden opiskelijoiden kanssa. Kun Tom ja tuo toinen todistaja joutuivat vankilaan asepalveluksesta kieltäytymisen vuoksi, olin järkyttynyt.

Olin kirjeenvaihdossa Tomin kanssa hänen ollessaan vankilassa, ja kiinnostukseni Raamattua kohtaan syveni. Kun muutin Lontooseen jatkamaan opintojani, aloin tutkia Raamattua Muriel Albrechtin kanssa. Muriel oli ollut lähetystyöntekijänä Virossa, ja sekä hän että hänen äitinsä rohkaisivat minua valtavasti. Muutaman viikon kuluttua kävin jo kokouksissa ja seisoin Victorian aseman ulkopuolella tarjoamassa Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä.

Kävin Etelä-Lontoossa toimivassa Southwarkin seurakunnassa. Siihen kuului monenmaalaisia hengellisiä veljiä ja sisaria, ja monilla heistä oli hyvin vähän aineellista. Vaikka olin heille vieras, he suhtautuivat minuun kuin perheenjäseneen. Juuri rakkaus, joka tuossa seurakunnassa vallitsi, sai minut vakuuttumaan siitä, että tämä on totuus, ja menin kasteelle vuonna 1960.”

Samat tavoitteet, eri olosuhteet

Ann ja minä menimme naimisiin myöhemmin vuonna 1960, ja tavoitteenamme oli lähetystyö. Mutta olosuhteemme muuttuivat, kun saimme tietää, että meille oli tulossa vauva. Tyttäremme Saran synnyttyä halusimme edelleenkin palvella sellaisessa maassa, missä Valtakunnan julistajia tarvittiin enemmän. Hain työtä useista maista, ja viimein toukokuussa 1966 Ugandan opetusministeriöstä saapui kirje, jossa vahvistettiin, että olin saanut työpaikan. Tässä vaiheessa Ann odotti kuitenkin jo toista lastamme. Jotkut arvelivat, ettei meidän kannattaisi edes harkita muuttoa. Neuvottelimme lääkärimme kanssa, ja hän sanoi: ”Jos olette menossa, teidän täytyy lentää, ennen kuin Ann on seitsemännellä kuulla.” Lähdimme Ugandaan heti. Tästä syystä vanhempamme eivät nähneet toista tytärtämme Rachelia ennen kuin hän oli kaksivuotias. Nyt kun olemme itse isovanhempia, osaamme täysin arvostaa rakkaiden vanhempiemme uhrautuvaisuutta.

Ugandaan saapuminen vuonna 1966 oli sekä riemastuttava että lamauttava kokemus. Heti astuttuamme ulos lentokoneesta ihastelimme värejä. Ne olivat hämmästyttävän kirkkaat. Ensimmäinen kotimme sijaitsi lähellä Igangan pikkukaupunkia, josta oli 50 kilometriä Niilin lähteillä sijaitsevaan Jinjan kaupunkiin. Meitä lähimmät todistajat asuivat Jinjassa, missä oli seurakunnasta erillään toimiva ryhmä. Lähetystyöntekijät Gilbert ja Joan Walters ja Stephen ja Barbara Hardy huolehtivat tuosta ryhmästä. Anoin siirtoa Jinjaan, jotta meistä olisi ryhmälle enemmän apua, ja muutimmekin sinne pian Rachelin syntymän jälkeen. Siellä meillä oli ilo palvella pienen uskollisten todistajien ryhmän kanssa sen kasvaessa Ugandan toiseksi seurakunnaksi.

Palvelemme perheenä ulkomaisella kentällä

Ann ja minä uskomme, ettemme olisi voineet valita lapsillemme parempaa kasvuympäristöä. Saimme työskennellä yhdessä eri maista kotoisin olevien lähetystyöntekijöiden kanssa ja auttaa uutukaista seurakuntaa kasvamaan. Nautimme meillä usein vierailleiden ugandalaisten veljiemme ja sisartemme seurasta. Stanley ja Esinala Makumba olivat aivan erityisen rohkaisevia.

Veljet eivät kuitenkaan olleet ainoita vieraitamme, sillä ympärillämme asusti uskomaton määrä erilaisia villieläimiä. Niilistä nousi öisin virtahepoja, ja ne tallustivat aivan talomme tuntumaan. Muistan elävästi sen kerran, kun puutarhassamme oli kuusimetrinen pyton. Joskus lähdimme katsomaan villieläimiä luonnonpuistoihin, missä leijonat ja muut eläimet vaelsivat vapaina.

Me olimme palveluksessa ollessamme harvinainen näky paikallisille, jotka eivät olleet koskaan ennen nähneet lastenvaunuja. Kun kuljimme talosta taloon, meitä seurasi yleensä pikkulasten saattue. Ihmiset katselivat meitä kunnioittavasti ja koskettivat sitten valkoista vauvaamme. Todistaminen oli suuri ilo, sillä ihmiset olivat tavattoman kohteliaita. Ajattelimme, että kaikki tulisivat totuuteen, kun raamatuntutkistelujen aloittaminen oli niin helppoa. Monien oli kuitenkin vaikea luopua epäraamatullisista perinteistä. Toisaalta monet muut omaksuivat Raamatun korkeat moraalinormit, ja seurakunta kasvoi. Ensimmäinen Jinjassa pidetty kierroskonventti vuonna 1968 oli seurakunnallemme virstanpylväs. Kultaisiin muistoihimme kuuluu joidenkuiden raamatuntutkisteluoppilaittemme kaste Niilissä. Rauhamme kuitenkin järkkyisi pian.

Kielto – usko ja kekseliäisyys koetuksella

Vuonna 1971 kenraalimajuri Idi Amin kaappasi vallan. Jinja joutui sekasorron valtaan. Alussa kuvailtu välikohtaus sattui juuri kun olimme juomassa teetä puutarhassamme. Kahden seuraavan vuoden kuluessa maassa asunut suuri aasialainen yhteisö karkotettiin. Useimmat ulkomaalaiset päättivät lähteä, ja koulut ja terveydenhuoltopalvelut kärsivät pahoin. Sitten kuulimme karun ilmoituksen, että Jehovan todistajien toiminta oli kielletty. Opetusministeriö pelkäsi turvallisuutemme puolesta, joten meidät siirrettiin pääkaupunkiin Kampalaan. Siirrosta oli hyötyä kahdessa mielessä: meitä ei tunnettu Kampalassa, minkä ansiosta saatoimme liikkua vapaammin, ja seurakunnassa ja kenttäpalveluksessa oli paljon tehtävää.

Brian ja Marion Wallace olivat kahden lapsensa kanssa samanlaisessa tilanteessa kuin me, ja hekin päättivät jäädä Ugandaan. Olimme hyvin kiitollisia heidän seurastaan, kun palvelimme yhdessä tuona vaikeana aikana Kampalan seurakunnassa. Kertomukset, joita olimme lukeneet veljistämme, jotka palvelivat kiellon alaisuudessa muissa maissa, tuntuivat meistä silloin erityisen rohkaisevilta. Kokoonnuimme pienissä ryhmissä, ja kerran kuussa pidimme Entebben kasvitieteellisessä puutarhassa suuremman kokouksen, joka oli naamioitu huviretkeksi. Tyttöjemme mielestä se oli erinomainen idea.

Meidän oli oltava saarnaamistyössä hyvin varovaisia. Valkoisten käynnit ugandalaisten kodeissa olisivat herättäneet aivan liikaa huomiota. Niinpä kaupoista, kerrostaloista ja joistakin kampuksista tuli meidän aluettamme. Käytin kaupoissa muun muassa sellaista menetelmää, että pyysin jotain, minkä tiesin jo loppuneen, kuten sokeria tai riisiä. Jos kauppias ilmaisi olevansa murheellinen sen johdosta, mitä maassa tapahtui, kerroin Valtakunnan sanomasta. Tämä lähestymistapa toimi hyvin. Joskus kävi niin, että lähdin kaupasta mielessäni uusintakäynti ja mukanani pieni määrä harvinaista kauppatavaraa.

Tuohon aikaan kaikkialla puhkesi väkivaltaisuuksia. Koska Ugandan ja Britannian suhteet huononivat entisestään, viranomaiset eivät uusineet työsopimustani. Vuonna 1974, vietettyämme Ugandassa kahdeksan vuotta, oli siis meidän vuoromme heittää surulliset hyvästit veljillemme. Lähetyshenkemme ei kuitenkaan hiipunut.

Uuteen-Guineaan

Tammikuussa 1975 tartuimme tilaisuuteen työskennellä Papua-Uudessa-Guineassa. Siitä alkoi kahdeksanvuotinen iloisen palveluksen jakso tässä Tyynenmeren osassa. Elämämme oli veljien ja palveluksen ansiosta rikasta ja palkitsevaa.

Näin jälkeenpäin ajatellen Papua-Uudessa-Guineassa viettämämme vuodet olivat yhtä näyttelemistä. Olimme nimittäin joka vuosi mukana puuhaamassa raamatullisia näytelmiä piirikonventteihin. Se oli valtavan hauskaa! Nautimme monien hengellismielisten perheiden seurasta, ja tällä oli myönteinen vaikutus tyttöihin. Vanhempi tyttäremme Sara meni naimisiin Ray Smith -nimisen erikoistienraivaajan kanssa. Yhdessä he palvelivat erikoistienraivaajina lähellä Länsi-Irianin (nykyään Indonesian provinssi Papua) rajaa, missä he asuivat heinämajassa paikallisessa kylässä. Saran mielestä tuo aika oli hänelle erinomaista valmennusta.

Mukaudumme uusiin olosuhteisiin

Noihin aikoihin vanhempani alkoivat kaivata enemmän huolenpitoa. Meidän ei tarvinnut palata Englantiin, sillä he suostuivat tulemaan meidän luoksemme, ja me kaikki muutimme Australiaan vuonna 1983. He viettivät jonkin aikaa myös sisareni Daphnen luona, joka asui yhä Japanissa. Vanhempieni kuoltua Ann ja minä päätimme aloittaa vakituisen tienraivauksen, ja tämä johti siihen, että sain tehtävän, jonka edessä tunsin itseni hyvin pieneksi.

Olimme juuri aloittaneet tienraivauksen, kun meidät kutsuttiin kierrostyöhön. Olin lapsesta lähtien pitänyt kierrosvalvojan vierailua tärkeänä tapahtumana, ja nyt minä olin kierrosvalvoja. Kierrostyö osoittautui haastavimmaksi tehtäväksi, missä olimme toimineet siihen mennessä, mutta Jehova auttoi meitä kerta toisensa jälkeen tavoilla, joita emme olleet aiemmin kokeneet.

Veli Theodore Jaraczin ollessa vyöhykevierailulla Australiassa vuonna 1990 kysyimme häneltä, olimmeko hänestä liian vanhoja lähtemään kokoaikaiseen palvelukseen johonkin muuhun maahan. Hän vastasi: ”Miten olisi Salomonsaaret?” Kun siis Ann ja minä olimme molemmat jo yli 50-vuotiaita, suuntasimme viimeinkin ensimmäiselle viralliselle lähetysalueellemme.

Palvelusta ”Onnellisilla saarilla”

Salomonsaaret tunnetaan ”Onnellisina saarina”, ja palveluksemme täällä viimeisen vuosikymmenen ajan on tosiaan ollut onnellista aikaa. Ann ja minä saimme tuntea salomonsaarelaisten veljien ja sisarten sydämellisyyden, kun palvelin piirivalvojana. Meille osoitettu vieraanvaraisuus kosketti meitä, ja kaikki olivat kovin kärsivällisiä, kun yritin selittää asioita omasta mielestäni aivan ymmärrettävällä Salomonsaarten pidginillä. Tämän kielen sanavaraston täytyy olla maailman pienimpiä!

Pian sen jälkeen kun olimme saapuneet Salomonsaarille, vastustajat yrittivät puuttua konventtisalimme käyttöön. Anglikaaninen kirkko nosti syytteen Jehovan todistajia vastaan ja väitti, että Honiarassa sijaitseva uusi konventtisalimme sijaitsi osittain heidän maallaan. Valtio asettui tukemaan kirkon kannetta, joten valitimme päätöksestä korkeimpaan oikeuteen. Lopputulos ratkaisisi, pitäisikö meidän purkaa uusi 1200-paikkainen konventtisalimme.

Juttua käsiteltiin oikeudessa kokonaisen viikon verran. Vastapuolen asianajaja suorastaan tihkui itsevarmuutta, kun meitä vastaan esitettiin todisteita. Sitten meidän asianajajamme, uusiseelantilainen veli Warren Cathcart, esitti musertavan todisteen toisensa perään ja teki selvää jokaisesta vastapuolen syytöksestä. Perjantaihin mennessä uutiset oikeusjutusta olivat kantautuneet laajalle, ja oikeussali oli täynnä korkea-arvoisia kirkonmiehiä, valtion virkamiehiä ja kristittyjä veljiämme. Muistan, millainen virhe oikeuden virallisessa ohjelmassa oli: ”Salomonsaarten valtio ja Melanesian kirkko vastaan Jehova.” Me voitimme.

”Onnellisten saarten” suhteellinen rauha ei kuitenkaan kestänyt kauan. Ann ja minä totesimme joutuneemme jälleen kerran keskelle sotilasvallankaappauksen aiheuttamia väkivaltaisuuksia ja kuohuntaa. Heimojen välinen kilpailu johti sisällissotaan. Hallitus syöstiin vallasta 5. kesäkuuta 2000, ja pääkaupunki joutui aseistautuneiden taistelijoiden hallintaan. Konventtisalimme toimi joitakin viikkoja evakkoon joutuneiden majoituspaikkana. Viranomaiset olivat ihmeissään, kun kristityt veljemme, jotka kuuluivat keskenään taisteleviin etnisiin ryhmiin, elivät rauhaisasti yhtenä perheenä konventtisalin suojissa. Se koitui erinomaiseksi todistukseksi!

Jopa taistelijat kunnioittivat Jehovan todistajien puolueettomuutta. Tämän ansiosta saimme suostuteltua erään komentajan päästämään kuorma-auton, johon oli lastattu kirjallisuutta ja muita tarvikkeita, pienen veljien ryhmän luokse, joka oli jäänyt loukkuun vastapuolen linjojen taakse. Kun löysimme perheet, jotka olivat olleet erossa meistä monta kuukautta, yksikään silmä ei tainnut pysyä kuivana.

Paljon aihetta kiitollisuuteen

Kun mietimme elämäämme Jehovan palveluksessa, meillä on todella paljon aihetta kiitollisuuteen. Vanhempina olemme iloinneet siitä, että olemme nähneet molempien tyttäriemme ja heidän miestensä, Rayn ja Johnin, palvelevan Jehovaa uskollisesti. He ovat olleet meille suureksi avuksi lähetystehtävässämme.

Annilla ja minulla on ollut ilo palvella 12 viime vuotta Salomonsaarten haaratoimistossa, ja tänä aikana olemme nähneet Valtakunnan julistajien määrän kaksinkertaistuvan. Täällä on nyt yli 1800 julistajaa. Vähän aikaa sitten pääsin myös haaratoimistokomitean jäsenille tarkoitettuun kouluun Pattersoniin New Yorkiin. Olemme totisesti saaneet elää rikasta elämää ja nauttia monista siunauksista lähetyshengen säilyttämisen ansiosta.

[Alaviite]

[Kuva s. 23]

Hääpäivänämme vuonna 1960

[Kuva s. 24]

Stanley ja Esinala Makumba olivat perheellemme rohkaisun lähde Ugandassa

[Kuva s. 24]

Sara matkalla erään naapurin majaan

[Kuva s. 25]

Piirsin kuvia, jotka auttoivat minua opettamaan salomonsaarelaisia

[Kuva s. 25]

Tapaaminen eristyksissä olevan salomonsaarelaisen seurakunnan kanssa

[Kuva s. 26]

Perheemme nykyään