Edes kalterit eivät erottaneet minua Jehovasta

Muutimme takaisin Ukrainaan vuonna 1966. Kun olin neljävuotias, matkustimme äidin kanssa junalla katsomaan vangittua isoisääni. Kryvyi Rihistä Ukrainasta oli pitkä matka Mordvan rangaistussiirtolaan Keski-Venäjälle. Saimme olla yhdessä isoisän kanssa vain kaksi tuntia. Vartijat olivat koko ajan paikalla, mutta he antoivat hänen pitää minua sylissään. Nämä ovat ensimmäisiä muistoja lapsuudestani.

Luottamus Jehovaan koulussa

Luottamukseni Jehovaan joutui koetukselle monta kertaa jo silloin kun olin hyvin nuori. Kun lapset aloittivat koulunkäynnin Ukrainassa, heillä piti olla koulupuvussaan viisisakarainen tähti, jossa oli nuoren Leninin kuva.a Vähän vanhempina koululaisten piti sitoa kaulaansa punainen huivi merkiksi siitä, että he kannattivat Leninin aatteita. Minä en käyttänyt noita poliittisia symboleja, koska halusin olla uskollinen vain Jehovalle.

Isä ja äiti auttoivat minua rakastamaan totuutta. He olivat hyvin kärsivällisiä, kun keskustelimme monista asioista, esimerkiksi todistajien poliittisesta puolueettomuudesta. He myös kannustivat minua ottamaan koulun tosissaan, koska se toisi kunniaa Jehovalle.

Eräänä päivänä kouluun tuli toimittaja valtakunnallisesta Nauka i religija (Tiede ja uskonto) -lehdestä, joka edisti ateistista propagandaa. Hän piti meille luennon, jonka tarkoitus oli jäytää uskoa Jumalaan, ja opettajat käskivät minut istumaan sen ajaksi eturiviin.

Luennon jälkeen opettajat veivät minut toimittajan luo ja pyysivät häntä puhumaan minulle. Hän kysyi, mihin uskontoon kuuluin. Hetkeäkään epäröimättä vastasin: ”Olen Jehovan todistaja.” Toimittajalla ei ollut mitään sen kummempaa sanottavaa. Hän vain kiitti minua siitä, että olin seurannut luentoa tarkkaavaisesti. Sekös opettajia harmitti!

Luottamus Jehovaan kotona

Koko meidän perheeltä vaadittiin luottamusta Jehovaan, kun painoimme kotona Raamattuun perustuvia julkaisuja ja levitimme niitä. Lisäksi isä oli kierrosvalvoja, ja hän vieraili seurakunnissa ja ryhmissä Keski-Ukrainassa.

Kun eräänä päivänä helmikuussa 1978 – vain kaksi päivää ennen nuorimman veljeni Pavlikin syntymää – tulin koulun jälkeen kotiin, siellä odotti ikävä yllätys. Koko talomme oli myllätty ylösalaisin! Poliisi oli tehnyt kotietsinnän ja takavarikoinut kaikki julkaisumme.

Seuraavana päivänä oli huvittavaa nähdä, miten opettajat tuijottivat minua ja pikkuveljeäni Mykhailoa, koska he luulivat meidän olevan amerikkalaisten vakoojien lapsia. Aikanaan monet heistä tajusivat erehtyneensä ja muutamasta luokkakaveristani tuli jopa todistajia.

Vuonna 1981 meille tehtiin taas kotietsintä. Vaikka en ollut vielä täysi-ikäinen, poliisi käski minunkin mennä isän ja isoisän kanssa syyttäjänvirastoon. Vanhempi tutkija pelotteli minua vankilatuomiolla. Samaan aikaan siviilipukuinen mies lupaili minulle ummet ja lammet, jos suostuisin yhteistyöhön. Toinen siis uhkaili kepillä, toinen tarjosi porkkanaa. Yrittäessään taivutella minua he muistuttivat minua niistä kerroista, jolloin isäni, isoisäni, enoni ja setäni olivat joutuneet vankilaan. Poliisi ei aavistanut, että se vain lisäsi päättäväisyyttäni: minäkin voisin kestää vankeuden Jehovan avulla. (Filippiläisille 4:13.)

Luottamus Jehovaan vankeudessa

Täytin 18 vuotta, ja heti seuraavana päivänä minut kutsuttiin armeijaan. Koska kieltäydyin asepalveluksesta, minut lähetettiin tutkintavankeuteen. Minut teljettiin valtavaan selliin, jossa oli noin 85 miestä. Petejä oli 34, joten nukuimme niillä vuorotellen. Suihkuun pääsimme vain kerran viikossa.

Kun astuin selliin, ovi rämähti kiinni takanani, ja kaikkien katseet nauliutuivat minuun. Nurkassa oleva porukka alkoi heti tivata minulta, mistä minua syytettiin. Vaikka tilanne oli pelottava, muistin Raamatun kertomuksen Danielista, joka selvisi ehjin nahoin leijonien luolasta. Se auttoi minua luottamaan täysin Jehovaan ja pysymään tyynenä. (Jesaja 30:15; Daniel 6:21, 22.)

Iltaruoan jälkeen eräs vanki alkoi pommittaa minua kysymyksillä. Vähitellen selliin laskeutui hiljaisuus, kun muut vangit alkoivat kuunnella keskusteluamme. Puhuimme uskonkäsityksistäni neljä viisi tuntia. Olin ikionnellinen ja kiitollinen Jehovan tuesta.

Ennen oikeudenkäyntiäni rukoilin, että Jehova antaisi minulle viisautta ja rohkeutta puolustaa vakaumustani. Syyttäjäpuoli yritti todistaa, että usko Jumalaan oli vain tekosyy, jonka varjolla pyrin luistamaan asepalveluksesta. Minä puolestani yritin vakuuttaa, että jos menisin armeijaan, tuottaisin pettymyksen maailmankaikkeuden mahtavimmalle Persoonalle. Kaikesta huolimatta vuonna 1982 minut tuomittiin kahdeksi vuodeksi rangaistussiirtolaan.

Olin kiitollinen Jehovalle siitä, että rangaistussiirtolassa oli minun lisäkseni viisi muuta todistajaa. Vaikka keskustelumme jäivät hyvin lyhyiksi – joskus ne kestivät vain muutaman minuutin – juttelimme aina jostain raamatunjakeesta. Kenelläkään meistä ei ollut Raamattua, mutta sukulaisten ja ystävien kirjeissä oli usein raamatunkohtia. Joskus löysimme niitä jopa saatavilla olevista kirjoista.

Luottamus Jehovaan hätätilanteessa

Vuonna 1983 olin rangaistussiirtolan verstaalla, kun yhtäkkiä nosturista putosi kasa metallilevyjä. Tuo kaksi tonnia painava kasa iskeytyi minuun takaapäin ja kaatoi minut maahan. Siinä rytäkässä vasen jalkani murskautui.

Kipu oli sietämätön. Rukoilin Jehovalta voimaa kestää sitä. Vankien sairaanhoitaja ehdotti, että kiroilisin kovaan ääneen saadakseni helpotusta kipuun, mutta minä lauloin valtakunnan lauluja.

Matka sairaalaan kesti kuusi tuntia, ja kulkuvälineinä olivat kuorma-auto, moottorivene ja ambulanssi. Menetin paljon verta ja olin varma, että joutuisin leikkaukseen. Siksi rukoilin, että lääkärit osaisivat toimia viisaasti ja kunnioittaisivat Raamattuun perustuvaa kantaani kieltäytyä verensiirrosta. Kun sitten selitin näkemystäni lääkärille, hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa, mutta pyysin häntä harkitsemaan asiaa uudelleen. Sanoin, että kantaisin täyden vastuun verettömän hoidon seurauksista. Oli valtava helpotus, kun hän lopulta suostui leikkaamaan minut ilman verta. Vasen jalkani jouduttiin kuitenkin amputoimaan osittain.

Leikkauksen jälkeen olin hyvin heikko. Selviytymiseni oli useita viikkoja hiuskarvan varassa. Eräänä iltapäivänä hoitaja ilmoitti minulle, että saisin toipumiseni tueksi erikoisruokaa, joka olisi ravitsevampaa kuin vankilan ruoka ja jota säilytettäisiin lähettyvillä olevassa jääkaapissa. Minulle annettaisiin päivittäin voinokare, lusikallinen hunajaa ja tuore kananmuna. Vanhempani olivat toimittaneet nämä erikoistarvikkeet kuultuaan onnettomuudesta. Kersantti, joka käsitteli lähetyksiä, suostui kuitenkin tällaiseen ruokatoimitukseen vain yhden kerran.

Huomasin, että Jehovan käsi ei ole lyhyt (Jesaja 59:1). Siteiden vaihtamisen jälkeen hoitajilla oli tapana jakaa omat eväänsä kanssani. He myös huolehtivat siitä, ettei erikoisruoka loppunut jääkaapista. Tämä toi mieleeni Raamatun kertomuksen leskestä, jonka öljyruukku ei tyhjentynyt (1. Kuninkaiden kirja 17:14–16).

Aloin toipua pikkuhiljaa. Sukulaiset ja ystävät lähettivät minulle yhteensä 107 kirjettä. Ne toivat minulle paljon lohtua ja rohkaisua, ja vastasin niihin kaikkiin. Sain jopa paketin toisessa rangaistussiirtolassa olevilta veljiltä.

Tuntui uskomattoman hyvältä päästä suihkuun, edellisestä kerrasta olikin vierähtänyt kaksi kuukautta! Aloin haaveilla siitä, että pääsisin taas rangaistussiirtolassa olevien veljien seuraan.

Lääkäri, joka valmisteli kotiutuspapereitani, kutsui minut toimistoonsa ja kysyi kaikenlaista uskostani. Lopuksi hän sanoi toivovansa, että minulla olisi voimaa pitää tinkimättä kiinni vakaumuksestani. En olisi koskaan uskonut kuulevani tätä joltain sotilasunivormuun pukeutuneelta!

Huhtikuussa 1984 ehdonalaista vapautta koskevassa oikeuskäsittelyssäni minulta kysyttiin, menisinkö armeijaan. Totesin, että koska minulla oli kainalosauvat ja vain yksi jalka, kysymys oli turha. Myöhemmin viranomaiset muotoilivat kysymyksen uudelleen: ”Mitä tekisit, jos sinulla olisi molemmat jalat tallella?” Selitin, että en silti menisi armeijaan, koska olin päättänyt pysyä uskollisena Jumalalle. He sanoivat pitävänsä huolen siitä, että kärsisin tuomioni loppuun asti. Pääsin kuitenkin vapaaksi 2 kuukautta ja 12 päivää etuajassa.

Luottamus Jehovaan vankeuden jälkeen

Vuoden kuluttua vapautumisestani sain jalkaproteesin. Sen kiinnittäminen vie tunnin joka aamu. Talvella proteesin käyttö on erityisen hankalaa ja amputoidun raajan tynkä on vaikea saada lämpenemään, koska siinä on huono verenkierto. Olen viimeksi juossut 19-vuotiaana, mutta kuvittelen jo, miten pinkaisen juoksuun uudessa maailmassa (Jesaja 35:6).

Minun oli vaikea löytää töitä, koska monet työnantajat eivät halunneet palkata liikuntavammaista. Jalkaproteesistani huolimatta en ole koskaan tehnyt istumatyötä. Työskentelin jonkin aikaa automekaanikkona ja myöhemmin rakennusalalla.

Vuonna 1986 menin naimisiin aivan ihanan sisaren Svitlanan kanssa. Hän on todistaja kolmannessa polvessa niin kuin minäkin. Svitlana on usein sanonut, miten iloinen hän on päätöksestä, jonka teimme jo heti seurustelun alussa: pitäisimme Jehovan avioliitossamme aina ensimmäisellä sijalla.

Tyttäremme Olia ja poikamme Volodia oppivat rakennustaitoja, kun remontoimme yhdessä vanhaa taloamme. Siksi he vähän vanhempina osallistuivat mielellään valtakunnansalien rakennusprojekteihin. He aloittivat myös vakituisen tienraivauksen. Nykyään Olia on kokoaikainen rakentaja ja Volodia on vanhin.

Olen aina saanut Svitlanalta paljon tukea ja kannustusta, minkä ansiosta olen pystynyt huolehtimaan tehtävistäni seurakunnassa. Ukrainassa oli 1990-luvulla monissa seurakunnissa yli 200 julistajaa, mutta vain yksi tai kaksi vanhinta. Joka kuukausi käytin myös yhden viikonlopun siihen, että kuljetin julkaisuja Keski-Ukrainan seurakuntiin.

Luottamus Jehovaan viime aikoina

Vuonna 2022 päätimme Svitlanan kanssa jättää kotimme ja lähteä Kryvyi Rihin kaupungista. Palvelemme nyt eräässä seurakunnassa Itävallassa.

Jo lapsena sain hyvän mallin todistajasukulaisiltani, jotka olivat myönteisiä vaikeuksista huolimatta. Raamatun avulla voi oppia tuntemaan Luojan ja saada häneen läheisen suhteen (Jaakobin kirje 4:8). Se on elämän tarkoitus. Olen kiitollinen siitä, että onpa elämässäni tullut vastaan mitä tahansa, olen voinut antaa Jehovalle hänen ansaitsemansa kunnian.