Jehovan avulla kasvatin viisi lasta

Lapsuudenperheeseeni kuului äiti, isä, kaksi veljeä ja kaksi siskoa, ja asuimme pienellä maatilalla. Meillä oli kanoja, sikoja ja lehmiä, ja saimme tilalta lähes kaiken, mitä tarvitsimme. Teimme töitä hiki hatussa, mutta olimme onnellisia.

Kuuluimme metodistikirkkoon. Isällä oli hyvä lauluääni, ja siksi hän lauloi kuorossa, joka kävi eri kirkoissa. Menin usein hänen mukaansa. Kirkot olivat suuria kivirakennuksia, ja muistan, että niissä oli talvisin kylmää ja kalseaa. Isä seisoi kirkon etuosassa laulamassa, mutta minä istuin takana, koska etupenkit oli varattu niille, joita pidettiin vaikutusvaltaisina. Minusta oli silti ihana kuunnella, kun isä lauloi.

Mummi, isän äiti, kävi meillä joka sunnuntai. Kun olin noin 16-vuotias, hän kuoli, ja se oli minulle tosi kova pala. Mietin, missä hän oli ja voisinko vielä nähdä hänet. Halusin saada vastauksen, joten kävin useita kertoja meedion luona. Hänen kotonaan oli kylmää ja likaista, ja minua ahdisti olla siellä. Olisin vain halunnut tietää, missä mummi oli, mutta meedio ei pystynyt antamaan minulle vastausta.

Joitain vuosia myöhemmin eräs isän sukulainen, joka oli Jehovan todistaja, pyysi minua kokoukseen. Päätin mennä, vaikka olin kuullut, että todistajien uskonto on vähän outo. Kokouksessa tapasin ystävällisen naisen, joka kysyi, haluaisinko tutkia Raamattua hänen kanssaan. Siitä alkoi ystävyyteni Jehovan kanssa. Aluksi käytin Kuningas Jaakon käännöstä, koska äiti oli sanonut, että todistajien raamatunkäännös ei ole tarkka. Aika pian huomasin, ettei se ollut totta.

Olin aivan innoissani siitä, mitä opin Raamatusta. Erityisesti minua kosketti se, että Raamatun mukaan mummi ikään kuin nukkuu haudassa ja voisin nähdä hänet uudestaan, kun hänet herätetään eloon.a Mitä enemmän tutkin, sitä paremmin ymmärsin, miten vähän tiesin Jumalasta tai Raamatusta. Ja vaikka isä oli käynyt kirkossa vuosikausia, hänkään ei tiennyt juuri mitään Jumalasta. Olimme monia kertoja laulaneet virttä, jossa mainitaan Jehova nimeltä, mutta meillä ei ollut aavistustakaan, kenestä lauloimme.

Vastustusta perheessä

Poikaystäväni Ian kiinnostui totuudesta, ja hänkin alkoi tutkia Raamattua. Hän edistyi ja lopetti jopa tupakoinnin. Syyskuussa 1971 menimme naimisiin. Pian sen jälkeen koimme järkytyksen, kun anoppini kuoli aivan yllättäen, ja siitä alkoivat vaikeudet. Hänelle järjestettiin hautajaiset, ja samoihin aikoihin sukulaiset ja ystävät halusivat viettää enemmän aikaa kanssamme. Noissa tilaisuuksissa usein poltettiin tupakkaa ja juotiin paljon. Ianille se oli suuri houkutus palata entisiin tapoihinsa.

Valitettavasti Ian antoi houkutukselle periksi ja alkoi etääntyä Jehovasta. Häneltä jäi kokouksia väliin, eikä tutkiminen ollut enää säännöllistä. Minä taas rakastin Raamatun tutkimista, kokouksia ja kenttäpalvelusta. Minut kastettiin 9. maaliskuuta 1972, ja Ian tuli paikalle katsomaan tuota tapahtumaa. Vähitellen hän alkoi kuitenkin vastustaa sitä, että palvelin Jehovaa. Aluksi hän ei edes halunnut nähdä julkaisujamme. Sitten hän ei halunnut, että kävisin kentällä. Lopulta hän vaati, että menisin hänen mukanaan paikalliseen pubiin, kun siellä juhlittiin syntymäpäiviä tai joulua. Joskus menin hänen kanssaan, koska halusin näyttää, että kunnioitan häntä perheenpäänä. Olin kuitenkin hyvin varovainen, etten tekisi mitään, mistä Jehova ei pitäisi.b Näissä vaikeissa tilanteissa menin vessaan ja rukoilin siellä, että voisin pysyä uskollisena Jehovalle ja säilyttää hyvän omantunnon. Näin, että Jehova aina auttoi minua.

Meillä oli kolme poikaa: Philip, Nigel ja Andrew. Ian oli poissa kotoa suurimman osan viikosta, koska hän oli rekkakuski. Yritin olla mahdollisimman hyvä vaimo ja samalla palvella Jehovaa parhaani mukaan. Niinpä kävin kentällä, kun mieheni oli poissa, ja vietin aikaa hänen kanssaan viikonloppuisin. Lisäksi päätin, etten puhu hänestä mitään pahaa lapsille.

Sain seurakunnasta paljon hyviä ystäviä. Kävin heidän kanssaan vanhempieni luona kylässä, ja vähitellen he alkoivat pitää näistä uusista ystävistäni. Kun eräs meidän seurakunnan veli kuoli, äiti tuli hautajaisiin valtakunnansalille. Pian äiti, isä, veljeni Stanley ja hänen vaimonsa Averil alkoivat tutkia Raamattua, ja heidät kastettiin.

Stanleyllä ja Averililla oli kaksi lasta, poika ja tyttö. Averil ja minä kävimme lasten kanssa kentällä. Meillä kummallakaan ei ollut autoa, joten kävelimme pitkiä matkoja ja työnsimme lastenvaunuja. Andrew oli vaunuissa, Nigel istui niiden päällä, ja Philip tepasteli vieressä ja piteli niistä kiinni. Ne olivat mukavia aikoja.

Valmennusta lapsille

Meille syntyi vielä kaksi lasta, Caroline ja Debbie. Olin lujasti päättänyt opettaa lapsillemme totuuden. Yritin siksi parhaani mukaan noudattaa niitä neuvoja, joita Raamatussa annetaan vanhemmille. Minä olin luvannut tehdä Jehovan tahdon, ja halusin näyttää lapsille, että elän tuon lupauksen mukaisesti.

Ensimmäisiä raamatunkohtia, jonka painoin mieleeni, oli 1. Korinttilaiskirjeen 15:33: ”Huono seura turmelee hyödylliset tavat.” Kerran konventissa yksi sisar kertoi opettaneensa lapsilleen, että koulukaverit jäävät koulun pihaan. Minä yritin opettaa lapsillemme saman, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Joskus pojat lähtivät salaa koulukavereiden kanssa pelaamaan jalkapalloa. Monet heistä olivat ihan mukavia, mutta he eivät palvelleet Jehovaa, mikä näkyi heidän puheessaan ja käytöksessään.

Kerran ehdotin meidän pojille, että jos he haluaisivat pelata jalkapalloa koulun jälkeen, minä voisin pelata heidän kanssaan. Se oli tuhoon tuomittu yritys, koska olin aivan surkea jalkapallossa! Yritin silti auttaa poikia ymmärtämään, että on tärkeää valita ystävät huolella. Ajan myötä pojat keksivät sellaista tekemistä, johon ei liittynyt huonoa seuraa.

Toinen raamatunkohta, jonka pidin mielessäni, oli 1. Johanneksen kirjeen 2:17, jossa sanotaan: ”Maailma ja sen halut häviävät, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy ikuisesti.” Koska paha maailma häviäisi, toivoin, että lapset keskittyisivät hengellisiin tavoitteisiin ja pysyisivät lähellä Jehovaa ikuisesti. Kun vastaan tuli ongelmia, olivatpa ne kuinka pieniä tahansa, rukoilin Jehovalta opastusta, ja aina löytyi tilanteeseen sopivia raamatunjakeita. Näytin lapsille, mitä Raamattu sanoo, ja siten he tajusivat, että Jehova puhuu, ei äiti. Lisäksi yritin näyttää hyvää esimerkkiä – ja se kannatti! Heillä oli pienestä pitäen esimerkiksi omia uusintakäyntipaikkoja, mistä he saivat paljon iloa.

Ymmärsin, miten tärkeää on käydä kokouksissa säännöllisesti. Jossain vaiheessa huomasin, että lapset olivat arki-illan kokouksissa väsyneitä. Niinpä päätin kokouspäivinä hakea lapset kotiin koulusta, ja sitten söimme jotain kevyttä ja otimme torkut. Se oli toimiva ratkaisu. Vain jos joku meistä oli sairaana, emme menneet salille, mutta silloinkin kävimme ohjelman läpi yhdessä kotona. Televisiota katsottiin vasta sen jälkeen. Joskus Ian kuitenkin tuli kotiin kesken kaiken, ja silloin me äkkiä piilotimme kirjat ja avasimme television.

Pidimme kiinni myös perheen palvontaillasta. Välillä juttelimme Betelistä ja mietimme, millä osastoilla lapset haluaisivat työskennellä.

Tavoitteena tienraivaus

Kun vanhin poikamme Philip oli 16-vuotias, hänelle tarjottiin kokopäivätöitä autonkorjaajana. Hänelle avautui myös tilaisuus tehdä osa-aikatöitä ikkunanpesijänä. Hän ei kuitenkaan innostunut siitä, koska hän halusi tehdä kokopäivätöitä ja osallistua perheen kuluihin. Selitin, että perheen toimeentulosta huolehtiminen ei ollut hänen vaan isän vastuulla. Olimmehan me aina pärjänneet jotenkin. Sitä paitsi jos hän tekisi osa-aikatöitä, hän voisi aloittaa tienraivauksen saman tien.

Niinpä Philip aloitti vakituisen tienraivauksen heti koulun jälkeen, ja samaan aikaan minusta tuli osa-aikainen tienraivaaja. Toiseksi vanhin poikamme Nigel seurasi isoveljensä jalanjälkiä, ja silloin minäkin aloitin vakituisen tienraivauksen. Ajattelin, että jos voisin olla tienraivaaja edes vuoden, niin voisin käydä poikien kanssa kentällä ja pääsisin tienraivaajien kouluun. Olimmekin tuossa koulussa yhtä aikaa Nigelin kanssa.

Heti alusta pitäen rakastin tienraivausta ja tiesin, että näyttäisin myös lapsille hyvää esimerkkiä. Jehovan avulla olen voinut olla tienraivaaja 35 vuotta. Ian olisi varmasti estellyt minua, jos hän olisi tiennyt asiasta. Kävin kentällä viikolla, kun Ian oli tien päällä, niin että pystyin olemaan hänen kanssaan, kun hän oli kotona.

Aikanaan Nigel haki Beteliin ja pääsi sinne. Hän sai paljon ystäviä ja valmennusta, ja sillä oli hyvä vaikutus hänen hengellisyyteensä. Philip ja Andrew kävivät Palvelijoiden valmennuskoulun.c Äitinä minusta tuntuu, että lähtiessään kouluun he olivat poikia mutta takaisin tullessaan miehiä. (1. Pietarin kirje 5:10.) Kaikki Jehovan antama koulutus on aivan huippuluokkaa. Olen hyvin kiitollinen Jehovalle ja hänen järjestölleen kaikesta siitä valmennuksesta, jota pojat ovat saaneet.

Vaikeita aikoja

Vuosien varrella elämään on mahtunut vaikeita aikoja. Valtavan tuskallista oli se, että mieheni petti minua. Oltuamme yhdessä 33 vuotta hän jätti minut ja muutti asumaan toisen kanssa. Ei ollut myöskään helppoa katsoa, kun vanhempani ikääntyivät. Isä kuoli maaliskuussa 1997. Äiti jäi yksin, eikä hänellä ollut ajokorttia. Hän oli surullinen ja yksinäinen, ja siksi kysyin häneltä usein, haluaisiko hän lähteä ajelemaan ja tekemään uusintakäyntejä yhdessä. Muutaman vuoden päästä hänkin aloitti tienraivauksen. Näin hän sai elämäänsä uutta sisältöä. Hän ehti olla tienraivaaja kymmenen vuotta ennen kuolemaansa.

Näin jälkeenpäin täytyy myöntää, ettei ollut helppoa kasvattaa viittä lasta totuuteen. Minulle oli aina selvää, että lasten täytyy itse päättää, palvelisivatko he Jehovaa vai eivät. En voisi pakottaa heitä, mutta voisin tehdä oman osani. Siksi yritin mahdollisimman hyvin noudattaa Jehovan ohjeita ja olla heille hyvänä esimerkkinä. Olen niin ylpeä siitä, että kaikki lapset päättivät palvella häntä.d Se on täysin Jehovan ansiota – hän auttoi minua olemaan hyvä äiti.