Perheeni rakkaus Jumalaan vankeudesta ja kuolemasta huolimatta
Kertonut Magdalena Kusserow Reuter
NATSIEN oli määrä teloittaa veljeni Wilhelm seuraavana aamuna. Mikä oli hänen rikoksensa? Hän kieltäytyi omantunnonsyistä palvelemasta Saksan armeijassa. Hän oli 25-vuotias ja täysin selvillä lähestyvästä ampumalla tapahtuvasta teloituksestaan. Tuona iltana, 26. huhtikuuta 1940, hän kirjoitti meille seuraavan jäähyväiskirjeen, minkä jälkeen hän meni rauhallisesti nukkumaan ja nukkui sikeästi.
”Rakkaat vanhemmat, veljet ja sisaret,
Te kaikki tiedätte, miten paljon te minulle merkitsette, ja muistan sen joka kerta kun katson perhekuvaamme. Miten sopusointuista kaikki aina olikaan kotona. Siitä huolimatta meidän täytyy rakastaa ennen kaikkea Jumalaa, kuten Johtajamme [Führerimme] Jeesus Kristus kehotti. Jos puolustamme häntä, hän palkitsee meidät.”
Viimeisenä iltanaan rakas Wilhelmimme ajatteli meitä, kristittyjä vanhempiaan, viittä veljeään ja viittä sisartaan – harvinaisen suurta ja sopusointuista perhettä. Myrskyisien aikojen läpi me olemme perheenä pitäneet huolta siitä, että rakkautemme Jumalaan on aina ollut ensi sijalla.
”Kultaisen Ajan” kotimme
Vanhempani Franz ja Hilda Kusserow olivat olleet innokkaita raamatuntutkijoita eli Bibelforschereita (Jehovan todistajia) kastevuodestaan 1924 lähtien, jolloin myös minä synnyin heidän seitsemäntenä lapsenaan. Nuo nuoruusvuodet, jotka me 11 lasta vietimme vanhempiemme kanssa, olivat suurenmoista aikaa. Koska isäni jäi ansiotyöstään varhain eläkkeelle, hän saattoi viettää paljon aikaa meidän kanssamme. Tämän hän teki sopusoinnussa Raamatun periaatteitten kanssa. Ei kulunut päivääkään ettemme olisi saaneet raamatullisia neuvoja ja ohjeita. Vanhempamme tajusivat, ettei lapsista tule automaattisesti Jehovan ylistäjiä vain siksi, että heidän vanhempansa ovat sellaisia.
Vuonna 1931 isä noudatti Vartiotorni-seuran kutsua ja muutti suuren perheensä kanssa alueelle, jolla ei ollut tuohon aikaan yhtään paikallista seurakuntaa. Paderbornissa ja sen ympäristössä oli noin 200 pikkukaupunkia ja kylää, joten meillä oli paljon työtä tehtävänä saarnatessamme Valtakunnan sanomaa. Vanhin sisareni Annemarie palveli erikoistienraivaajana, ja isä sekä 15-vuotias veljeni Siegfried palvelivat vakituisina tienraivaajina.
Bad Lippspringessä ihmiset saattoivat jo kaukaa nähdä talomme molemmille puolille maalatut kaksi suurta kilpeä. Isä oli kirjoittanut niihin saksaksi: LESEN SIE ’DAS GOLDENE ZEITALTER’ (LUKEKAA ’KULTAISTA AIKAA’, jolla nimellä Herätkää-lehteä aikaisemmin kutsuttiin). Talo sijaitsi Paderbornin ja Detmoldin välisen raitiotielinjan varrella. Aina kun raitiovaunu pysähtyi talon eteen, kuljettaja huusi: ”Raitiovaunupysäkki KULTAINEN AIKA!” Ja totta oli, että talostamme, joka sijaitsi 1,2 hehtaarin suuruisella tontilla ja jota ympäröi kaunis puutarha pensaineen ja puineen, tuli meille Jumalan valtakunnan tulevaan kultaiseen aikaan keskittyvän valmennuksen ja toiminnan keskus. – Matteus 6:9, 10.
Sopusointu
Perhe, jota oli siunattu niin monella lapsella, vaati hyvää johtoa. Vihannes- ja hedelmäsato oli usein korjattava. Kanoista ja ankoista piti huolehtia, ja perheen karitsa tarvitsi syöttöpullonsa. Lisäksi kaksi muuta rakasta ”perheenjäsentä”, mäyräkoira ”Fiffi” ja ”Pussi”-niminen kissa, tarvitsivat huomiota. Niinpä isä laati aikataulun talouden- ja puutarhanhoitoa sekä eläimistä huolehtimista varten. Kaikki lapset osallistuivat eri tehtäviin, jotka vuorottelivat viikoittain poikien ja tyttöjen kesken.
Isä varasi aikaa myös rentoutumiseen, mihin sisältyi musiikkia, maalaamista ja joitakin muita toimintoja, joita kaikkia äiti, ammatiltaan opettaja, valvoi. Meillä oli viisi viulua, piano, urkuharmoni, kaksi harmonikkaa, kitara ja useita huiluja. Todellakin, sen lisäksi, että vanhempamme valvoivat läksyjen tekoamme, he sisällyttivät koulutukseemme myös musiikkia ja laulua.
Nykyään kuitenkin pidän tärkeimpänä sitä, ettei kulunut päivääkään meidän saamatta hengellistä opastusta, olipa se sitten kysymyksiimme vastaamista ruokapöydässä tai joidenkin raamatunkohtien opettelemista ulkoa. Lisäksi isä vaati, että oppisimme ilmaisemaan itseämme selvästi. Perhe-elämämme toisin sanoen oli ihanteellista, parempaa kuin sanoin voi kuvailla. Meillä oli tietenkin myös heikkoutemme, ja isä kuritti meitä usein sanoin, jotka koskivat kovemmin kuin mikään fyysinen rangaistus. Hän opetti meitä aina pyytämään anteeksi virheitämme ja olemaan anteeksiantavaisia toisille. Me emme silloin ymmärtäneet, miten tärkeää kaikki tämä valmennus tulisi olemaan.
Nuorin perheenjäsenemme, pikku Paul-Gerhard, syntyi vuonna 1931. Hänet toivottivat tervetulleiksi hänen veljensä Wilhelm, Karl-Heinz, Wolfgang, Siegfried ja Hans-Werner samoin kuin minä ja sisareni Annemarie, Waltraud, Hildegard ja Elisabeth.
Ahdistus alkaa
Tuohon aikaan Adolf Hitler oli pääsemässä valtaan Saksassa. Tuntui siltä kuin isä olisi tiennyt, että ongelmia oli tulossa, ja niinpä hän valmisti meitä yhä enemmän tulevia vaikeita vuosia varten. Hän näytti meille Raamatusta, että joitakuita uskollisia todistajia vainottaisiin, heitettäisiin vankilaan ja jopa tapettaisiin. (Matteus 16:25; 2. Timoteukselle 3:12; Ilmestys 2:10) Muistan ajatelleeni, ettei tämän tarvitsisi välttämättä tapahtua meidän perheellemme. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tulevaisuus toisi meille tullessaan.
Ensimmäinen isku oli se, kun veljeni Siegfried hukkui tapaturmaisesti 20-vuotiaana. Sitten vuoden 1933 keväällä jouduimme kansallissosialistien, jotka nykyään tunnetaan yleisesti natseina, tarkkailun kohteeksi. Salainen poliisi määräsi, että talomme seinissä olleet kilvet piti peittää maalilla. Mutta maali oli tuohon aikaan niin huonolaatuista, että ”KULTAISEN AJAN” saattoi yhä nähdä kuultavan läpi! Ja raitiovaunun kuljettaja huusi edelleen: ”Raitiovaunupysäkki KULTAINEN AIKA!”
Vähitellen painostus lisääntyi. Gestapon pahoinpitelemät todistajatoverit etsivät turvaa kodistamme. Isä lakkasi saamasta eläkettä, koska hän kieltäytyi sanomasta ”Heil Hitler”. Vuosien 1933 ja 1945 välisenä aikana Gestapo tutki talomme noin 18 kertaa. Mutta säikyttikö tämä kaikki meitä lapsia? Sisareni Waltraud muistelee: ”Vainon ollessa kiivaimmillaankin me saimme voimaa vanhemmiltamme, jotka tutkivat säännöllisesti Raamattua kanssamme. Me noudatimme yhä isän laatimaa aikataulua.”
Nuorimpia painostetaan
Me nuorimmat menimme joka aamu kouluun maha jännityksestä kipristellen. Opettajat vaativat, että meidän olisi pitänyt tervehtiä lippua, laulaa natsilauluja ja kohottaa kätemme ja sanoa ”Heil Hitler”. Koska me kieltäydyimme, jouduimme pilkan kohteiksi. Mikä sitten auttoi meitä pysymään lujina? Olemme kaikki samaa mieltä siitä, että kestävyytemme salaisuus oli siinä, että isä ja äiti keskustelivat päivittäin meidän kanssamme henkilökohtaisista ongelmistamme, sitä mukaa kuin niitä ilmaantui. (Efesolaisille 6:4) He osoittivat meille, miten toimia ja miten puolustaa itseämme käyttäen Raamattua. (1. Pietari 3:15) Me harjoittelimmekin usein yhdessä tehden kysymyksiä ja antaen vastauksia.
Sisareni Elisabeth muistelee erästä kokemaansa ankaraa koetusta: ”Eräs vaikeimmista hetkistä, jota emme unohda koskaan, oli se, kun koulun rehtori keväällä vuonna 1939 syytti meitä lapsia hengellisesti ja moraalisesti laiminlyödyiksi ja järjesti oikeudenpäätöksen nojalla meidät pois koulusta ja vietäviksi vastoin tahtoamme johonkin tuntemattomaan paikkaan. Olin silloin 13-vuotias, Hans-Werner 9-vuotias ja pikku Paul-Gerhard vain 7-vuotias.”
Vasta äskettäin, yli 40 vuotta myöhemmin, Paul-Gerhard sai kirjeen eräältä viranomaiselta, jonka omatunto yhä vaivasi häntä. Hän kirjoitti: ”Minä olin se poliisi, joka vein Teidät sekä veljenne ja sisarenne kasvatuslaitokseen. Luovutin teidät sinne tuona samana iltana.” Kuvittelehan, että nuo kolme puolustuskyvytöntä lasta ryöstettiin koulusta ilmoittamatta sanaakaan vanhemmillemme!
Äiti yritti saada selville, mihin heidät oli viety. Lopulta hän löysi heidät useiden viikkojen kuluttua Dorstenissa sijaitsevasta kasvatuslaitoksesta. Laitoksen johtaja huomasi pian, että nämä lapset olivat hyvin kasvatettuja ja etteivät he kuuluneet sinne, ja niin heidät useiden kuukausien jälkeen vapautettiin. Mutta he eivät saapuneetkaan kotiin. Mitä oli tapahtunut?
Gestapo oli siepannut veljeni ja sisareni Dorstenista Nettelstadtiin lähelle Mindeniä ja pannut heidät natsien koulukotiin. Sukulaiset eivät tietenkään saaneet vierailla siellä, mutta äiti yritti kaikin mahdollisin keinoin vahvistaa lapsiaan muun muassa lähettämällä heille salaisia kirjeitä. Kerran hänen onnistui jopa tavata heidät salaa ja puhua heidän kanssaan. Myöhemmin lapset erotettiin toisistaan ja lähetettiin eri paikkoihin. He säilyttivät kuitenkin nuhteettomuutensa ja kieltäytyivät tervehtimästä lippua ja sanomasta ”Heil Hitler”. He viittasivat Apostolien tekojen 4:12:een, jossa sanotaan Jeesuksesta Kristuksesta: ”Eikä ole pelastusta [saksaksi Heil] kenessäkään muussa.”
Koko perhe joutuu koetukseen
Isä kärsi sillä välin kaksi vankeustuomiota. Hänet vapautettiin vankilasta 16. elokuuta 1940, mutta kahdeksan kuukauden kuluttua hän sai kolmannen tuomionsa ja joutui Kassel-Wehlheidenissa sijaitsevaan kuritushuoneeseen. Mutta tuona lyhyenä vapaanaoloaikanaan hän iloitsi suuresti saadessaan kastaa kolme meistä: 19-vuotiaan Hildegardin, 18-vuotiaan Wolfgangin ja minut, joka olin silloin 16-vuotias.
Isä joutui uudelleen vankilaan samaan aikaan kun myös äiti ja Hildegard vangittiin. Minäkin jouduin oikeuteen, ja 17-vuotiaana minut tuomittiin Vechtan nuorisovankilan yksinäisselliin. Siellä minulla ei ollut juuri mitään tekemistä. Ei ollut helppoa nousta aikaisin ja vain istuskella koko päivä katsellen valkoiseksi kalkittuja seiniä. Yritin muistella sitä mitä olin oppinut niin paljon kuin mahdollista, ja hämmästyin löytämieni hengellisten rikkauksien runsaudesta. Muistin kokonaisia Valtakunnan lauluja ja raamatullisia keskustelunaiheita. Kuinka kiitollinen olinkaan kaikesta siitä huolellisesta valmennuksesta, jota vanhempani olivat antaneet minulle!
Kun olin ollut vankilassa melkein puoli vuotta, vankilanjohtaja pyysi minut toimistoonsa ja selitti, että minut vapautettaisiin, jos allekirjoittaisin paperin, jossa kiellän uskomukseni väärinä oppeina. Jälleen kerran minulla oli etu puolustaa uskoani. Hän vastasi hiljaisuudella. Sitten hän sanoi surullisella äänellä, että hänen olisi pakko palauttaa minut Gestapolle. Neljä kuukautta myöhemmin minut siirrettiin Ravensbrückin keskitysleiriin.
Äitini ja Hildegard olivat yhä eräässä toisessa vankilassa. Tapasin heidät myöhemmin, kun heidätkin määrättiin Ravensbrückiin. Sen jälkeen äiti ja minä saatoimme pysyä yhdessä aina sodan päättymiseen asti. Annemarie ja Waltraud kärsivät myös vankeustuomioitaan. Nyt oli jokainen perheemme jäsen joko pantu telkien taakse tai siepattu. Bad Lippspringessä sijaitseva suuri talo, jonka huolettomien lasten nauru ja laulu oli kerran täyttänyt, seisoi nyt tyhjillään. Talon molemmilla puolilla olevat kilvet oli maalattu useaan kertaan. KULTAINEN AIKA oli häipynyt näkyvistä.
Ystäviä ja vihollisia Ravensbrückissä
Saapuessani Ravensbrückiin odotin pelokkuudestani huolimatta tapaavani toisia todistajia. Mutta miten löytäisin heidät kaikkien noiden tuhansien vankien joukosta? Vastaanottoseremonioihin kuului myös se, että meidät puhdistettiin syöpäläisistä. Minun päätäni tutkiva vanki kysyi minulta hiljaa: ”Miksi sinä olet täällä?” ”Olen Bibelforscher” (raamatuntutkija), vastasin. Ilahtuneena hän vastasi: ”Sydämellisesti tervetuloa, rakas sisareni!” Seuraavaksi minut vietiin Bibelforschereiden parakkiin, missä sisar Gertrud Pötzinger otti minut siipiensä suojaan.
Seuraavana päivänä minut kutsuttiin leirinkomentajan toimistoon. Hänellä oli pöydällään suuri Raamattu, joka oli avattu Roomalaiskirjeen 13. luvun kohdalta. Hän määräsi minut lukemaan ensimmäisen jakeen, jossa sanotaan: ”Olkoon jokainen sielu alamainen esivalloille.” Lopetettuani hän sanoi: ”Ja nyt selität minulle, miksi et halua totella esivaltoja.” Vastasin: ”Voidakseni selittää sen minun on luettava koko luku.” Siinä samassa hän sulki äkkiä Raamatun ja lähetti minut pois. Siitä alkoi kolmen ja puolen vuoden pituinen vankeuteni Ravensbrückissä.
SS-miesten raakuutta lukuun ottamatta talvet olivat ehkä vaikeimpia kestää. Me seisoimme joka aamu hirvittävässä kylmyydessä virallisessa nimenhuudossa. Se alkoi neljältä aamulla ja saattoi kestää kahdesta viiteen tuntia! Me emme saaneet panna käsiämme taskuun, ja niinpä sain käsiini ja jalkoihini niin pahoja paleltumia, että minun oli saatava lääkärinhoitoa.
Me kuitenkin käytimme nuo nimenhuudossa vietetyt hukkatunnit myös rakentaaksemme toisiamme hengellisesti. Kun SS-vartijat eivät olleet kuulomatkan päässä, me kaikki toistimme suusta suuhun jonkin raamatunkohdan ja keskitimme näin ajatuksemme Jumalan sanaan. Kerran me kaikki opimme ulkoa Psalmin 83 toistaessamme sitä toisillemme vuoron perään ja varoessamme samalla, ettei kukaan vartija kuullut meitä. Tämä hengellinen vahvistus auttoi meitä kestämään. Mutta palatkaamme vuoden 1940 kevääseen.
Ensimmäinen marttyyri
Vanhempi veljeni Wilhelm tuomittiin kuolemaan ja hänet teloitettiin julkisesti Münsterin sairaalan puutarhassa. Hän oli perheen ensimmäinen marttyyri. Äiti ja minä kävimme hänen luonaan hiukan ennen hänen kuolemaansa. Hänen päättäväinen levollisuutensa teki meihin syvän vaikutuksen. Hän halusi, että äiti otti hänen takkinsa mukaan, sillä hän sanoi: ”En tarvitse sitä enää.”
Hitler hylkäsi Wilhelmin kolmannen vetoomuksen kuolemantuomion peruuttamiseksi ja allekirjoitti itse hänen teloitusmääräyksensä. Mutta vielä kun Wilhelmin silmät oli jo sidottu, hänelle tarjottiin viimeinen tilaisuus kieltää uskonsa. Hän ei suostunut tekemään niin. Entä mikä oli hänen viimeinen toivomuksensa? Se että he ampuisivat hyvin. Oikeuden hänelle määräämä asianajaja kirjoitti myöhemmin perheelle: ”Hän kuoli heti seisoessaan pää pystyssä. Hänen asenteensa teki syvän vaikutuksen oikeuden jäseniin ja meihin kaikkiin. Hän kuoli sopusoinnussa vakaumustensa kanssa.”
Äiti matkusti heti Münsteriin vaatimaan ruumista itselleen. Hän oli päättänyt haudata Wilhelmin Bad Lippspringeen. Hän sanoi: ”Annamme suuren todistuksen niille, jotka tunsivat hänet.” Hän lisäsi: ”Panen Saatanan maksamaan siitä, että hän tappoi minun Wilhelmini.” Hän anoi isälle neljän päivän lomaa vankilasta, jotta hän voisi olla läsnä hautajaisissa, ja ihmeeksemme se myönnettiin!
Isä piti hautajaisissa rukouksen, ja toiseksi vanhin poika, Karl-Heinz, esitti raamatullisia lohdutuksen sanoja suurelle surijoiden joukolle, joka oli kokoontunut Wilhelmin haudalle. Joitakin viikkoja myöhemmin myös Karl-Heinz lähetettiin ilman oikeudenkäyntiä keskitysleiriin, ensin Sachsenhauseniin ja myöhemmin Dachauhun.
Toinen marttyyri
Toinen vanhempi veljeni, Wolfgang, oli asennoitunut tosi Jumalan puolelle mennessään kasteelle, vaikka hän tiesikin sen voivan johtaa hänen kuolemaansa. Mutta hän ei voinut unohtaa isänsä, veljiensä ja totisesti koko perheen antamaa huomattavaa esimerkkiä lujuudesta. Puolitoista vuotta kasteensa jälkeen, 27. maaliskuuta 1942, hän istui itsekin eräässä vankisellissä Berliinissä kirjoittamassa seuraavaa jäähyväiskirjettä:
”Kolmantena poikananne ja veljenänne minun täytyy huomisaamuna jättää teidät. Älkää olko surullisia, sillä tulee aika, jolloin tapaamme jälleen. – – Kuinka suuri ilomme onkaan silloin, kun pääsemme jälleen yhteen! – – Nyt meidät on revitty erilleen, ja meidän kunkin on kestettävä koetuksemme; mutta sitten meidät palkitaan.”
Hitler oli päättänyt, että ampuminen oli liian armelias teloituskeino omantunnonsyistä kieltäytyjille. Niinpä hän määräsi heidät teloitettaviksi giljotiinilla. Perheemme toisena marttyyrina Wolfgang siis teloitettiin giljotiinilla Brandenburgin kuritushuoneessa. Hän oli vain 20-vuotias.
Rakkaus Jumalaan yhä ensi sijalla
Miten on käynyt niiden perheenjäsenten, jotka säilyivät hengissä natsiajan yli? Waltraud ja Hans-Werner palasivat ensimmäisinä takaisin Bad Lippspringeen toisen maailmansodan lopussa. Hildegard, Elisabeth ja Paul-Gerhard seurasivat heitä. Isä lähti kotimatkalle jalka murtuneena istuen karjankuljetusvaunussa lampaitten keskellä.
”Me olimme erittäin onnellisia, kun isä oli jälleen vapaa ja taas luonamme”, Waltraud muistelee. ”Mutta hän oli hyvin sairas. Kesäkuussa vuonna 1945 muuan sairaanhoitaja toi vakavasti sairaan veljemme Karl-Heinzin takaisin Dachaun keskitysleiriltä. Heinäkuussa vuonna 1945 Annemarie saapui kiertotietä takaisin Hamburg-Fuhlsbüttelin kuritushuoneesta. Perheen viimeiset jäsenet, äiti ja Magdalena, palasivat monien vaikeuksien jälkeen Ravensbrückistä syyskuussa vuonna 1945. Miten paljon meillä olikaan puhuttavaa!”
Heikensikö tämä vainon ja perheenjäsenten menetysten aika rakkauttamme Jumalaan? Ei lainkaan! Vaikka isä oli sairas, hän ei hellittänyt hetkeksikään ennen kuin oli järjestänyt uudelleen työn, ovelta-ovelle-saarnaamisen ja kokoustoiminnan. Samalla kun laadimme perheaikataulun, johon sisältyi sairaista huolehtiminen ja elannon hankkiminen, me emme unohtaneet, että rakkautemme Jumalaan tuli olla ensi sijalla. Me harkitsimme, mitä mahdollisuuksia meillä oli aloittaa kokoajanpalvelus. Niinpä Elisabethista ja minusta tuli vuonna 1946 erikoistienraivaajia, kun taas Annemarie ja Paul-Gerhard palvelivat vakituisina tienraivaajina.
Jälkiseuraukset
Vainojen vaikutus terveyteemme kävi kuitenkin pian ilmeiseksi. Lokakuussa vuonna 1946 28-vuotias Karl-Heinz kuoli tuberkuloosiin. Heinäkuussa 1950 rakas isäni päätti maallisen vaelluksensa vakuuttuneena siitä, että hänen työnsä seuraisivat häntä. Äitini, jolla myös oli taivaallinen toivo, kuoli vuonna 1979. (Ks. Ilmestys 14:13.) Elisabethin täytyi lopettaa kokoajanpalvelus, mutta hän pysyi uskollisena vuonna 1980 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Vuonna 1951 äiti oli ryhtynyt tienraivauspalvelukseen ja vaikka hän oli silloin jo yli 60-vuotias, hän saattoi jatkaa sitä kolme ja puoli vuotta. Hän iloitsi todella suuresti nähdessään ennen kuolemaansa useimpien lastenlastensa ryhtyvän kokoajanpalvelukseen.
Nuorin veljeni Paul-Gerhard työskenteli Saksan Beetelin painossa, kunnes hänet kutsuttiin lähetyskoulu Gileadiin. Hän valmistui 19. kurssilta vuonna 1952. Vietettyään edelleen useita vuosia kokoajanpalveluksessa hänen oli pakko lopettaa, koska hänen vaimonsa sairastui vakavasti. Vaikka Paul-Gerhardin vaimo on yhä vuoteen oma, hän itse palvelee vanhimpana, ja heidän tyttärensä Brigitte palvelee nykyään erikoistienraivaajana. Heidän poikansa Detlef on ollut tienraivaaja 14 vuotta. Elisabethin kaksi lasta, Jethro ja Wolfgang, ovat myös olleet kokoajanpalveluksessa useita vuosia.
Vuonna 1948 minäkin menin palvelemaan Wiesbadenin Beetelissä. Beetel-perheen yhteydessä tunsin oloni turvalliseksi, aivan kuin kotona. Me teimme kovasti työtä usein myöhään yöhön purkaen Brooklynin päätoimistosta tulleita valtavia kirjalähetyksiä. Vuonna 1950 avioiduin George Reuterin kanssa, joka myös työskenteli Beetelissä. Silloin elämässäni alkoi uusi aikakausi, ja koin suurenmoisia asioita mieheni rinnalla kierros-, piiri- ja lähetystyössä Togossa Afrikassa, Luxemburgissa ja nykyään Etelä-Espanjassa.
Entä muut perheenjäsenet? Vuonna 1960 Annemarie, Waltraud ja Hildegard muuttivat äidin kanssa erääseen suureen kaupunkiin Saksassa, missä he saattoivat työskennellä englannin- ja italiankielisissä seurakunnissa. Hildegard, joka oli säilynyt hengissä vietettyään lähes viisi vuotta vankiloissa ja keskitysleirillä, kuoli lopulta vuonna 1979. Annemarie ja Waltraud ovat jatkaneet antaumuksellista työtään osoittaen uhrautuvaisuuden henkeä.
Perheemme, joka on pitänyt rakkauttaan Jumalaan ensi sijalla, on totisesti kokemuksen kautta havainnut tosiksi ne Jeesuksen sanat, joiden mukaan ”Panettelija tulee jatkuvasti heittämään joitakuita teistä vankilaan” koetellakseen Jumalan palvelijat jopa ”kuolemaan saakka”. Mutta me emme ole unohtaneet, mitä Jeesus myös sanoi: ”Sitä, joka voittaa, ei toinen kuolema tule missään tapauksessa vahingoittamaan.” – Ilmestys 2:10, 11.
Siksi meillä on täysi syy odottaa pääsevämme jälleen yhteen tulevana ”KULTAISENA AIKANA”, joka ei silloin ole enää pelkkä seinään maalattu kirjoitus. Jumalan valtakunnan alaisuudessa se tulee olemaan todellisuutta! – Ilmestys 20:11–21:7.
[Kuva s. 11]
Viimeinen koko perheestä otettu valokuva. Vasemmalta oikealle takana: Siegfried, Karl-Heinz, Wolfgang, isä, äiti, Annemarie, Waltraud, Wilhelm, Hildegard. Edessä: Paul-Gerhard, Magdalena, Hans-Werner ja Elisabeth
[Kuva s. 12]
Perheen talo ”KULTAINEN AIKA” -nimisen raitiovaunupysäkin vieressä