Ooppera viidakossa
Herätkää!-lehden Brasilian-kirjeenvaihtajalta
KATSELLESSAMME ulos lentokoneen ikkunasta näemme kahden joen – hiekanvärisen Solimõesin ja liejunruskean Negron – etenevän kohti toisiaan. Kun ne yhtyvät, ne eivät sekoitu täysin toisiinsa ennen kuin kymmenen kilometrin päässä yhtymiskohdastaan. Kone laskeutuu lähistölle Manausiin, joka on Amazonasin osavaltion pääkaupunki Brasiliassa.
”Meillä on kaksi vuodenaikaa”, sanovat Manausin asukkaat. ”Joko sataa joka päivä tai sitten sataa koko päivän.” Sade ei kuitenkaan estä kaupungin puolentoista miljoonan asukkaan hyörinää tässä vastakohtien kaupungissa. Ohitamme valtaväylien varrella olevia huippumoderneja teollisuuslaitoksia sekä mäkisillä kaduilla olevia omakotitaloja ja kerrostaloja, ja pian olemmekin kaupungin ruuhkaisessa keskustassa, jota hallitsevat pilvenpiirtäjät ja upeat monumentit. Ymmärrämme, miksi Manausia sanottiin aikoinaan viidakon Pariisiksi. Huomiomme kiinnittyy kuitenkin erityisesti erääseen kauniiseen rakennukseen: oopperataloon.
”Oopperataloja on monissa paikoissa”, sanoo teatterin johtaja, Inês Lima Daou, ”mutta Teatro Amazonas on erilainen. Se sijaitsee äärimmäisen syrjäisessä paikassa.” Miten maailman suurimman sademetsän keskelle tuli näin tyylikäs rakennus?
Kumi liittyy kuvaan
Vuonna 1669 portugalilainen kapteeni Francisco da Mota Falcão perusti viidakkolinnoituksen nimeltä Fortaleza de São José do Rio Negro. Vuonna 1856 sille annettiin lukuisten nimenmuutosten jälkeen nimeksi Manaus paikallisten manáos-intiaanien mukaan. Kun tultiin 1900-luvulle, Manausiin oli kerääntynyt 50000 asukasta. Mikä veti ihmisiä joukoittain tähän kaupunkiin? Hevea brasiliensis, parakautsu- eli kumipuu, joka on kotoisin Amazonin altaasta.
Portugalilaiset uudisasukkaat panivat merkille, että intiaanit leikkivät raskailla palloilla, jotka oli tehty näiden puiden maitiaisnesteestä. Aikanaan uudisasukkaat havaitsivat, millä muulla tavalla tätä maitomaista nestettä voitiin käyttää. Vuonna 1750 Portugalin kuningas Joosef I lähetteli saappaitaan Brasiliaan, jotta ne tiivistettäisiin vedenpitäviksi. 1800-luvulle tultaessa Brasilia vei kumijalkineita Uuteen Englantiin Pohjois-Amerikkaan. Charles Goodyearin vuonna 1839 keksimä vulkanointi ja John Dunlopin vuonna 1888 patentoima ilmarengas johtivat kuitenkin ”kumikuumeen” käynnistymiseen. Kumista oli kova kysyntä maailmalla.
Pian sen jälkeen lähes 200000 brasilialaista työskenteli seringueiroina eli kautsunkerääjinä ja juoksutti kautsua 80 miljoonasta kumipuusta, jotka olivat hajallaan Manausia ympäröivässä sademetsässä.
Huumaavina vaurauden vuosina kaupunkiin tuli sähkö, puhelin ja jopa raitiovaunuliikenne – ensimmäisenä Etelä-Amerikassa. Kumipohatat rakensivat itselleen palatseja, ja heidän ruokapöytiään peittivät irlantilaiset pellavaliinat. Heidän perheensä matkustivat tämän tästä Eurooppaan nauttimaan sen kulttuurielämästä, muun muassa oopperasta. Ennen pitkää he halusivat itselleen samanlaisen oopperatalon kuin ne, joita oli Euroopassa.
Kappale Eurooppaa istutetaan
Unelma alkoi toteutua vuonna 1881, kun kaupunki valitsi paikan kirkon vierestä, metsän keskeltä, eräältä kahden sivujoen väliseltä kukkulalta. Sitten laivat toivat rakennustarvikkeita Atlantin yli ja vielä 1300 kilometriä Amazonjokea ylös Manausiin.
Mutta hetkinen. Miksi tämän uusklassisen rakennuksen päällä on kupoli? Se ei tosiaankaan kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, mutta yksi insinööreistä meni Ranskassa järjestetyille messuille, näki kupolin, piti siitä ja osti sen. Kupoli koristeltiin noin 36000 vihreällä ja keltaisella Saksasta tuodulla kaakelilla.
Hevosenkengän muotoisen salin permannolle mahtui 700 rottinkiselkäistä istuinta, kunniavierasaitioon 12 istuinta ja kuhunkin kolmen parven 90 aitiosta 5 istuinta. Taatakseen itselleen oman aition rikkaat suvut lahjoittivat 22 kreikkalaista naamioveistosta, jotka asetettiin pylväiden päähän kunnianosoitukseksi eurooppalaisille säveltäjille, muusikoille ja näytelmäkirjailijoille.
Sisävalaistuksensa ansiosta ooppera on nähtävyys. Salin keskellä riippuu valtava pronssinen kattokruunu, joka on tehty Ranskassa ja koristeltu italialaisella kristallilla. Se voidaan laskea alas lamppujen vaihtoa ja puhdistusta varten. 166 lamppua, joissa on pronssijalustat ja 1630 tulppaaninmuotoista lasivarjostinta, koristaa seiniä ja valaisee maalauksia.
Crispim do Amaral, 1800-luvulla elänyt brasilialainen maalari, joka asui Pariisissa ja oli opiskellut Italiassa, tarttui siveltimeensä ja maalasi kattoon neljä näkymää, jotka kuvasivat oopperaa, tanssia, musiikkia ja näytelmää. Hän onnistui luomaan sellaisen vaikutelman, että katsojasta tuntuu kuin hän seisoisi Eiffelin tornin alla. Esiripun kankaaseen hän maalasi eksoottisen aiheen: niiden kahden joen yhdistymisen, jotka muodostavat Amazonin. Tätä sata vuotta vanhaa esirippua ei rullata ylös, vaan se nostetaan suoraan kupoliin, minkä ansiosta maalaukselle aiheutuu vähemmän vahinkoa.
Toisessa kerroksessa on tanssisali. Sen molemmissa päissä on korkea, ranskalaisesta kristallista tehty peili, josta heijastuu 32 Italiasta tuotua kattokruunua. Säihke valaisee italialaisen taidemaalarin Domenico de Angelisin teoksia, jotka esittävät Amazonin alueen eläimiä ja kasveja. Valurautaiset pylväät päällystettiin laastilla ja maalattiin marmorin näköisiksi, jotta vaikutelma olisi entistä ylellisempi. Koputapa marmorilta näyttäviä parvien kaiteita; ne ovat puuta. Kiillotettu lattia tehtiin ranskalaisella menetelmällä: 12000 puupalasta kiinnitettiin toisiinsa käyttämättä nauloja tai liimaa. Ainoa brasilialainen piirre on lattiaan, tiskeihin ja pöytiin käytetty puu. Voimme kuvitella, että jokainen on varmaankin tuntenut olonsa mukavaksi – ja viileäksi. Miksi viileäksi?
Teatteria ympäröivien katujen kivet oli upotettu maitiaisnestepohjaiseen aineeseen. Tämä nokkela ratkaisu vaimensi myöhästyjien hevosvaunuista lähtevän äänen. Tämän ansiosta voitiin myös jättää ovet auki, jotta tuulenhenki voisi puhallella rottinkiselkäisten istuinten lomitse ja tuoda jonkin verran helpotusta kuumuuteen.
Kuplivasta samppanjasta pahaenteisiin pilviin
Kun ovet avattiin avajaisiltana vuonna 1896, oopperatalon edessä olevissa suihkulähteissä virtasi samppanja. Työhön oli kulunut 15 vuotta, ja hanke oli tullut maksamaan 50 miljoonaa markkaa. Se oli upea talo upeille äänille. Vuosien varrella Italiasta, Ranskasta, Portugalista ja Espanjasta tuli solisteja ja ryhmiä esittämään Puccinin La Bohèmen sekä Verdin Rigoletton ja Il Trovatoren. Jotkut esiintyjät tosin pysyivät poissa sellaisten trooppisten sairauksien kuin koleran, malarian ja keltakuumeen pelosta, mutta teatterin uhkaksi kohosi toinenkin vaara: noususuhdanteen päättyminen kumialalla. Manausin yllä leijui pahaenteisiä pilviä. (Ks. tekstiruutua ”Sieppaus jonka vuoksi kumialan noususuhdanne päättyi ja ooppera lakkautettiin”.)
Vuonna 1923 Brasilian kumimonopoli kuivui kokoon. Salamannopeasti pohatat, keinottelijat, liikemiehet ja prostituoidut pakkasivat laukkunsa ja lähtivät kaupungista, minkä vuoksi Manaus muuttui rikkaruohoja kasvavaksi takapajulaksi. Mitä oopperatalolle tapahtui? Teatterin lisärakennuksista tuli kumivarastoja, ja näyttämöllä alettiin pelata jalkapalloa!
Jälleen loistossaan
Sen jälkeen Manausista tuli paikka, josta ekoturistit lähtivät tutkimaan sademetsän arvoituksia. Toiset poikkesivat sinne muutamaksi päiväksi voidakseen pidellä käärmettä käsissään, ruokkia papukaijoja tai silitellä laiskiaista. Jos oopperatalo entisöitäisiin, Manausista tulisi vielä muussakin mielessä kiehtova matkakohde!
Vuonna 1974 ryhdyttiinkin sitten kalliisiin entistys- ja uudistustöihin, jotta teatterin alkuperäinen tyyli voitaisiin säilyttää ja siihen voitaisiin tehdä teknisiä parannuksia. Lamput, peilit ja huonekalut puhdistettiin. Tekniikan ammattilaiset asensivat hydraulisen järjestelmän, jonka avulla orkesterisyvennystä voidaan nostaa ja laskea. Näyttämön lattia uusittiin, samoin kulissien takainen äänentoistojärjestelmä, valaistus ja videolaitteisto. Permannon istuinten alle asennettiin ilmastointi.
Sitten Rio de Janeiron sinfoniaorkesteri toi kulttuurin takaisin teatteriin. Myöhemmin kuuluisa ballerina Margot Fonteyn sulostutti näyttämöä tanssimalla Joutsenlammen pääosan, ja hän luovutti balettitossunsa teatterin museoon, jossa niitä säilytetään lasikaapissa.
Vielä oli tarpeen tehdä joitakin viimeistelytöitä, jotta oopperatalosta tulisi entistäkin mukavampi, kauniimpi ja turvallisempi. Työläiden tutkimusten ja huolellisen suunnittelun jälkeen teatterissa hyöri neljän vuoden aikana 600 työntekijää ja 30 asiantuntijaa. Kahdeksan maalikerroksen alta he löysivät alkuperäisen ruusunpunaisen värin. Kupolin pinta oli uusittava. Vanhat kaakelit poistettiin. Niiden tilalle kiinnitettiin samanlaiset uudet laatat, jotka oli valmistettu Brasiliassa. Istuimet verhoiltiin uudestaan punaisella ranskalaisella sametilla. Helposti vahingoittuvia taide-esineitä ja maalauksia entisöitiin veitsen ja siveltimen avulla. Valitettavasti kosteus oli turmellut käytävien taideteokset, joten seinälevyt päätettiin peittää jadenvihreällä kiinalaisella brokadikankaalla. Lisäksi termiitit olivat kotiutuneet puupylväisiin ja parvien kaiteisiin. Jotta niistä olisi päästy eroon, puurakenteisiin ruiskutettiin 13780 litraa hyönteismyrkkyä.
Vuonna 1990 upeat äänet kaikuivat jälleen tässä upeassa talossa. Brasilialaisen sopraanon Celine Imbertin aariat ja Nelson Freiren pianoesitykset ylevöittivät teatteria.
Soiko muuten kello? Kyllä soi. Tämä merkkisoitto ilmoittaa, että esityksen alkuun on aikaa viisi minuuttia.
”Juhlistaaksemme 100-vuotiasta Teatro Amazonasia”, sanoo teatterinjohtaja Daou, ”kutsuimme vieraaksi kuuluisan tenorin José Carrerasin. Hän testasi akustiikan (’erinomainen’).” Ilta päättyi tanssisalissa järjestettyihin tansseihin. Juhlinta jatkui kapellimestari Zubin Mehtan, tenori Luciano Pavarottin ja värikkään Carmen-oopperan esittäneen argentiinalaisen ryhmän vierailuilla.
Kello soi uudestaan: aikaa on kolme minuuttia. Meidän on parasta hakeutua paikoillemme.
Teatterin 60 työntekijää ovat tehneet koko päivän kiireissään valmisteluja esitystä varten. Ja lisää esityksiä on tulossa: jazzkonsertteja, kansanperinteeseen pohjautuvia esityksiä ja näytelmiä. Tänään on kuitenkin vuorossa baletti.
Kello soi jälleen: aikaa on yksi minuutti. Hiljaisuus.
Milloin siis tulet käymään viidakon keskellä olevaan oopperataloon?
[Tekstiruutu/Kuva s. 17]
Sieppaus jonka vuoksi kumialan noususuhdanne päättyi ja ooppera lakkautettiin
Vuonna 1876 nuori englantilainen seikkailija Henry Wickham keksi juonen, joka teki lopun noususuhdanteesta Brasilian kumialalla. Intiaanien avustuksella hän ”sieppasi” 70000 Amazonin metsästä kerättyä Hevea brasiliensisin arvokasta tainta, lastasi ne höyrylaivaan ja salakuljetti ne Brasilian tullin läpi ”harvinaisten kasvien näytteinä kuningatar Victorialle”. Hän hoiti niitä Atlantin ylityksen aikana ja kiidätti ne erityisesti tähän tarkoitukseen tilatulla junalla Kew’ssä Englannissa sijaitsevaan kasvitieteelliseen puutarhaan Royal Botanic Gardensiin, missä taimien annettiin kasvaa muutaman viikon. Sieltä ne kuljetettiin laivalla Aasiaan ja istutettiin Ceylonin ja Malakan niemimaan suoperäiseen maahan. Vuoteen 1912 mennessä siepatuista taimista oli kasvanut kumiplantaaseja, joita taudit eivät vaivanneet. Eräässä lähteessä sanotaan, että kun nuo puut alkoivat tuottaa maitiaisnestettä, ”noususuhdanne Brasilian kumialalla – – [oli kääntynyt] lopulliseen laskuun”.
[Kartta s. 14]
Manaus
[Lähdemerkintä]
Mountain High Maps® Copyright © 1995 Digital Wisdom, Inc.
[Kuva s. 15]
Kahden joen vedet eivät tahdo sekoittua toisiinsa
[Kuva s. 15]
Teatterin kupoli – kätevä maamerkki
[Kuva s. 16]
Eleganssia sademetsässä
[Kuva s. 17]
Jälleen upea oopperatalo