”Kirkasta valoa” Raamattuun Venäjän vanhimmasta kirjastosta

KAKSI oppinutta metsästää Raamatun vanhoja käsikirjoituksia. He kulkevat kumpikin omalla suunnallaan halki erämaiden ja tekevät etsintöjä luolissa, luostareissa ja muinaisissa kallioasumuksissa. Vuosia myöhemmin heidän tiensä kohtaavat Venäjän vanhimmassa yleisessä kirjastossa, kun sen kokoelmiin liitetään kaikkien aikojen kohutuimpiin kuuluvat Raamatun käsikirjoituslöydöt. Keitä he ovat? Miten heidän kallisarvoiset löytönsä päätyvät Venäjälle?

Vanhat käsikirjoitukset Jumalan sanan puolustajina

Tapaamme toisen noista oppineista, kun palaamme ajassa taaksepäin 1800-luvun alkuun, jolloin Euroopassa puhalsivat järjen ja tiedon vallankumouksen tuulet. Tälle tieteiden kehityksen ja kulttuurisaavutusten aikakaudelle oli ominaista vakiintuneiden käsitysten kyseenalaistaminen. Raamatunkriitikot pyrkivät horjuttamaan Raamatun auktoriteettia, ja oppineet esittivät epäilyjään jopa Raamatun tekstin aitoudesta.

Eräät Raamattua vilpittömästi puolustavat henkilöt tajusivat, että uudet todisteet – kuten löytämistään vielä odottavat Raamatun vanhat käsikirjoitukset – olisivat omiaan puhumaan Jumalan sanan väärentämättömyyden puolesta. Jos löytyisi entistä vanhempia käsikirjoituksia, ne todistaisivat äänettömästi Raamatun tekstin puhtaudesta, vaikka sen sanomaa oli jo kauan kerta toisensa jälkeen yritetty vaientaa tai vääristellä. Uudet käsikirjoitukset voisivat myös paljastaa tekstistä ne muutamat kohdat, joihin oli päässyt pujahtamaan virheitä.

Raamatun aitoudesta käytiin kiivasta väittelyä muun muassa Saksassa. Siellä muuan nuori professori luopui mukavasta akateemisesta elämästä ja lähti matkalle, jolla hän tekisi yhden kaikkien aikojen suurimmista käsikirjoituslöydöistä. Hän oli raamatunoppinut Konstantin von Tischendorf, joka hylkäsi historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen ja onnistui sen johdosta puolustamaan merkittävällä tavalla Raamatun tekstin oikeaperäisyyttä. Hänen ensimmäinen matkansa Siinain erämaahan vuonna 1844 oli uskomaton menestys. Katsoessaan sattumalta erään luostarin roskakoriin hän näki ikivanhan jäljennöksen Raamatun heprealaisten kirjoitusten kreikkalaisesta Septuaginta-käännöksestä. Se oli vanhin, mikä koskaan oli löydetty!

Tischendorf oli riemuissaan ja onnistui saamaan mukaansa 43 lehteä. Hän oli varma, että niitä olisi enemmänkin, mutta palattuaan luostariin vuonna 1853 hän sai käsiinsä vain pienen palasen. Missä olivat loput lehdet? Tischendorf oli käyttänyt rahansa loppuun ja toivoi löytävänsä itselleen varakkaan tukijan. Hän päätti jättää taas kotimaansa ja lähteä etsimään vanhoja käsikirjoituksia. Ennen matkaa hän kuitenkin esitti pyynnön Venäjän tsaarille.

Tsaari kiinnostuu asiasta

Tischendorf on hyvinkin voinut miettiä, millaisen vastaanoton hän protestanttisena oppineena saisi Venäjällä, suuressa ortodoksisessa maassa. Siellä oli kuitenkin astuttu muutosten ja uudistusten suotuisaan aikakauteen. Koulutuksen ja sivistyksen merkitystä korostettiin, ja sen vaikutuksesta oli keisarinna Katariina II (Katariina Suuri) perustanut Pietariin keisarillisen kirjaston vuonna 1795. Tämä Venäjän ensimmäinen yleinen kirjasto oli tuonut miljoonien ihmisten ulottuville valtavan määrän painettua tietoa.

Keisarillinen kirjasto luettiin Euroopan parhaimpiin, mutta sillä oli yksi puute. Vielä 50 vuotta perustamisensa jälkeen sen kokoelmissa oli vain kuusi heprealaista käsikirjoitusta. Määrä oli riittämätön, sillä kiinnostus Raamatun kieliä ja kääntämistä kohtaan oli Venäjällä kasvussa. Katariina II oli lähettänyt oppineita Euroopan yliopistoihin opiskelemaan hepreaa. Heidän palattuaan takaisin ortodoksisen kirkon tärkeimmissä pappisseminaareissa järjestettiin heprean kursseja, ja venäläiset oppineet alkoivat ensi kertaa tehdä tarkkaa raamatunkäännöstä muinaishepreasta venäjäksi. He törmäsivät kuitenkin varojen puutteeseen ja suoranaiseen vastustukseen kirkon vanhoillisten johtajien taholta. Tosi valon aika ei vielä koittanut niille, jotka halusivat oppia ymmärtämään Raamattua.

Tsaari Aleksanteri II oivalsi nopeasti Tischendorfin matkan merkityksen ja otti hänet suojelukseensa. Huolimatta joidenkin tahojen ”kateellisesta ja kiihkomielisestä vastustuksesta” Tischendorf palasi Siinain-matkaltaan mukanaan loput Septuagintan jäljennöksestä.a Se sai myöhemmin nimekseen Codex Sinaiticus, ja se on edelleen vanhimpia löydettyjä Raamatun käsikirjoituksia. Palattuaan Pietariin Tischendorf kiiruhti tsaarin Talvipalatsiin ja ehdotti, että tsaari tukisi ”hanketta, joka olisi yksi tieteellisen raamatuntutkimuksen merkittävimmistä”: vasta löydetystä käsikirjoituksesta (joka myöhemmin sijoitettiin keisarilliseen kirjastoon) julkaistaisiin painettu laitos. Tsaari suostui tukijaksi mielellään, ja haltioitunut Tischendorf kirjoitti jälkeenpäin: ”Sallimus on antanut meille tänä aikana – – Siinain Raamatun luomaan runsaasti kirkasta valoa siihen, mikä on Jumalan kirjoitetun sanan todellinen teksti, ja auttamaan meitä totuuden puolustamisessa tuon alkuperäisen tekstiasun välityksellä.”

Käsikirjoitusaarteita Krimiltä

Kirjoituksen alussa mainittiin, että kallisarvoisia Raamatun käsikirjoituksia etsi eräs toinenkin oppinut. Kuka hän oli? Muutama vuosi ennen Tischendorfin paluuta Venäjälle keisarillinen kirjasto sai niin uskomattoman tarjouksen, että se herätti tsaarin kiinnostuksen ja toi Venäjälle oppineita joka puolelta Eurooppaa. He eivät olleet uskoa silmiään. Kirjastolle tarjottiin valtavaa kokoelmaa. Siihen kuului huikeat 2412 nimikettä, joista 975 oli käsikirjoituksia ja kirjakääröjä. Joukossa oli 45 Raamatun käsikirjoitusta, jotka oli tehty ennen 900-lukua. Niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, kaikki nuo käsikirjoitukset oli kerännyt lähes omin neuvoin tuolloin jo yli 70-vuotias karaiittioppinut Abraham Firkovich. Mutta keitä olivat karaiitit?b

Tämä kysymys kiinnosti suuresti tsaaria. Venäjä oli laajentunut alueille, jotka olivat aiemmin kuuluneet toisiin valtioihin, ja keisarin alaisuudessa oli nyt uusia kansallisia ryhmiä. Maalauksellisella Krimin niemimaalla Mustanmeren rannalla asui kansa, joka näytti juutalaiselta mutta noudatti turkkilaisia tapoja ja puhui tataarin sukuista kieltä. Nämä karaiitit polveutuivat juutalaisista, jotka olivat joutuneet Babyloniaan pakkosiirtolaisiksi sen jälkeen kun Jerusalem tuhottiin vuonna 607 eaa. Toisin kuin rabbiiniset juutalaiset he eivät hyväksyneet Talmudia vaan korostivat Raamatun lukemista. Krimin karaiiteilla oli voimakas tarve osoittaa tsaarille, että he eivät kuuluneet rabbiinisiin juutalaisiin, minkä vuoksi heillä pitäisi olla eri asema. Tarjoamalla vanhoja käsikirjoituksiaan karaiitit toivoivat voivansa todistaa, että he olivat niiden juutalaisten jälkeläisiä, jotka olivat muuttaneet Krimille Babylonin pakkosiirtolaisuuden jälkeen.

Firkovich aloitti muinaisten asiakirjojen ja käsikirjoitusten etsinnän Krimin kallioasumuksista Tšufut-Kalesta. Karaiitit olivat sukupolvien ajan asuneet ja harjoittaneet uskontoaan noissa pienissä taloissa, jotka oli rakennettu kalliosta louhituista kivistä. He eivät koskaan hävittäneet kuluneita Raamatun jäljennöksiä, joissa oli Jumalan nimi Jehova, sillä sellainen teko olisi ollut heille pyhäinhäväistys. Käsikirjoitukset sijoitettiin huolellisesti varastoihin, joita kutsuttiin heprealaisella nimellä genisa eli ’kätköpaikka’. Karaiitit tunsivat syvää kunnioitusta Jumalan nimeä kohtaan eivätkä siksi juuri koskaan kajonneet pergamentteihin, joissa nimi esiintyi.

Säikähtämättä vuosisatojen varrella kertynyttä pölyä Firkovich tutki genisat läpikotaisin. Eräästä tällaisesta varastosta hän löysi vuodelta 916 peräisin olevan käsikirjoituksen, josta sittemmin tuli kuuluisa. Se tunnetaan myöhemmät profeettakirjat käsittävänä Pietarin profeettakoodeksina, ja se on vanhimpia Raamatun heprealaisten kirjoitusten jäljennöksiä.

Firkovich sai kokoon suuren määrän käsikirjoituksia, ja vuonna 1859 hän päätti tarjota kokoelmaansa keisarilliseen kirjastoon. Aleksanteri II:n tuella kirjasto osti sen 125000 ruplalla vuonna 1862. Hinta oli silloisen mittapuun mukaan tähtitieteellinen, olihan kirjaston koko vuosibudjetti tuolloin vain 10000 ruplaa. Kokoelmaan sisältyi kuuluisa Leningradin koodeksi (B 19^A). Tämä vuodelta 1008 peräisin oleva käsikirjoitus on maailman vanhin Heprealaisten kirjoitusten täydellinen jäljennös. Eräs oppinut sanoi, että se on ”todennäköisesti tärkein yksittäinen Raamatun käsikirjoitus, sillä se loi perustan useimpien heprealaisen Raamatun modernien kriittisten laitosten tekstille” (The Leningrad Codex: Facsimile Edition). (Ks. oheinen tekstiruutu.) Tuona samana vuonna 1862 julkaistiin Tischendorfin Codex Sinaiticus, ja se otettiin avosylin vastaan ympäri maailmaa.

Hengellistä valoa nykyaikana

Pietarin kirjastossa, joka on nykyään Venäjän kansalliskirjasto, on yksi maailman suurimmista vanhojen käsikirjoitusten kokoelmista.c Kirjaston nimi on vaihdellut maan historian käänteissä seitsemän kertaa kahdensadan vuoden aikana. Yksi sen tunnetuimmista nimistä oli Saltykov-Štšedrinin kirjasto. Viime vuosisadan kuohunta ei jättänyt kirjastoakaan rauhaan, mutta käsikirjoitukset selvisivät vahingoitta molemmista maailmansodista ja Leningradin piirityksestä. Mitä hyötyä niistä on meille nykyään?

Vanhat käsikirjoitukset tarjoavat luotettavan perustan monille nykykielisille raamatunkäännöksille. Niiden ansiosta on vilpittömillä totuuden etsijöillä luettavissaan selväkielinen Raamattu. Sinaiticus ja Leningradin koodeksi olivat molemmat arvokkaita lähdeteoksia laadittaessa englanninkielistä Raamatun Uuden maailman käännöstä, jonka on julkaissut Jehovan todistajat ja jonka täydellinen laitos ilmestyi vuonna 1961. Esimerkiksi Biblia Hebraica Stuttgartensia ja Kittelin Biblia Hebraica, joita Uuden maailman käännöksen raamatunkäännöskomitea käytti, perustuvat Leningradin koodeksiin ja käyttävät alkutekstissä Tetragrammia, Jumalan nimeä, 6828 kertaa.

Suhteellisen harva Raamatun lukija tietää olevansa kiitollisuudenvelassa Pietarin hiljaiselle kirjastolle ja sen käsikirjoituksille, joista osa kantaa kaupungin edellistä nimeä. Suurinta kiitollisuutta tunnemme kuitenkin Raamatun Tekijää Jehovaa kohtaan, joka antaa hengellistä valoa. Psalmista pyysikin häneltä: ”Lähetä valosi ja totuutesi. Ne minua johdattakoot.” (Psalmit 43:3.)

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 13]

JUMALAN NIMI TIEDOSSA JA KÄYTÖSSÄ

Jehova on viisaudessaan pitänyt huolen siitä, että hänen Sanansa Raamattu on säilynyt nykyaikaan asti. Siihen ovat vaikuttaneet ahkerat kirjurit eri aikakausina. Tarkimmat heistä olivat masoreetteja, heprealaisia ammattikirjureita, jotka toimivat 500–900-luvulla. Muinaishepreaa kirjoitettiin ilman vokaaleja. Siksi oikea ääntämys uhkasi ajan mittaan jäädä unohduksiin, kun aramea syrjäytti heprean. Masoreetit kehittivät vokaalimerkit, joita he lisäsivät Raamatun tekstiin osoittamaan heprealaisten sanojen oikeaa lausumistapaa.

Leningradin koodeksissa olevat masoreettien vokaalimerkinnät osoittavat, että Tetragrammi (Jumalan nimen neljä heprealaista konsonanttia) voidaan lausua muodoissa Jehwahʹ, Jehwihʹ ja Jeho·wahʹ (loppu-h on mykkä). Tuon nimen yleisintä lausumistapaa edustaa nykyään muoto ”Jehova”. Jumalan nimi oli elävä, tuttu sana raamatunkirjoittajille ja muille muinaisten aikojen ihmisille. Nykyään sen tuntevat ja sitä käyttävät miljoonat ihmiset, jotka tunnustavat, että Jehova yksin on ”Korkein kaikessa maassa” (Psalmit 83:18).

[Kuva s. 10]

Kansalliskirjaston käsikirjoitussali

[Kuva s. 11]

Keisarinna Katariina II

[Kuvat s. 11]

Konstantin von Tischendorf (keskellä) ja Venäjän tsaari Aleksanteri II

[Kuva s. 12]

Abraham Firkovich

[Kuvien lähdemerkintä s. 10]

Molemmat kuvat: National Library of Russia, St. Petersburg

[Kuvien lähdemerkinnät s. 11]

Katariina II: National Library of Russia, St. Petersburg; Aleksanteri II: kirjasta Spamers Illustrierte Weltgeschichte, Leipzig, 1898