Vapautus! Kiitollisuutemme osoittaminen
Kertonut Max Liebster
HUUSIN suunnattomassa tuskassani Aabrahamin Jumalan puoleen, kun 24-vuotiaana huomasin menettäneeni vapauteni vain siksi, että olin juutalainen. Sellissäni Pfortzheimin vankilassa Schwarzwaldissa Saksassa tein itselleni kaikenlaisia kysymyksiä, jotka koskivat natsi-Saksassa parhaillaan riehuvaa juutalaisten kansanmurhaa.
Sitten tuli tammikuu 1940. Vankitoverini ja minut siirrettiin junalla Sachsenhausen-Oranienburgin tuhoamisleirille. Meidät lukittiin vaunuihin, jotka oli muutettu moniksi pieniksi kahden hengen selleiksi. Kun minut oli potkaistu yhteen sellaiseen, vastassani oli vanki, jonka silmistä heijastui mielenrauha. Hän oli siellä siksi, että hän kunnioitti Jumalan lakia ja valitsi mieluummin vankilan ja mahdollisen kuoleman kuin toisten ihmisten veren vuodattamisen. Hän oli yksi Jehovan todistajista. Hänen lapsensa oli otettu häneltä pois ja hänen vaimonsa oli teloitettu. Hän odotti saavansa saman kohtalon.
Tuolla kahden viikon matkalla sain vastauksen rukouksiini, sillä juuri tällä matkalla kuolemaan sain ikuisen elämän toivon. Mutta melkein ihmeen ansiosta vältyin kuolemasta. Seuraavien viiden vuoden ja neljän kuukauden aikana säilyin hengissä viiden eri kuolemanleirin kidutuksissa, mukaan luettuna uskomattoman kammottava Auschwitz Puolassa.
Kellon ympäri toimivat Auschwitzin kaasukammiot ja uunit tappoivat ja hävittivät yli 10 000 uhria päivässä! On arvioitu, että leirissä tapettiin lyhyen ajan kuluessa mahdollisesti yli neljä miljoonaa ihmistä, joista useimmat olivat juutalaisia. Kun saavuin Auschwitziin vuonna 1943, se toimi jo tuhoamisleirinä.
Auschwitzin pääleirin ohjauksessa toimi noin 30 työleiriä. Joinakin päivinä, kun vankeja saapui, SS valitsi nuoria miehiä täytteeksi näille leireille. Minä olin yksi valituista ja minut lähetettiin Bunaan, missä rakennettiin tekokumitehdasta. Tällä työleirillä ne, jotka eivät pystyneet enää tekemään työtä, vietiin joka aamu kaasukammioihin tuhottaviksi.
BUCHENWALD
Lopulta tammikuussa 1945 minut siirrettiin Buchenwaldiin, leirille, joka sijaitsi metsässä viisi kilometriä Weimarista luoteeseen Saksassa. Amerikkalaisten sotilaitten lähestyessä leirin komentaja päätti tuhota kaikki juutalaiset. Heidät oli määrä kuljettaa rautateitse joukkohaudalle ja ampua sitten kuoliaiksi, kun he olivat kaivaneet sen. Saattojoukossani oli eräs toinen juutalainen, nimeltä Heikorn, joka Buchenwaldissa ollessaan oli omaksunut Jehovan todistajien opettamia Raamatun totuuksia.
Rautatieaseman hälinässä vetäydyimme puupinon taakse lukemaan muutamia sivuja Heikornin hallussa olleesta Raamatun Ilmestyskirjasta ja harkitsemaan niitä. Ja sitten niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, vartijamme unohtivat meidät seuranneessa tungoksessa ja kiireessä!
Olimme siellä iltahämärään asti. Yhtäkkiä kuului kaiuttimesta kehotus: ’Kaikki Jehovan todistajat menkööt parakkiin numero 1.’ Noudatimme käskyä ja tapasimme siellä 180 todistajaa. Muutamaa päivää myöhemmin amerikkalaisjoukot vapauttivat meidät.
Vapautus! Kuinka suurenmoista olikaan olla vapaa! Vapauttamisemme hetket olivat todella muistettavat. Englanninkielinen Lohdutus, joka oli Herätkää!-lehden entinen nimi, kertoo tästä joulukuun 19. päivän numerossaan 1945:
”Kun Buchenwald huhtikuun 12. päivänä lopulta vallattiin, sieltä löytyi vain 20 000–30 000 vankia, jotka olivat puoliksi nälkään nääntyneitä. Jopa tähän leiriin saapuneista paatuneista sotilaista oli kuvottavaa nähdä kuolleet ruumiit, jotka oli kasattu kuin polttopuut parakkien ulkopuolelle. Näiden hökkeleiden sisäpuolella oli hyllyjä, ei vuoteita, joilla niiden riutuneet, lahoavat hahmot makasivat, jotka vielä kykenivät hengittämään. Heidän kasvonsa ja ruumiinsa olivat näivettyneitä ja kokoon kuivuneita, ja monet olivat niin heikkoja, etteivät jaksaneet muuta kuin pyörittää silmiään. Nämä olivat kärsineet mitä julminta kidutusta. New York Times -lehden kirjeenvaihtaja Harold Denny sanoo, että hänelle ’kerrottiin niin turmeltuneista ja niin säädyttömistä SS-vartijoitten määräämistä rangaistuksista, ettei hän voinut kertoa niistä muutoin kuin toisille miehille kuiskaamalla’.”
Terveyteni vaurioitui pysyvästi, mutta olin kiitollinen saadessani olla elossa. Pitkäaikainen tulikoe kuolemanleirissä toisensa jälkeen oli vain vahvistanut minussa aikaisemman päätökseni. Olin sanonut silloin: ’Jos Jumala auttaa minut pois tästä leijonien luolasta, palvelen yksinomaisesti häntä.’ Niinpä heti vapautumisemme jälkeen, kun vielä olimme Buchenwaldissa, minut kastettiin Fritz Heikornin kanssa. Siitä päivästä lähtien tähän saakka olen yrittänyt osoittautua uskolliseksi Jehovalle. Siitä lähtien kun menin naimisiin vuonna 1956, vaimollani Simonella ja minulla on ollut tämä sama päätös.
HENGISSÄ SÄILYMINEN NATSIEN VAINOSSA
Simone kasvoi Elsassin maakunnassa Itä-Ranskassa lähellä Saksan rajaa. Hänen vanhemmistaan tuli Jehovan todistajia vähän ennen kuin todistajien saarnaamistyö kiellettiin siellä vuonna 1939. Simonen isä Adolphe kastoi tyttärensä vuonna 1941, kun hän oli vasta 11-vuotias. Myöhemmin, 4. syyskuuta 1941, Gestapo vei hänen isänsä tämän työpaikasta, eikä perhe nähnyt häntä ennen kuin lähes neljä vuotta myöhemmin vuonna 1945.
Adolphe kesti kaikenlaisia koettelemuksia pidätettynä ollessaan. Esimerkiksi hänelle sanottiin, että jos hän allekirjoittaisi kirjeen, jossa hän kieltäisi uskonsa, hänelle annettaisiin erinomainen työpaikka piirtäjänä ja hän saisi vaimonsa ja tyttärensä takaisin luokseen. Mutta jos hän kieltäytyisi, hänen vaimonsa pidätettäisiin ja hänen tyttärensä vietäisiin kasvatuslaitokseen. Myöhemmin hänet hakattiin julmasti tajuttomaksi ja kesti useita tunteja, ennen kuin hän palasi tajuihinsa.
Simonea ja hänen äitiään Emmaa ei pidätetty heti, ja he jatkoivat maanalaista todistustyötä. Emma kertoi minulle: ”Yhdessä veli Köhlin kanssa meillä oli tapana käydä hakemassa Vartiotorni Elsassin ja muun Ranskan väliseltä uudelta rajalta. Sitten se käännettiin saksaksi ja lopulta monistettiin. Tällä tavalla saksaa puhuvat veljet Elsassissa ja Freiburgissa Saksassa saivat hengellistä ravintoa.”
Kun Adolphea oli pidetty lyhyen aikaa Mulhousen vankilassa, hänet siirrettiin vuoden 1941 lopulla Schirmeckin keskitysleiriin Elsassiin. Sitten hänet vietiin pahamaineiseen Dachaun keskitysleiriin Münchenin lähelle Saksaan. Vuodesta 1943 lähtien kaikkien vankien tila Dachaussa parani, ja heidän sallittiin ottaa vastaan ruokapaketteja.
”Eräänä päivänä söin Emman minulle lähettämiä pieniä leivonnaisia”, kertoi Adolphe kerran minulle. ”Huomasin, että ne oli tehty epätavallisista aineksista. Yhtäkkiä havaitsin pureskelevani paperia; leivonnaisiin oli kätketty sanomia!”
Emma odotti kärsimättömästi Adolphelta neljännesvuosittain saamaansa kahdentoista rivin pituista kirjettä. Kuinka vapautunut ja onnellinen hän olikaan saadessaan tietää, että Adolphe oli saanut ”vitamiinit”!
Tilanteen paraneminen Jehovan todistajien kohdalla teki mahdolliseksi Adolphen säilymisen hengissä hänen kertomansa mukaan. Mutta sitten hän sai uuden iskun. Hän sai tietää, että Simone ja Emma oli vangittu. ”Olin hyvin huolissani”, hän kertoi minulle. ”Sitten eräänä päivänä jonottaessani suihkuun kuulin äänen lainaavan Sananlaskujen 3:5, 6:n, jossa sanotaan: ’Turvaa Jehovaan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi. Tunne hänet kaikilla teilläsi, niin hän sinun polkusi tasoittaa.’ Se kaikui ikään kuin ääni olisi tullut alas taivaista. Juuri sitä tarvitsin saadakseni takaisin tasapainoni.” Todellisuudessa ääni oli erään toisen vangin, joka lainasi tämän raamatunkohdan.
Vaikka Simone oli vielä hyvin nuori, hänenkin täytyi kohdata ankaria koettelemuksia. Koska hän kannatti kristillisiä periaatteita, hänet karkotettiin oppikoulusta. Häntä kuulusteltiin sokaisevassa valaistuksessa. Kaksi ”psykiatria” yritti saada tietoja siitä, mistä Vartiotorni tuli ja missä luvaton paino oli. Hän tiesi vastaukset, joten hän rukoili kiihkeästi Jehovalta apua, ettei hänestä tulisi kavaltajaa. Juuri kun hän oli luhistumaisillaan, kimeä puhelimen ääni keskeytti yhtäkkiä tämän koettelevan kuulustelun.
Vihdoin 9. heinäkuuta 1943 kaksi lääketieteellistä sosiaalityöntekijää pidätti Simonen, ja hänet vietiin Wessenbergin natsikasvatuslaitokseen Konstanziin Saksaan. Hänen äitinsä Emma onnistui pääsemään samaan junaan hänen seurakseen. Mutta sitten syyskuussa 1943 hänetkin pidätettiin.
Emma pantiin Schirmeckin keskitysleiriin Elsassissa. Kun hän saapui sinne, hänet määrättiin korjaamaan sotilasvaatteita, mistä hän kieltäytyi. Hänet heitettiin yksinäiskoppiin vankilan pohjakerrokseen seitsemäksi kuukaudeksi. Hänet oli vapautettu vain lyhyeksi ajaksi, kun hänet jo heitettiin sinne takaisin todistamisesta toisille vangeille. Hän vietti vielä kolme kuukautta tässä kauheassa paikassa. Mutta hän pysyi lujana uskossa sen kaiken läpi.
Sen aikaa Emman sisar Eugenie säilytti vapautensa, ja hän teki henkensä uhalla kaikkensa auttaakseen muita perheenjäseniä. Hän kertoi minulle: ”Oli etu ryhtyä lähettämään ruokapaketteja, joissa oli otteita Vartiotornista, Dachauhun ja käydä katsomassa Simonea kerran kuussa Saksassa. Olin saanut osakseni kasvatuslaitoksen johtajien luottamuksen ja sain siten luvan viedä Simonea kanssani kävelyille. Tämä antoi minulle tilaisuuden tutkia hänen kanssaan Vartiotornia. Vaikutti siltä, että Jehova oli sokaissut virkailijat, sillä he eivät tietäneet mitään yhteydestäni Jehovan todistajiin. Kykenin käymään kolmetoista kertaa Simonen luona niiden 22 kuukauden aikana, jotka hän oli laitoksessa. Ja ilmoitin Emmalle vankilaan, mitä hänen tyttärelleen kuului.”
Lopulta Adolphe siirrettiin Mauthausenin keskitysleiriin Itävaltaan. Seuraava paikka oli Mauthausen-Ebensee talvella 1944–1945. Tämä merkitsi täydellistä yhteyden katkeamista hänen ulkopuolella olevaan perheeseensä. Simone kertoo tästä:
”En saanut mitään henkistä vammaa siitä, että perheemme oli hajaantunut. Kiinnitin katseeni vanhempieni antamaan nuhteettomuuden esimerkkiin. Mieleeni tulivat usein äidin sanat: ’Uskomme koetus on etu ja hyvää valmennusta.’ En nähnyt koskaan vanhempieni olevan neuvottomia, kun he kohtasivat koettelemuksia, enkä äitini itkevän. Kun minun täytyi kerran toisensa jälkeen mennä viranomaisten eteen, muistin, että vainotut kristityt ovat näytelmä ulkopuolisille. Tuntui kuin olisin vainoojieni toisella puolella voinut nähdä enkelien rohkaisevan minua. Ennen kuin jätin äitini, rukoilimme yhdessä ja lauloimme sitten laulun Jehovan ylistykseksi. Tunsin voimakkaasti Jehovan väkevän käden ylläni.
”Ollessani yksinäisenä kasvatuslaitoksen jäisessä ja tylyssä ilmapiirissä opin vaeltamaan Jumala ainoana tukenani. Ja kun rukoilin, ajattelin myös vanhempieni rukousten kohoavan taivaisiin ja minusta tuntui kuin olisimme esittäneet yhden ainoan rukouksen. Tunsin silloin samaa lämpöä kuin varhaislapsuudessani istuessani isän sylissä tai painautuessani äitiä vasten. Vuodet ovat kuluneet, mutta Jehova ei koskaan muutu. Hän on pelastuksen Jumala.”
JÄLLEENNÄKEMINEN JA KESTÄVYYS
Simonen ja hänen omaistensa tapaaminen sodan lopussa oli todella liikuttava tilaisuus. Se tapahtui heidän asunnossaan Mulhousessa. Rakennus oli jäänyt koskemattomaksi, vaikka kaikki ympärillä oli raunioina ja hävitettyä.
”Sydämestämme tulviva kiitollisuus tällaisen uskomattoman vapautuksen johdosta kohosi yli aineellisten vaikeuksien”, Emma kertoi minulle. ”Vasta saamamme vapaus saarnata ’hyvää uutista’ sai meistä tuntumaan siltä kuin olisimme kävelleet – tai oikeastaan pyöräilleet – ilmassa, sillä ei ollut epätavallista pyöräillä 60 kilometriä löytääksemme Jehovan ’lampaita’. Elämän välttämättömyyksiä meillä oli niukasti, mutta rakkaudelliset veljemme Yhdysvalloissa järjestivät meille Vartiotorni-seuran Pariisin haaratoimiston välityksellä vaatteita ja muuta aineellista apua. Tämä todisti meille, kuinka Jehovan järjestö huolehtii meistä kuin äiti.”
Kohta heidän vapautuksensa jälkeen Simone, joka oli vasta 17-vuotias, kieltäytyi erinomaisesta työpaikasta isänsä työtoverina piirtäjänä, jotta hän voi toimia tienraivaajana. Niinpä kohta sen jälkeen kun perhe oli yhdistynyt, Simone oli jälleen poissa kotoa saarnaamistyössä. Kuinka suuresti iloitsenkaan hänen kristillisestä innostaan, sillä sen vuoksi hänet kutsuttiin Gileadiin vuonna 1952 ja minulla oli mahdollisuus tavata hänet ja mennä myöhemmin hänen kanssaan naimisiin!
Perheemme on saanut suuria siunauksia. Olemme voineet auttaa yli 250 ihmistä asennoitumaan Jehovan puolelle. Jotkut heistä ovat nyt vanhimpia, toiset palvelevat Beetel-kodeissa, kierrosvalvojina, tienraivaajina ja lähetystyöntekijöinä. Voimme niin monien muiden kanssa maailmassa toistaa Raamatun psalminkirjoittajan sanat: ”Minä kiitän Herraa [Jehovaa, UM] joka aika, . . . hän vapahti minut kaikista peljätyksistäni. . . . Ylistäkää minun kanssani Herraa, kiittäkäämme yhdessä hänen nimeänsä.” – Ps. 34:2, 5, 4.
[Kuva Max Liebsteristä s. 20]