Pääsin eroon järjestäytyneestä rikollisuudesta – ”olin jakuza”
”KUN tulet kotiin, isi, mennään kokouksiin yhdessä. Lupaathan minulle sen?” Sain tällaisen kirjeen nuoremmalta tyttäreltäni ollessani vankilassa kolmatta kertaa. Hän kävi vaimoni kanssa säännöllisesti Jehovan todistajien kokouksissa. Koska perheeni lähettämät kirjeet olivat ainoa lohtuni, lupasin tehdä niin kuin hän pyysi.
Pohdin itsekseni, miksi oikein vietin rikollista elämää, joka erotti minut perheestäni. Muistelin aikaa, jolloin olin hyvin pieni. Isä kuoli ollessani vain puolitoistavuotias, joten en edes muista hänen kasvojaan. Äiti avioitui sen jälkeen kahdesti. Tuollaiset perheolot vaikuttivat minuun syvästi, ja lukiossa aloin oleilla roistonalkujen seurassa. Minusta tuli väkivaltainen, ja sotkeuduin usein tappeluihin koulun ulkopuolella. Lukion toisella luokalla organisoin opiskelijoista ryhmän tappelemaan erästä toista ryhmää vastaan. Sen johdosta minut pidätettiin ja lähetettiin vähäksi aikaa koulukotiin.
Olin syöksymässä kohti väkivallan täyttämää elämää kuin mäkeä alas vierivä pallo. Kokosin pian rikollisjoukkion, ja meillä oli tapana maleksia erään jakuza-ryhmän toimiston liepeillä. Ollessani 18-vuotias minusta tuli tuon ryhmän vakinainen jäsen. Kun olin 20-vuotias, minut pidätettiin useiden väkivallantekojen vuoksi ja tuomittiin kolmeksi vuodeksi vankilaan. Aluksi olin Naran nuorisovankilassa, mutta koska käytökseni ei parantunut, minut lähetettiin toiseen, aikuisille tarkoitettuun vankilaan. Menin siitä huolimatta koko ajan alaspäin, ja lopulta päädyin erääseen Kioton vankilaan, jossa pidettiin paatuneita rikollisia.
Kysyin itseltäni, miksi teen jatkuvasti tällaisia rikoksia. Katsoessani taaksepäin tajuan, että se johtui typerästä järkeilystäni. Silloin luulin, että tuollainen käytös teki minusta machon eli että se oli osoitus miehekkyydestäni. Kun pääsin vankilasta 25-vuotiaana, toiset gangsterit katsoivat minua ylöspäin. Nyt saatoin lähteä kipuamaan ylös rikollismaailman portaita.
Miten perheeni reagoi
Menin noihin aikoihin naimisiin, ja pian vaimollani ja minulla oli kaksi tytärtä. Elämäni ei kuitenkaan muuttunut. Kuljin alinomaa kodin ja poliisiaseman väliä – hakkasin ihmisiä ja harjoitin kiristystä. Jokainen kerta vaikutti osaltaan siihen, että voitin gangsteritoverieni kunnioituksen ja johtajan luottamuksen. Lopulta vanhempi ”veljeni” jakuzojen joukosta nousi ryhmän huipulle ja hänestä tuli johtaja. Olin pakahtua ylpeydestä, kun pääsin kakkosmieheksi.
Mietin mielessäni, mitä vaimoni ja tyttäreni ajattelevat elämäntavastani. Heidän on täytynyt hävetä sitä, että heidän miehensä ja isänsä oli rikollinen. Minut vangittiin jälleen 30-vuotiaana ja uudelleen 32-vuotiaana. Viimeksi mainitulla kerralla kolmen vuoden vankeus otti todella koville. Tyttärieni ei sallittu vierailla luonani. Kaipasin sitä, että olisin saanut jutella heidän kanssaan ja halata heitä.
Niihin aikoihin, kun tämä viimeinen vankeusaikani alkoi, vaimoni rupesi tutkimaan Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Päivä toisensa perään hän kirjoitti minulle siitä totuudesta, josta hän sai tietoa. Ihmettelin, mistä kumman totuudesta vaimoni oikein puhui. Luin vankilassa koko Raamatun. Mietin sitä, mitä vaimoni kertoi kirjeissään tulevaisuudentoivosta ja Jumalan tarkoituksesta.
Toivo siitä, että ihmiset eläisivät ikuisesti paratiisissa maan päällä, vetosi minuun, koska tosiasiassa pelkäsin kuolemaa. Olin aina ajatellut, että häviäjät kuolevat. Miettiessäni elämääni taaksepäin ymmärrän, että juuri kuolemanpelkoni ajoi minut vahingoittamaan toisia, jotta he eivät ehtisi vahingoittaa minua. Vaimoni kirjeet saivat minut myös näkemään, kuinka tyhjänpäiväistä oli yrittää kiivetä rikollismaailman portaita.
En silti ryhtynyt ottamaan selvää totuudesta. Vaimoni vihki elämänsä Jehovalle, ja hänestä tuli kastettu Jehovan todistaja. Vaikka olin kirjeessä suostunut lähtemään heidän kokouksiinsa, en ajatellut tulla todistajaksi. Minusta tuntui kuin vaimoni ja tyttäreni olisivat loitonneet minusta kauas ja jättäneet minut taakseen.
Pääsen ulos vankilasta
Lopulta koitti päivä, jolloin pääsin vapaaksi. Nagoyan vankilan portilla oli useita gangstereita jonossa toivottamassa minut tervetulleeksi. Etsin kuitenkin suuresta ihmisjoukosta vain vaimoani ja tyttäriäni. Nähdessäni tyttäreni, jotka olivat kasvaneet melkoisesti kolmessa ja puolessa vuodessa, silmäni kostuivat kyynelistä.
Kaksi päivää kotiinpaluuni jälkeen pidin nuoremmalle tyttärelleni antamani lupauksen ja menin Jehovan todistajien kokoukseen. Olin yllättynyt nähdessäni, kuinka hyväntuulisia kaikki läsnäolijat olivat. Todistajat toivottivat minut lämpimästi tervetulleeksi, mutta tunsin itseni ulkopuoliseksi. Kun myöhemmin kuulin, että ne, jotka olivat tervehtineet minua, tiesivät rikollisesta taustastani, olin hämmentynyt. Saatoin kuitenkin aistia sen lämmön, joka heistä huokui, ja siellä pidetty raamatullinen puhe herätti minussa kiinnostusta. Puheessa kerrottiin siitä, että ihmiset eläisivät ikuisesti paratiisissa maan päällä.
Minua vaivasi suuresti ajatus siitä, että vaimoni ja tyttäreni selviytyisivät elossa paratiisiin ja minut tuhottaisiin. Mietin vakavasti, mitä minun täytyisi tehdä, jotta voisin elää ikuisesti perheeni kanssa. Aloin pohtia, miten pääsisin eroon gangsterin elämästäni, ja rupesin tutkimaan Raamattua.
Pääsen eroon rikollisesta elämästäni
Lakkasin käymästä joukkiomme kokouksissa enkä enää ollut yhteydessä jakuzaan. Minun ei ollut helppo muuttaa ajattelutapaani. Ajelin ympäriinsä isolla tuontiautolla siitä silkasta nautinnosta, jota se minulle toi – pönkitin sillä itsetuntoani. Kesti kolme vuotta ennen kuin myin autoni ja hankin vaatimattoman mallin tilalle. Tapanani oli myös ollut mennä yli siitä, mistä aita on matalin. Opittuani kuitenkin totuuden huomasin, että minun täytyi muuttua. Mutta kuten Jeremian 17:9:ssä sanotaan, ”sydän on kaikkea muuta petollisempi ja toivoton”. Pystyin sanomaan, mikä oli oikein, mutta minulla oli kova työ soveltaa oppimaani käytäntöön. Kohtaamani ongelmat tuntuivat suurelta vuorelta. Mieleni oli levoton, ja monesti mietin lopettavani tutkimisen ja luopuvani koko ajatuksesta tulla Jehovan todistajaksi.
Sitten raamatuntutkisteluni johtaja pyysi erästä matkavalvojaa, jolla oli samanlainen tausta kuin minulla, pitämään seurakunnassamme esitelmän. Hän tuli koko 650 kilometrin matkan Akitasta Suzukaan rohkaisemaan minua. Sen jälkeen aina kun väsyin ja ajattelin antaa periksi, sain häneltä kirjeen, jossa hän tiedusteli, kuljinko yhä vakaasti Herran tietä.
Rukoilin jatkuvasti Jehovalta apua voidakseni katkaista kaikki siteeni jakuzaan. Luotin siihen, että Jehova vastaisi rukouksiini. Huhtikuussa 1987 pystyin vihdoin irtautumaan jakuza-järjestöstä. Koska liiketoimeni veivät minut joka kuukausi ulkomaille pois perheeni luota, vaihdoin työni talonmiehen tehtäviin. Siten saatoin käyttää iltapäivät hengellisiin toimiin. Ensimmäistä kertaa sain palkkapussin. Se oli kevyt mutta teki minut hyvin onnelliseksi.
Ollessani tuon jakuza-järjestön kakkosmies olin aineellisesti varakas, mutta nyt minulla on hengellisiä rikkauksia, jotka eivät katoa milloinkaan. Tunnen Jehovan. Tunnen hänen tarkoituksensa. Elämässäni on periaatteita. Minulla on tosi ystäviä, jotka välittävät minusta. Jakuzojen maailmassa gangsterit välittivät toisistaan näennäisesti, mutta yksi ainoakaan tuntemani jakuza ei uhraisi itseään toisten vuoksi.
Elokuussa 1988 menin vesikasteelle Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi, ja seuraavasta kuusta eteenpäin aloin käyttää vähintään 60 tuntia kuussa siihen, että kerroin toisille siitä hyvästä uutisesta, joka oli muuttanut elämäni. Olen palvellut kokoaikaisena sananpalvelijana vuoden 1989 maaliskuusta saakka, ja nyt saan toimia avustavana palvelijana seurakunnassa.
Onnistuin pääsemään eroon useimmista jäänteistä, jotka muistuttivat elämästäni jakuzana. Yksi muisto kuitenkin on jäljellä. Ruumiini on tatuoitu, mikä muistuttaa minua samoin kuin perhettäni ja muita jakuza-menneisyydestäni. Kerran vanhin tyttäreni tuli koulusta itku silmässä ja sanoi, ettei hän enää menisi kouluun, koska hänen ystävänsä sanoivat hänelle, että minä olen jakuza ja että minulla on tatuointeja. Pystyin selvittämään asian tyttärieni kanssa, ja he ymmärsivät tilanteen. Odotan päivää, jolloin maasta tulee paratiisi ja lihani tulee ”verevämmäksi kuin nuoruudessa”. Silloin tatuointini ja muistot 20 vuotta kestäneestä elämästä jakuzana kuuluvat menneisyyteen. (Job 33:25; Ilmestys 21:4.) (Kertonut Yasuo Kataoka.)
[Kuva s. 11]
Odotan päivää, jolloin minulla ei ole enää tatuointeja
[Kuva s. 13]
Valtakunnansalin luona perheeni kanssa