Uskon säilyttäminen mieheni rinnalla

Kertonut Elsa Abt

KUN Harald oli Sachsenhausenissa, hänen sallittiin silloin tällöin kirjoittaa minulle vain viiden rivin kirje. Kirjeessä oli leima: ’Koska hän on edelleen niskoitteleva raamatuntutkija, etu normaaliin kirjeenvaihtoon on evätty.’ Tämä leima oli aina minulle kannustin, sillä se osoitti, että mieheni pysyi lujana uskossa.

Kun toukokuussa 1942 eräänä päivänä palasin työstä, Gestapon edustajat olivat odottamassa minua. He suorittivat kotitarkastuksen, käskivät minun sitten ottaa takkini ja lähteä heidän mukaansa. Pikku-tyttäremme Jutta meni yhden Gestapoon kuuluvan erittäin pitkän miehen luo. Tyttö kiskoi hänen housunlahjettaan ja sanoi: ”Antakaa äidin olla täällä!” Koska mies ei sanonut mitään, hän meni hänen toiselle puolelleen ja anoi: ”Antakaa äidin olla täällä!” Tämä kiusasi miestä, ja hän sanoi tylysti: ”Viekää tämä lapsi pois! Ottakaa myös hänen vuoteensa ja vaatteensa!” Hänet annettiin eräälle toiselle talossa olevalle perheelle, ovemme sinetöitiin ja minut vietiin Gestapon päämajaan.

Siellä tapasin monia muita todistajia, jotka oli pidätetty samana päivänä. Eräs henkilö, joka oli teeskennellyt olevansa todistaja ja oli saanut luottamuksemme, oli pettänyt meidät. Kun Gestapo kyseli meiltä monistuskoneemme sijaintipaikkaa ja sitä, kuka johti maanalaista saarnaamistoimintaa, en ollut tietävinäni mitään. Meidät pantiin vankilaan.

Järkkymätön uskomme turhautti Gestapon. Erään kuulustelun aikana muuan virkailija tuli luokseni nyrkkejään puiden. ”Mitä meidän pitäisi tehdä teille?” hän huudahti. ”Jos pidätämme teidät, te ette välitä siitä. Jos lähetämme teidät vankilaan, te ette välitä siitä vähääkään. Jos lähetämme teidät keskitysleiriin, se ei huolestuta teitä. Kun tuomitsemme teidät kuolemaan, te vain seisotte välinpitämättöminä. Mitä meidän oikein pitäisi tehdä teille?”

Kun olimme olleet puoli vuotta vankilassa, minut ja yksitoista muuta kristittyä sisarta lähetettiin Auschwitziin, pahamaineiseen tuhoamisleiriin.

ERILAISIA JA KUNNIOITETTUJA

Ensin meidät vietiin Birkenauhun, yhteen Auschwitzin alaleireistä. Kun eräs SS-virkailija huomasi meidän olevan siellä siksi, että olimme raamatuntutkijoita, hän sanoi: ”Teidän asemassanne allekirjoittaisin paperin ja menisin kotiin.”

”Jos olisin halunnut allekirjoittaa sen, olisin voinut tehdä sen jo aikaisemmin”, vastasin.

”Mutta te kuolette täällä”, hän varoitti. Sanoin hänelle: ”Olen valmis siihen.”

Myöhemmin meidät valokuvattiin, ja meidän täytyi täyttää lomakkeita ja kyselykaavakkeita. Kun odotimme jonossa, joka kulki lääkärikeskuksen kautta, kaksi lääkäriä jotka myös olivat vankeja tarkastelivat saapuneita. Toinen lääkäri oli ollut leirillä paljon kauemmin kuin toinen. Kuulin vanhemman sanovan nuoremmalle: ”Raamatuntutkijat tuntee aina.”

”Ai niinkö?” nuorempi lääkäri vastasi hieman epäillen. ”Näytä minulle sitten tästä ryhmästä, kuka on raamatuntutkija.” Olin juuri silloin kulkemassa heidän ohitseen jonossa, eivätkä he voineet nähdä violetinväristä kolmiotani. Vanhempi lääkäri osoitti kuitenkin minua ja sanoi: ”Tässä on raamatuntutkija.” Nuorempi tuli katsomaan kolmiotani ja huudahti: ”Olet oikeassa! Mistä tiesit sen?”

”He näyttävät erilaisilta”, hän sanoi. ”He vain erottuvat toisista.”

Se oli totta. Me näytimme erilaisilta. Me kävelimme suorassa emmekä kumarassa ja masentuneina. Katseemme suuntautui aina suoraan eteenpäin; me katsoimme toista henkilöä avoimesti ja vapaasti. Olimme siellä Jehovan nimestä todistajina. Sen tähden meillä oli erilainen ryhti, ja toiset havaitsivat sen.

Me kaksitoista sisarta olimme Birkenaussa vain muutaman päivän. Sitten meidät vietiin Auschwitziin työskentelemään SS-virkailijoiden kodeissa. He halusivat siihen tehtävään vain Jehovan todistajia; he eivät uskaltaneet antaa muiden työskennellä kodeissaan. He tiesivät, että me emme yrittäisi myrkyttää heitä; me olimme rehellisiä emmekä varastaneet tai yrittäneet paeta.

ELÄMÄ JA KUOLEMA AUSCHWITZISSA

Jonkin aikaa olimme kaikki keskitysleirissä muiden vankien kanssa suuren tiilitalon pohjakerroksessa. Sitten tuli aika, jolloin meille annettiin työmääräyksemme. ”Missä kukin haluaa työskennellä?” meiltä kysyttiin. Mutta me emme sanoneet mitään. ”Tehän olette ylpeitä”, naisvalvoja sanoi.

”Emme me ole ylpeitä”, tyttötoverini vastasi, ”vaan me työskentelemme siellä minne te panette meidät.” Näin me menettelimme aina. Me emme halunneet valita työpaikkaamme, sillä me rukoilimme Jehovalta hänen ohjaustaan. Jos meidät pantiin paikkaan, joka osoittautui vaikeaksi, voimme silloin kääntyä hänen puoleensa ja pyytää: ”Jehova, auta meitä.”

Minun tehtäväni oli työskennellä SS-virkailijan luona, joka asui leirin ulkopuolella. Työhöni kuului hänen talonsa siivoaminen, hänen vaimonsa auttaminen ruoanlaitossa, heidän lapsensa kaitseminen ja ostosten tekeminen kaupungilla – vain Jehovan todistajien sallittiin lähteä leiristä ilman vartijoita. Meillä oli tietysti aina yllämme raidallinen vanginpuku. Vähän ajan perästä meidän sallittiin asua siellä missä työskentelemme, sen sijaan että olisimme palanneet leiriin yöksi. Nukuin SS-virkailijan talon kellarikerroksessa.

Mutta meitä ei oikeastaan pidetty ihmisinä. Esimerkiksi kun SS-virkailija kutsui minut toimistoonsa, minun täytyi seisoa ovella ja sanoa: ”Vanki numero 24 402 pyytää lupaa astua sisään.” Ja saatuani hänen ohjeensa minun piti sanoa: ”Vanki numero 24 402 pyytää lupaa poistua.” Meidän nimiämme ei koskaan käytetty.

Vartiotornin ja muiden julkaisujen välityksellä saatiin säännöllisesti hengellistä ravintoa Auschwitziin niin kuin muihinkin leireihin. Sain jopa kirjeitä Haraldilta. Säännöllinen yhteys ulkopuolella oleviin todistajiin saatiin seuraavalla tavalla:

Jotkut ryhmästämme, muun muassa ystäväni Gertrud Ott, määrättiin työskentelemään hotelliin, jossa asui SS-miesten perheitä. Gertrud oli eräänä päivänä pesemässä ikkunoita, kun pari naista käveli ohi ja katsomatta ylöspäin toinen sanoi: ”Me olemme myös Jehovan todistajia.” Myöhemmin kun he tulivat takaisin, Gertrud sanoi heille: ”Menkää kylpyhuoneeseen.” He tapasivat siellä ja keskustelivat ja siitä lähtien he järjestivät lisää samanlaisia tapaamisia arvokkaan raamatullisen kirjallisuuden salakuljettamista ja muuta yhteydenpitoa varten.

Olimme Jehovalle kiitollisia hänen ohjauksestaan ja suojeluksestaan noiden Auschwitzin vuosien aikana, varsinkin kun tiesimme, että siihen aikaan tapahtui mitä kauheinta kuviteltavissa olevaa. Juutalaisia tuotiin junalasteittain ja heidät vietiin suoraa päätä kaasukammioihin! Hoidin kerran erästä naista, joka oli ollut valvojana leirillä ja oli työskennellyt kaasukammioissa, ja hän kertoi minulle mitä niissä tapahtui.

”Ihmisiä sullotaan huoneeseen”, hän selitti, ”ja seuraavaan huoneeseen johtavalla ovella on kilpi: ’Kylpyhuoneeseen.’ Heidän käsketään riisuutua. He menevät täysin alastomina ’kylpyhuoneeseen’. Ovi pannaan lukkoon, kun he ovat menneet sisään. Mutta veden sijasta suihkuista tulee kaasua.” Se, mitä hän oli siellä nähnyt, oli vaikuttanut hänen tunteisiinsa niin että hän oli tullut ruumiillisesti sairaaksi.

MUIHIN LEIREIHIN JA VAPAUTUS

Tammikuusta 1945 lähtien Saksa kärsi tappion toisensa jälkeen itärintamalla. Kun keskitysleirejä yritettiin evakuoida, monet meistä siirrettiin leiriltä toiselle. Marssittuamme kaksi yötä ja kaksi päivää kohti Gross-Rosenin leiriä monet sisaret olivat liian uupuneita jatkaakseen matkaa. Mikä helpotus, kun meidän kolmantena yönä vihdoin sallittiin mennä nukkumaan täpötäyteen latoon! Meillä ei ollut koko matkalla muuta ruokaa kuin vähän leipää, jota olimme kyenneet ottamaan mukaamme. Kukaan meistä ei kuvitellut selviytyvänsä hengissä vielä päivän marssista. Mutta sitten tapahtui jotakin niin poikkeuksellista, etten koskaan unohda sitä.

Kun olimme lähdössä seuraavana päivänä, eräs SS-lääkäri, jonka luona olin kerran ollut työssä, näki meidät ja alkoi huutaa: ”Raamatuntutkijat pois! Raamatuntutkijat pois!” Sitten hän sanoi minulle: ”Pitäkää huoli siitä, että saamme teidät kaikki.” Niin meidät 40 sisarta vietiin asemalle ja meille järjestettiin junakuljetus. Se oli meistä kuin ihme.

Junat olivat tupaten täynnä ja kolmelta meistä jollakin tavoin jäi pysäkki huomaamatta ja jatkoimme matkaa Breslauhun (puolaksi Wroclaw). Jäimme pois siellä ja meitä neuvottiin menemään leiriin. Kun saavuimme portille, vartijat nauroivat katketakseen ja lopulta sanoivat: ”Vain Jehovan todistajat tulisivat tänne omasta halustaan.” Mutta tiesimme, että sisaremme olisivat joutuneet vaikeuksiin, jos emme olisi palanneet leiriin.

Olimme Gross-Rosenissa vain kaksi viikkoa, ja sitten meidät siirrettiin Mauthausenin leiriin lähelle Linziä Itävaltaan. Olosuhteet olivat kauheat. Sinne oli ahdettu liikaa ihmisiä. Ruokaa oli vähän emmekä me saaneet edes olkia, joiden päällä nukkua, vaan ainoastaan puiset laverit. Lyhyen ajan perästä olimme jälleen liikkeellä, tällä kertaa Bergen-Belsenin leiriin lähelle Hannoveria Saksaan. Yksi sisaristamme kuoli matkalla. Tämän leirin kurjien olosuhteitten takia monet sisaremme, jotka olivat säilyneet hengissä kuljetuksen ajan, kuolivat nyt.

Noin 25 ryhmästämme vietiin vielä uuteen leiriin, Dora-Nordhauseniksi kutsuttuun salaiseen leiriin. Alun perin tämä leiri oli tarkoitettu vain miehille, mutta vähän aikaisemmin sinne oli viety joitakin prostituoituja. Leirin komendantti teki kuitenkin selväksi naisvalvojalle, että me olimme erilaisia. Dora-Nordhausenissa meillä oli paremmat olot. Vankien keittiössä työskenteli eräs veli, ja hän piti huolen siitä, että meillä oli kunnollista syötävää.

Silloin sodan loppu oli jo lähellä. Tehtiin järjestelyjä meidän kuljettamiseksemme erääseen paikkaan lähelle Hampuria. Minulle annettiin matkaa varten purkki lihaa ja jonkin verran leipää, mutta miehet eivät saaneet mitään. Eräs puolalainen veli oli hyvin sairas, joten annoin hänelle ruoka-annokseni. Myöhemmin hän kertoi minulle, että se oli pelastanut hänen henkensä. Matkalla kohtasimme amerikkalaiset sotilaat ja meidät vapautettiin. SS-miehet panivat ylleen siviilivaatteet, jotka he olivat ottaneet mukaansa, kätkivät aseensa ja pakenivat. Sota oli loppumassa!

Kun Harald ja minä tapasimme toisemme noin kuukautta myöhemmin, sitä ei voi sanoin kuvailla. Me vain syleilimme toisiamme pitempään kuin koskaan – olihan kulunut viisi pitkää vuotta siitä kun olimme joutuneet eroon toisistamme.

LISÄÄ KOETTELEMUKSIA JA SIUNAUKSIA

Kun palasimme kotiin, ovella oli sanoma: ”Jutta Abt asuu tässä. Hänen vanhempansa ovat keskitysleirissä.” Kuinka hyvältä tuntuikaan olla kotona – ja turvassa! Erikoisen tyydyttävää oli tietää, että olimme olleet uskollisia Jehovalle.

Saksan keskitysleireissä viettämäni vuodet opettivat minulle merkittävän läksyn siitä, kuinka suuresti Jehovan henki voi vahvistaa silloin, kun joutuu erittäin ankaraan koettelemukseen! Ennen pidätystäni olin lukenut erään sisaren kirjeen, jossa sanottiin, että ankaran koettelemuksen aikana Jehovan henki saa aikaan tyyneyden tunteen. Ajattelin, että hän varmaan vähän liioitteli. Mutta kun itse jouduin koettelemuksiin, tiesin että hän oli puhunut totta. Juuri niin käy. Sitä on vaikea kuvitella, ellei ole kokenut sitä. Mutta niin todella tapahtui minulle. Jehova auttaa.

Siinä, että jouduin olemaan erossa tyttärestäni, auttoi minua Jehovan Aabrahamille antama käsky uhrata poikansa. (1. Moos. 22:1–19) Jehova ei todellisuudessa halunnut hänen surmaavan Iisakia, vaan hän halusi nähdä Aabrahamin tottelevaisuuden. Ajattelin, että minua Jehova ei vaatinut uhraamaan lastani, vaan jättämään hänet. Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä Aabrahamilta pyydettiin. Jutta on pysynyt uskollisena Jehovalle kaikki nämä monet vuodet, mistä olemme hyvin onnellisia.

Mieheni uskollisuus on aina ollut minulle ilon ja voiman lähde. En voi muuta kuin rakastaa ja kunnioittaa häntä sellaisen Jehovaa kohtaan osoitetun uskollisuuden vuoksi. Ja olemme saaneet siitä runsaan palkan.