Nuhteettomuuden säilyttäminen natsi-Saksassa

ERÄÄNÄ kylmänä huhtikuun päivänä 1939 minut lähetettiin Saksassa Sachsenhausenin keskitysleiriin. Toisten uusien vankien kanssa saavuin leirin komendantin eteen; hän oli raaka mies, jota kutsuttiin Paksulaiseksi hänen vankan ruumiinrakenteensa vuoksi. ”Tervetuliaispuheessaan” hän sätti meitä ja kuvaili sitä julmaa kidutusta, jota saatoimme odottaa.

”Voitte saada minulta mitä tahansa,” hän huusi, ”kuulan kalloon, rintaan tai vatsaan!” Lisäksi hän varoitti: ”Poikani osaavat ampua hyvin. He lähettävät teidät suoraa päätä taivaaseen. Täältä lähdette ainoastaan ruumiina.”

Myöhemmin minut passitettiin eristysosastoon. Tässä aidatussa osastossa, joka oli leirin sisällä, säilytettiin Jehovan todistajia ja muita vaarallisina pidettyjä vankeja. Kun minut tuotiin sinne, nuori SS-joukkoihin (Hitlerin mustapaitaisten valiojoukko) kuulunut mies löi minua yhä uudelleen vasten kasvoja, koska en suostunut allekirjoittamaan uskoani kieltävää lausuntoa.

Herneläinen Otto Kamien auttoi ystävällisesti minua ompelemaan vanginpukuuni numeroni ja purppurakolmion, josta leirissä olleet Jehovan todistajat tunnistettiin. Lisäksi hän näytti, kuinka minun oli sijattava vuoteeni; vankeja hakattiin tai heidät jopa tapettiin, elleivät he olleet sijanneet vuoteitaan oikein.

Otto varoitti: ”Aika ajoin he kysyvät, oletko edelleen Jehovan todistaja. Ole luja ja päättäväinen. Sano kovalla, selvällä äänellä: ’Olen edelleen Jehovan todistaja.’” Hän lisäsi: ”Jos olet luja ja päättäväinen, Saatana jättää sinut rauhaan.” (Jaakob 4:7.) Oton rohkaisu auttoi minua säilyttämään nuhteettomuuteni Jumalaa kohtaan seuraavien kuuden vuoden aikana, jotka vietin kolmessa keskitysleirissä.

Kun muistelen noita koettelevia vuosia, tajuan nyt selvemmin kuin koskaan, että vain Jumalan avulla pystyin säilyttämään nuhteettomuuteni. Miten minut ensiksikin vangittiin 20. tammikuuta 1938?

Nuoruusvuoteni

Muutamaa vuotta ennen kuin synnyin vuonna 1911, Königsbergissä Itä-Preussissa asuneet vanhempani tulivat tunnetuiksi nimellä Bibelforscher (raamatuntutkijat), joiksi Jehovan todistajia silloin kutsuttiin. Minulla oli kolme veljeä ja kaksi sisarta, ja äiti vei meitä usein kokouksiin. Ikävä kyllä jonkin ajan kuluttua isä luopui tosi palvonnasta, josta muu perhe piti kiinni. Vaikka veljestäni ja nuoremmasta sisarestani tuli innokkaita Valtakunnan julistajia, minun ja sisareni Lisbethin kiinnostus oppimiamme Raamatun totuuksia kohtaan laimeni vähitellen.

Ollessani vähän yli 20-vuotias tuli Hitler valtaan Saksassa ja ihmiset joutuivat valtavan painostuksen alaisiksi. Työskentelin asentajana eräässä suuressa autokorjaamossa Königsbergissä. Kun Führer piti puheita joissakin erityistilaisuuksissa, koko tehtaan väen oli kokoonnuttava yhteen. ”Heil Hitler!” -tervehdyksen käyttämisestä tuli myös yleinen tapa. Lopulta minut määrättiin sotapalvelukseen, joten minun oli kohdattava kysymys: kenen puolella olen?

Sen perusteella, mitä Apostolien tekojen 4:12:ssa sanotaan, tiesin, ettei heil eli pelastus tule Hitlerin, vaan ainoastaan Jeesuksen Kristuksen välityksellä. En voinut siis sanoa: ”Heil Hitler”, enkä koskaan sanonutkaan. En myöskään noudattanut määräystä astua sotapalvelukseen.

Vuosina 1936 ja 1937 äitini, nuorempi sisareni Helene ja veljeni Hans ja Ernst vangittiin. Siitä lähtien minäkin halusin olla tosi Jumalan puolella. Aloin lukea iltaisin Raamattua ja rukoilin Jehovaa auttamaan minua. Lisbethinkin kiinnostus alkoi lisääntyä.

Tein päätökseni

Ajan myötä asetuin avoimesti Jehovan puolelle ja kieltäydyin palvelemasta Hitlerin armeijassa, vaikka en ollut vielä käynyt kasteella. Minut pidätettiin ja luovutettiin armeijalle. Viiden viikon kuluttua Rastenburgin sotaoikeus tuomitsi minut vuodeksi vankilaan.

Minut pantiin Länsi-Preussissa sijaitsevassa Stuhmin keskusvankilassa eristysselliin. Ollessani säännöllisen ulkoilutuokion aikana vankilan pihalla sain lohtua niistä katseista, joita vaihdoin sellaisten uskollisten königsbergiläisten todistajien kanssa, jotka tunsin jo lapsuudestani asti. Sitten veljeni Paul, Hans ja Ernst joutuivat tähän samaan vankilaan sen takia, että hekin uskoivat Jumalaan. Ollessani eristyksissä Hans onnistui silloin tällöin tuomaan minulle salaa vähän leipää.

Heti sen jälkeen kun olin kärsinyt vankilatuomioni, Königsbergin Gestapo kuulusteli minua kerran toisensa jälkeen. Koska kieltäydyin muuttamasta mieltäni, minut vietiin Sachsenhausenin keskitysleiriin. Siellä minut määrättiin työskentelemään autokorjaamossa. Työpäivä kesti aamukuudesta iltakuuteen. Koska vankeja kohdeltiin hyvin huonosti, jotkut heistä yrittivät paeta, vaikka tiesivätkin, että jos heidät saataisiin kiinni, heidät ammuttaisiin. Näin kerran erään vangin tekevän itsemurhan heittäytymällä sähköaitaa vasten.

Paine kasvaa

Syyskuussa 1939 puhkesi toinen maailmansota, ja olomme Sachsenhausenissa vaikeutuivat entisestään. Työtaakkaamme lisättiin, eikä meille annettu enää lämpimiä villavaatteita. Syyskuun 15. päivänä kristittyä veljeämme August Dickmannia, joka oli kieltäytynyt sotapalveluksesta, oli määrä rangaista muille varoitukseksi. Niinpä ihmiset koottiin yhteen varta vasten hänen teloitustaan katsomaan.

Meitä Jehovan todistajia oli satoja näkemässä, kun teloituskomennuskunta ampui, ja August kaatui kuolleena maahan. Sen jälkeen kaikki muut vangit lähetettiin pois paitsi Jehovan todistajat. Sitten Paksulainen kysyi, kuka oli valmis allekirjoittamaan lausunnon, jossa hän kieltäisi uskonsa ja ilmaisisi halunsa ryhtyä sotilaaksi. Kukaan ei kirjoittanut nimeään, ja Paksulainen oli raivoissaan.

Vuoden 1939 talvi oli ankara. Koska meillä oli huonot vaatteet ja olimme aliravittuja, kuolema vaati veronsa. Monet iäkkäistä veljistämme menehtyivät, mutta kaiken kaikkiaan kuolleiden määrä oli suhteellisesti alhaisempi meidän todistajien kuin muiden vankiryhmien keskuudessa. Jopa vankkarakenteinen Paksulainenkin joutui sairasvuoteeseen ja kuoli helmikuussa 1940.

Toiseen leiriin

Muutaman päivän kuluttua Paksulaisen kuolemasta 70 meistä siirrettiin pieneen Wewelsburgin leiriin lähelle Paderbornin kaupunkia. Olimme toivoneet, että olot olisivat olleet siellä paremmat – mutta päinvastoin. Saimme vähemmän ruokaa ja teimme raskaampaa työtä louhoksessa. Joinakin päivinä vesi- ja lumisade kasteli meidät likomäriksi. Tänä erityisen vaikeana aikana vedin yöllä usein huovan pääni yli ja vuodatin itkien sydämeni Jehovalle. Tällä tavoin saavutin aina mielenrauhan ja sain Jumalalta ”apua oikeaan aikaan” (Heprealaisille 4:16).

Jehova huolehti hengellisestä terveydestämme. Buchenwaldin keskitysleiristä lähetettiin todistajia Wewelsburgiin, ja he toivat mukanaan hengellistä ruokaa: raamatullista kirjallisuutta. Menimme pieninä ryhminä makuuosastoon ja osallistuimme heidän kanssaan salaiseen Vartiotornin tutkisteluun. Leirin aineellinenkin ravinto parani hiukan.

Kiitin Jehovaa hänen huomaavaisuudestaan, kun muuan toinen todistaja järjesti minut töihin kanssaan erääseen pajaan. Pajoissa työskennelleet vangit, jotka olivat pääasiassa todistajia, saivat suuremmat ruoka-annokset kuin muut. Lisäksi paja oli lämmin, ja työntekijät saivat tehdä työnsä omassa tahdissaan. Voimistuin fyysisesti niin paljon, että puolessa vuodessa olin taas rotevassa kunnossa, vaikka olinkin sitä ennen ollut enää pelkkää luuta ja nahkaa.

Muutama sana veljistäni

Ollessani Wewelsburgissa sain sisareltani Lisbethiltä viestin, jonka mukaan veljemme Ernst oli säilyttänyt nuhteettomuutensa Jehovaa kohtaan kuolemaansa saakka. Hänet oli mestattu neljän vankeudessa viettämänsä vuoden jälkeen Berliinissä 6. kesäkuuta 1941. Kun toiset todistajat kuulivat tämän uutisen, he tulivat onnittelemaan minua. Heidän myönteinen asenteensa teki minuun syvän vaikutuksen. Uskollisuuden säilyttäminen merkitsi meille enemmän kuin eloon jääminen.

Kaksi vuotta myöhemmin, 1. helmikuuta 1943, veljeni Hans ammuttiin Quednaussa lähellä Königsbergiä. Hans oli 34-vuotias ja oli ollut vangittuna viisi vuotta. Sain myöhemmin kuulla hänen teloituksensa silminnäkijältä upseerin kysyneen Hansilta, oliko tällä viimeistä toivomusta. Hans pyysi lupaa saada esittää rukouksen, ja siihen suostuttiin. Rukous teki niin suuren vaikutuksen sotilaisiin, että kun upseeri lopulta antoi käskyn ampua, kukaan ei totellut. Hän toisti käskyn, jonka jälkeen kuului yksi laukaus, joka osui Hansiin. Silloin upseeri veti esiin oman pistoolinsa ja ampui hänet kuoliaaksi.

Muita nuhteettomuuden esimerkkejä

Niistä todistajista, jotka siirrettiin Buchenwaldista Wewelsburgiin, valittiin 27 sotapalvelukseen ja lähetettiin eri yksiköihin. Kaikki kieltäytyivät kutsusta lukuun ottamatta yhtä, joka suostui siviilipalvelukseen. Näitä 26:ta uhattiin teloituksella, mutta turhaan. Kun he olivat palanneet Wewelsburgin leiriin, komendantti uhkaili: ”Te kasvatte kuukauden kuluttua koiranputkea.”

Näitä uskollisia veljiä kohdeltiin tuolloin erityisen ankarasti. SS keksi kaikenlaisia epäinhimillisiä tapoja painostaa, uuvuttaa ja kiduttaa heitä. Kaikki 26 säilyivät kuitenkin hengissä! Myöhemmin joitakuita, jotka eivät olleet todistajia, kohdeltiin samalla tavalla, ja monet heistä kuolivat jo lyhyen ajan kuluttua.

Nuhteettomuutensa säilyttäneet sisareni

Vuoden 1943 huhtikuussa minut siirrettiin Ravensbrückin leiriin. Se oli varsinaisesti naisia varten, mutta siinä oli pieni osasto myös miehille. Minut pantiin työhön autokorjaamoon, joka sijaitsi suoraan naisten leirin edessä. Mennessään ohitseni kristityt sisaret huomasivat pian purppurakolmioni. Miten iloisia olimmekaan, kun saatoimme vaihtaa salaa tervehdyksiä ja hymyillä lämpimästi toisillemme! Pian levisi sana, että olin isoäiti-Rehwaldin poika. Sekä äitini että sisareni Helene ja kälyni, velivainajani Hansin vaimo, olivat naisten leirissä olleiden joukossa.

Kristityt sisaremme pystyivät hankkimaan minulle alusvaatteita ja toisinaan vähän leipää. Kerran he järjestivät niin, että saatoin salaa puhua rakkaan äitini kanssa. Jos tapaamisemme olisi huomattu, se olisi merkinnyt meille suuria vaikeuksia. Se oli mitä onnellisin jälleennäkeminen. Joidenkin kuukausien kuluttua, vähän ennen kuin vapauduimme leiristä, äitini kuoli. Hän oli säilyttänyt nuhteettomuutensa kuolemaan asti.

Vihdoinkin vapaus!

Huhtikuussa 1945 venäläiset ja amerikkalaiset lähestyivät Ravensbrückiä. Käyttööni uskottiin traktori ja perävaunu, jotta voisin auttaa leirin evakuoinnissa. Palattuani vaaralliselta matkalta evakuoinnista vastannut SS-upseeri kertoi meille, että amerikkalaiset olivat jo aivan lähellä ja saimme tehdä, mitä halusimme.

Lopulta pääsimme Schweriniin Mecklenburgin maakuntaan, jossa tapasimme monia Sachsenhausenin leirissä olleita todistajia, myös veljeni Paulin. Hän oli selvinnyt hengissä paitsi Sachsenhausenista alkaneelta kuolemanmarssilta myös muista ankarista koetuksista. Joidenkin päivien kuluttua menimme junalla Berliiniin ja asetuimme asumaan erään vieraanvaraisen todistajaperheen luokse.

Tämä perhe auttoi paljon veljiä ja sisaria, jotka olivat vapautuneet leireistä ja vankiloista. Vuonna 1946 menin naimisiin Ellin, tuon perheen tyttären, kanssa. Vihdoinkin saatoin mennä kasteelle, mikä oli ollut mahdotonta keskitysleireissä.

Vuosien varrella on ollut todella sykähdyttävää tavata konventeissa veljiä, joiden kanssa olen ollut keskitysleireissä. Jotkut olivat vaarantaneet henkensä veljiensä puolesta, ja heistä tuli minulle erityisen läheisiä. Kuusi perheemme jäsentä – äitini, Helene-sisareni, minä sekä veljeni Paul, Hans ja Ernst – oli vangittuna yhteensä 43 vuotta. Myös sisareni Lisbeth säilytti nuhteettomuutensa Jumalaa kohtaan kuolemaansa saakka, vuoteen 1945.

Riippuvuus Jehovan voimasta

Avioliiton solmimisen jälkeen Ellillä ja minulla oli etu palvella monta vuotta Magdeburgin Beetelissä ja tienraivaajina, kunnes aloimme kasvattaa kahta poikaamme. Olemme hyvin iloisia siitä, että toinen heistä, Hans-Joachim, palvelee vanhimpana ja hänen vaimonsa tienraivaajana. Valitettavasti toinen poikamme ei ole noudattanut sitä kristillistä elämäntapaa, jonka opetimme hänelle.

Keskitysleirikokemuksistani on kulunut jo yli 45 vuotta. Mutta vieläkään kaiken ansaitsemattoman hyvyyden Jumala ei ole saattanut päätökseen valmennustani (1. Pietarin kirje 5:10). Mieleeni ovat usein muistuneet Paavalin sanat, jotka ovat 1. Korinttolaiskirjeen 10:12:ssa: ”Varokoon siis se, joka luulee seisovansa, ettei hän kaadu.”

Iloitsen siitä, että voin yhä osallistua todistustyöhön ja palvella seurakunnan vanhimpana, vaikka olenkin nyt 81-vuotias. Olen kiitollinen myös siitä, että olen voinut auttaa monia ihmisiä vihkiytymiseen ja kasteeseen saakka. Pidän tätäkin Jehovan ansaitsemattoman hyvyyden ilmauksena. (Kertonut Josef Rehwald.)

[Kuva s. 20]

Josef Rehwald vuonna 1945

[Kuva s. 21]

Rehwaldin perhe vuoden 1914 paikkeilla. Äidin sylissä istuu pikku-Josef

[Kuva s. 23]

Josef ja Elli Rehwald vuoden 1991 Berliinin konventissa poikansa Hans-Joachimin ja hänen vaimonsa Ursulan kanssa