Ansiotyömme saattaminen sopusointuun lähimmäisenrakkauden kanssa

Yli 80 vuotta sitten englanninkielinen Vartiotorni-lehti (huhtikuu 1891) julkaisi kirjeen, jossa yksi sen lukijoista kertoi, kuinka hän oli lopettanut tupakan käytön ”Herran avulla”. Sen jälkeen Vartiotorni on useita kertoja kannustanut muitakin pyrkimään vapaaksi tästä orjuuden muodosta. – The Watchtower: 1.8.1895; 15.11.1905; 1.2.1912; 1.7.1942; Vartiotorni: 15.4.1935; 1.6.1950; 1.6.1954; 1.9.1969; 1.9.1972.

Tässä asiassa totuuden valo on tullut vuosien mittaan yhä kirkkaammaksi, kunnes Jehovan todistajat näkivät selvästi, miten kristittyjen tulee nykyään suhtautua tähän kysymykseen. Vuoden 1973 elokuun 15. päivän Vartiotorni esitti raamatulliset syyt, joiden vuoksi on väärin käyttää tupakkaa henkilökohtaisesti, ja se osoitti, että tupakkaa käyttävät kastetut kristityt poistettaisiin kristillisestä seurakunnasta. Tupakkaa käyttäville kastetuille annettiin kohtuullinen aika, jonka kuluessa tuli vapautua tästä orjuudesta.

Vuoden 1973 lokakuun 15. päivän Vartiotornissa esitettiin esimerkkejä antautuneista kristityistä, jotka tajuttuaan tupakan vahingolliset vaikutukset ihmiseen olivat toimineet omantuntonsa mukaan kieltäytymällä enää viljelemästä tupakkaa. Siinä osoitettiin edelleen, miten jotkut olivat lopettaneet työnteon sikareja, savukkeita ja tupakkatuotteita valmistavien ja jakelevien yhtiöiden hyväksi.

Vuoden 1974 tammikuun Valtakunnan Palveluksessa oli lisäksi kirjoitus, jossa osoitettiin, miten kristillisten seurakuntien tulee suhtautua tupakan käyttäjiin.

Sen jälkeen on herätetty lukuisia kysymyksiä tupakan ja tupakkavalmisteiden viljelemisestä, myymisestä ja välittämisestä ansiotyön yhteydessä. Jotkin työt ovat aivan selvästi avoimessa ristiriidassa Raamatun mittapuitten kanssa. Siksi Jehovan todistajat ovat pitkän aikaa kieltäytyneet tunnustamasta seurakunnan hyväksytyiksi jäseniksi sellaisia, jotka saavat toimeentulonsa uhkapelistä tai epäjumaloitavien esineiden valmistuksesta tai jotka tekevät työtä, joka on suoranaisesti ristiriidassa Jes. 2:4:ssä kuvailtujen rauhan teiden kanssa. Kun jonkun työ on selvästi ristiriidassa Raamatun mittapuitten kanssa, niin siitä voi aivan oikein seurata se, että seurakunta hylkää hänet, hänet erotetaan. Raamattu itse asettaa mittapuun eli säännön, joka on sellaisen menettelyn perustana.

Vartiotorni on esittänyt selväpiirteisen lausunnon, joka osoittaa, miten vahingolliset vaikutukset tupakalla on elimistöön, ja luokittelee sen syystä vahingollisesti orjuuttavaksi huumausaineeksi. Useat hallitusviranomaiset ovat ymmärtäneet tupakan vahingolliset vaikutukset mutta eivät ole tähän mennessä julistaneet laittomaksi tupakan käyttöä tai sen valmistusta. Tupakan laillisuus ei muuta sitä, että on aivan väärin tuottaa tai myydä voiton saamiseksi tuotetta, joka on vahingollinen lähimmäisille. Jokin valtio saattaa esimerkiksi julistaa marihuanan lailliseksi (niin kuin joissakin valtioissa saattaa prostituutio olla laillista), mutta olisi silti selvää, ettei sellainen, joka saa toimeentulonsa marihuanan valmistuksesta tai myynnistä, olisi sovelias Jumalan seurakunnan jäseneksi.

Siksi henkilön, joka omistaa tupakkakaupan, tai sellaisen, joka on ottanut työpaikan tupakkatuotteitten valmistukseen tarkoitetusta tehtaasta, tai kauppamiehen, jonka työnä on tupakan myyminen, tai maanviljelijän, joka päättää sadon viljelystä maatilallaan ja joka päättää viljellä tupakkaa, tulisi tajuta, että hän on vastuussa siitä, mitä tekee. Miten hänen kristillinen omatuntonsa voi antaa hänen tuottaa vahinkoa lähimmäiselleen, kun hän kerran voi päättää, mitä tehdään? Veljien tulisi kyetä punnitsemaan asian vakavuus samoin kuin punnitsemaan, miten raskas vastuu yksilöillä on työasioissa, kun niihin liittyy jokin väärä menettely. Ei pitäisi olla epäilystäkään siitä, miten suuren vääryyden tekevät ne, joiden pääasiallisena tulolähteenä on tupakan käytön edistäminen heidän lähimmäistensä hyvinvoinnin kustannuksella. Sellainen menettely on täysin ristiriidassa sen peruskäskyn kanssa, että tulee rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään. – Matt. 22:39.

Sitten joku saattaa omistaa kaupan ja pitää varastossa tupakkaa yhtenä sivuartikkelina monen muun myyntiartikkelin ohella. Hän saattaa sanoa, että hän olisi mieluummin pitämättä sitä varastossa, mutta että hänen asiakkaansa vaativat sitä, ja se voi olla jossain määrin totta. Hän ei mielestään aktiivisesti edistä tupakan käyttöä. Mutta vaikka hänen vastuunsa voi ollakin pienempi kuin sen, joka saa pääasiallisen toimeentulonsa tupakasta, niin minkä syyn vuoksi hän suostuu asiakkaittensa vaatimuksiin? Eikö se ole kaupankäynnin jatkaminen ja siitä hankitun voiton saaminen? Koska hän on kaupan omistaja ja päättää, mitä siellä myydään, hänellä on suoranainen vastuu, ja hänen kristillisen omantuntonsa tulisi panna hänet hankkiutumaan eroon koko tupakkavarastostaan ja olemaan korvaamatta sitä uudella, vaikka se saattaisikin aiheuttaa hänelle jonkin verran rahallista tappiota. Hän pystyisi varmasti järjestämään asiansa kohtuullisen ajan, sanokaamme kolmen kuukauden, kuluessa ja vapautumaan sellaisesta vastuusta, vaikka kärsisikin jonkin verran tappiota, ja niin hän voi jatkaa seurakunnan jäsenenä. Jos asiakas kysyy, miksi hän ei myy tupakkaa, hän voi selittää pyrkivänsä olemaan hyvä lähimmäinen ja tekevänsä hyvää toisille.

Toisaalta joku kristitty voi olla vain työntekijänä yrityksessä, joka myy tupakkaa satunnaisesti, eikä hänellä ole sananvaltaa eikä määräysvaltaa sen suhteen, mitä myydään. Asiakas voi esimerkiksi pyytää ravintolassa työskentelevää myymään hänelle sikarin, joita talo pitää varastossa. Tai joku voi työskennellä ruokatavarakaupassa; päämyyntiartikkeleita ovat ruokatavarat ja liha, mutta omistajat pitävät varastossa tupakkaa sivuartikkelina. Kristityn työntekijän odotetaan ehkä ottavan vastaan rahaa myytävistä tavaroista, tupakka mukaan luettuna. Henkilökohtaisen omantunnon täytyy määrätä, mitä hän tässä tilanteessa voi ja mitä hänen pitäisi tehdä käsitellessään tupakkavalmisteita tässä määrin. Hän voi pitää parempana pyytää työnantajaa vapauttamaan hänet näiden sopimattomien tavaroiden kaikesta käsittelystä. Ellei herää vakavaa kiistakysymystä, sellaista työntekijää ei estettäisi palvelemasta tienraivaajana, vanhimpana tai avustavana palvelijana seurakunnassa.

Joitakin kysymyksiä herää, kun useat omistavat liikkeen ja näistä vain yksi on kastettu kristitty tai kun kristitty on palkattu johtajaksi liikeyritykseen tai kun hän työskentelee jonkun edustajana ja yrityksessä myydään tupakkaa. Tärkein seikka harkittavaksi näissä tapauksissa olisi se, onko kristityllä yrityksessä sellainen päätösvalta, että hän voi lopettaa tupakkavalmisteiden käsittelyn. Yhtiössä toinen yhtiökumppani tai toiset yhtiökumppanit, jotka eivät ole totuudessa, voivat vaatia, että tupakanmyyntiä jatketaan, ja kristitty ei ehkä voi estää sitä. Sellaisissa tapauksissa kristitty, joka haluaa säilyttää asiassa hyvän omantunnon, voi ilmoittaa yhtiökumppaneille, että he saavat ottaa täyden vastuun tupakan myynnistä ja että hän ei halua saada mitään osuutta tupakkavalmisteiden myynnistä saatavasta voitosta. Jos liikkeen omistaja vaatii myymälänhoitajaa myymään tupakkaa muiden tavaroiden ohella, kristityn on oman omantuntonsa perusteella päätettävä, voiko hän jatkaa työtä näissä olosuhteissa vai ei. Jotkut voivat pitää parempana sellaisista liikeyrityksistä eroamista. Jos he jatkavat siinä, niin paikalliset vanhimmat saattavat pyytää heitä osoittamaan, että tupakan varastossapito ja myyminen liikeyrityksessä ei johdu heidän omasta valinnastaan tai ratkaisustaan.

Henkilö, joka ansiotyönään tai pääasiallisena työnään käsittelee, jalostaa, valmistaa tai myy tupakkaa tai tupakkavalmisteita, edistää sen orjuutta toisissa ihmisissä. Jos antautunut, kastettu kristitty työskentelee sellaisessa sopimattomassa ansiotyössä, hänen tulisi järjestää niin, että hän kohtuullisen ajan, ehkä kolmen kuukauden, kuluessa etsii toisen työpaikan, joka ei ole ristiriidassa kristityn elämälle Raamatussa esitettyjen vaatimusten kanssa. Jos hän toisaalta sellaisen ajanjakson jälkeen päättää jäädä tällaiseen sopimattomaan ansiotyöhön, seurakunnan olisi välttämätöntä ryhtyä toimenpiteisiin ja poistaa henkilö seurakunnasta.

Tupakan viljeleminen on myös osa tupakkateollisuudesta ja on yhtä sopimatonta kuin tupakan käyttö henkilökohtaisesti tai toimeentulonsa hankkiminen tupakkavalmisteita myymällä. Antautunut kristitty, joka omistaa oman maatilansa, päättää siitä, mitä hän kylvää, ja hänen täytyy ottaa vastuu siitä, mitä hänen maatilansa tuottaa. Kuten vuoden 1973 lokakuun 15. päivän Vartiotornissa osoitettiin, kristityn omantunnon pitäisi panna hänet tekemään hyvää toisille. Tupakka ei ole hyväksi ihmisille. Miksi siis kristityn maanviljelijän pitäisi tuottaa ja myydä tupakkaa?

Yhdysvalloissa valtio on järjestänyt ns. ”tupakkakiintiöitä” viljellystä maasta tupakanviljelyalueille. Määräosa maasta voidaan käyttää tupakan viljelyyn tai tietty kilomäärä tupakkaa voidaan tuottaa kiintiöjärjestelyn alaisuudessa. Jotkut ovat kysyneet, mitä veljen pitäisi tehdä, kun hänellä on maassaan tupakkakiintiö. Hänen ei tarvitse käyttää sitä, vaan hän voi kasvattaa jotakin muuta maatilallaan. Tosin saatujen kirjeitten mukaan tupakasta saadaan kenties enemmän tuloja kuin mistään muusta viljelykasvista. Jos veli kieltäytyy kasvattamasta tupakkaa maallaan tulevaisuudessa, niin se saattaa tietää hänelle taloudellisia menetyksiä, mutta samalla se merkitsee hänelle hyvän omantunnon saamista Jumalan edessä ja hyvän aseman saamista seurakunnassa. (1. Tim. 1:5, 19) Kun elintarvikepula kasvaa näinä päivinä, niin kristitty viljelijä voi tehdä hyvää lähimmäisilleen tuottamalla ruokatarpeita sen sijaan että vahingoittaisi heitä tuottamalla tupakkaa.

Jotkut veljet ovat vuokranneet maata, jossa on tupakkakiintiö, ja samat periaatteet soveltuvat silloin. Kristitty maanviljelijä karttaa kaikkea sopimatonta ansiotyötä, ja siksi hän viljelee jotakin muuta kuin tupakkaa tai vastaavia riippuvaisuutta aiheuttavia huumausaineita.

Jos veli omistaa maata, jossa on tupakkakiintiö, ja vuokraa sen pois, hän ei halua sekaantua sellaiseen järjestelyyn, että hän tietäisi etukäteen vuokraajan viljelevän maatilalla tupakkaa ja maksavan osan vuokrastaan tuottamallaan sadolla. Sama pitää paikkansa tupakkakiintiön vuokraamisesta toisille. Henkilö tuntee varmasti oman vastuullisuutensa, jos hän tietensä on mukana vahingollisen tupakan tuottamisessa ja saa siitä rahaa. Siksi siinä määrin kuin hän pystyy päättämään asiasta, hän haluaa huolehtia siitä, että hänen maataan, joka saatetaan vuokrata viljeltäväksi, käytetään jonkin muun kuin tupakan tuottamiseen, jos hän haluaa olla jatkuvasti seurakunnan jäsen.

Näissä olosuhteissa jotkut kristityt maanviljelijät tupakanviljelyalueilla saattavat tehdä sellaisen johtopäätöksen, että ainoa käytännöllinen menettely heille on mennä johonkin toiseen työhön ja luopua maanviljelyksestä. He saattavat jopa päättää myydä maansa, jolle hallitus on määrännyt tupakkakiintiön. Olisiko mitään väärää siinä, että kristitty myisi maansa, jossa on tupakkakiintiö? Ei ole mitään syytä, jonka vuoksi kristityn maanviljelijän pitäisi tuntea vastuuta siitä, mitä joku toinen tekee maalla sen jälkeen, kun hän on myynyt sen. Vastuu siitä tulee uudelle omistajalle, ja jos hän päättää käyttää tupakkakiintiötä, se ei koskisi kristittyä maanviljelijää, joka myi maan, eikä vaikuttaisi hänen asemaansa kristillisessä seurakunnassa.

On myös saatu joitakin kirjeitä, joiden mukaan veljet ovat jo allekirjoittaneet sopimuksia ja antaneet sanansa siitä, että viljelevät tiettyä maata ja tuottavat tupakkaa. Jotkut ovat jo voineet vuokrata maansa jollekulle seuraavaksi vuodeksi tai pitemmäksi ajaksi. Ei ole tiedossa, voivatko nämä veljet jollakin tavoin peruuttaa sellaiset sopimukset tai vapautua niistä, mutta heidän on suositeltavaa etsiä keinoja välttyäkseen osallistumasta enää tupakan viljelyyn. Joissakin tapauksissa kristityn maanviljelijän ei ehkä ole mahdollista purkaa sitoumustaan, jossa hän on antanut sanansa ja tehnyt laillisen sopimuksen. Hän on voinut tehdä järjestelyn hyvässä uskossa ja ymmärtämättä, että hänen menettelynsä oli todellisuudessa kristitylle sopimaton. Sellaisissa tapauksissa näyttää järkevältä, että kristitty viljelijä selittää tilanteen seurakunnan tuomiovaltaiselle komitealle, osoittaa, mitä hän on tehnyt vapautuakseen velvollisuudesta tuottaa tupakkaa, ja näyttää komitealle allekirjoitetun sopimuksen tai todisteen sopimuksesta. Sellaisissa tapauksissa paikalliset vanhimmat voivat ottaa huomioon olosuhteet asianomaisen kohdalla ja olla poistamatta kristittyä viljelijää seurakunnasta, jos hän noudattaa aikaisemmin sopimuksessa antamaansa sanaa ja täyttää tuon sopimuksen. Mutta sinä aikana, jolloin joku on sopimuksen perusteella suoranaisesti tekemisissä tupakan tuottamisen kanssa, olisi sopimatonta käyttää häntä tienraivaajana, vanhimpana tai avustavana palvelijana seurakunnassa. Nykyisessä tilanteessaan hän ei ole ”nuhteeton” tai ’vapaa syytöksestä’. (1. Tim. 3:2, 10, Um) Mutta jos kristitty maanviljelijä sopimuksen päättymisen jälkeen tekee toisen sopimuksen tupakan viljelemisestä, hän voi joutua poistetuksi kristillisestä seurakunnasta.

On myös tiedusteltu, miten on ansiotyön laita sellaisilla maatiloilla, jotka omistaa joku toinen ja joilla viljellään tupakkaa. Tällainen asema vastaisi ansiotyötä maailmallisessa yhtiössä, jossa kristitty työntekijä pyytää työnantajalta mahdollisuutta työskennellä sellaisissa tehtävissä, jotka eivät riko hänen kristillistä omaatuntoaan, tässä tapauksessa muiden kasvien (viljan, hedelmien ja kasviksien) parissa, joita tilalla ehkä viljellään. Maatiloilla voi olla karjaa hoidettavana tai sellaisiin rakennuksiin liittyvää työtä, joita ei käytetä tupakan tuottamiseen. Kristillinen omatunto ja Raamatun periaatteiden ymmärtäminen saa hänet välttämään tupakan valmistukseen osallistumista. Joillekuille maataloustyöläisille se voi merkitä työpaikan etsimistä muualta, kuten ovat tehneet jotkut, jotka eivät halunneet sekaantua uhkapeliin, joulunviettoon liittyvien valmisteiden tuottamiseen, Suuren Babylonin hyväksi työskentelemiseen tai sen palkkalistoilla olemiseen jne. ja joutua vaaraan tulla poistetuksi seurakunnasta. Kristitty nainen, joka on naimisissa epäuskoisen maailmallisen miehen kanssa, joka viljelee tupakkaa, voi huolehtia taloudesta ja ruoan valmistuksesta ja muista kotitöistä ja osallistua tilalla töihin, jotka eivät suoranaisesti liity tupakan kasvattamiseen.

Samoin kuin on laita tupakan käyttäjien kohdalla, niin jos kysymyksessä on tupakan kasvattaja tai myyjä, joka oli aikoinaan seurakunnan kastettu jäsen, mutta on lähtenyt järjestöstä kauan sitten eikä enää väitä olevansa yksi Jehovan todistajista, eikä häntä paikkakunnalla pidetä Jehovan todistajana, ja jos hänen toimintansa ei aiheuta moitetta yhdyskunnassa tai häiriötä seurakunnassa, vanhinten ei olisi tarpeellista etsiä häntä esiin ja tiedustella, työskenteleekö hän tupakan parissa, eikä ole tarpeellista ryhtyä toimenpiteisiin sellaista työntekijää vastaan, joka ei ole enää järjestön yhteydessä. Mutta jos joku, joka on silloin tällöin seurakunnan yhteydessä tai jota pidetään Jehovan todistajana, aiheuttaa julkista häpeää, niin vanhimmilla on vastuu pitää seurakunnan nimi puhtaana ja varjella sen oikeaa asemaa Jumalan edessä.

Kaikki kristityt ymmärtävät, että totuuden valo loistaa kirkkaampana, ja vuosien mittaan monet asiat ovat tulleet meille selvemmiksi. (Sananl. 4:18) Tosin jotkut eivät vuosia sitten ole ehkä ymmärtäneet sellaisten raamatunkohtien merkitystä kuin Joh. 17:16; Jes. 2:2–4; Jes. 65:11; Apt. 15:29; Ilm. 18:4 ja muut, ja ovat suorittaneet ansiotyötä, jonka nuo raamatunkohdat ilmaisevat vääräksi. Mutta kun ymmärrys on tullut selvemmäksi ja valo kirkkaammaksi, niin antautuneet kristityt ovat aina olleet valmiita tulemaan sopusointuun Raamatun kanssa ja lähtemään mistä tahansa liikeyrityksestä tai työpaikasta, jonka he huomaavat olevan ristiriidassa Raamatun ohjeiden kanssa, vaikka se on voinut merkitä jossakin määrin henkilökohtaista rahallista menetystä. (Olet ehkä huomannut, että jotkut veljet ovat menettäneet työpaikkansa, koska he ovat välttämättä halunneet saada aikaa ollakseen läsnä konventissa vastoin työnantajan toiveita. Jotkut valvojat ovat menettäneet työpaikkansa, koska ovat menneet Valtakunnan palveluskouluun, jossa he voivat pätevöityä palvelemaan paremmin seurakunnan veljiä. Mutta me olemme aina nähneet, että kun he ovat panneet uskonsa Jehovaan ja luottaneet häneen, he ovat voineet selviytyä ongelmistaan, saada itselleen muuta työtä ja huolehtia edelleen perheensä elämän välttämättömyyksistä, kuten Hepr. 13:5 osoittaa.) Viime aikoina olemme tulleet ymmärtämään selvästi tupakan ja tupakkavalmisteiden, kookalehtien, betelpähkinöiden ja muiden sellaisten riippuvaisuutta aiheuttavien vahingollisten huumausaineitten käyttöä ja käsittelyä koskevan kysymyksen. Uskoen täysin Jehova Jumalaan, joka on kaiken hyvän suuri Varaaja, me luotamme siihen, että Jehova huolehtii palvelijoittensa tarpeista, kun he hyvin omintunnoin palvelevat häntä uskollisesti. Ne, jotka asettavat Valtakunnan edut ensi sijalle ja etsivät jatkuvasti Valtakuntaa, eivät jää kokonaan vaille aineellisia välttämättömyyksiä. – Matt. 6:33; ks. myös Fil. 3:7–9; 4:11–13.

Jotkut ovat tiedustelleet, soveltuuko 5. Moos. 14:21:n periaate savukkeitten tai tupakkatuotteitten myymiseen maailman ihmisille. Tuossa laissa Jumala hyväksyi sen, että eläimet, joiden veri ei ollut vuodatettu, myytiin ulkomaalaisille, jotka käyttäisivät niitä ruoaksi. Ei ole tiedossa mitään ruumiillista vahinkoa, joka välttämättä aiheutuisi siitä, ja sellaiset ulkomaalaiset olivat jo hengellisesti epäpuhtaita Jehovan edessä. Sellaisen lihan syöminen ei muuttanut asiaa heidän kohdallaan ruumiillisesti tai hengellisesti. Tupakkatuotteiden suhteen toisaalta tiedämme, että ne eivät ole ruokaa eivätkä ole millään tavalla hyödyllisiä elimistölle, vaan ovat ehdottomasti vahingollisia. Miten sitten voimme vedota toisten omaantuntoon, jos jätämme tämän huomioon ottamatta ja annamme henkilökohtaisen voiton työntää syrjään lähimmäisenrakkauden?

Jokaisen tulisi täysin Jehova Jumalaan luottaen pyrkiä tekemään Jehovan tahto ja saamaan Hänen suosionsa. Jehova ei hylkää uskollisiaan. Toivomme vilpittömästi, että kaikki ne, jotka ovat tekemisissä tupakan ja muiden vastaavien tuotteitten kanssa, pystyvät menestyksellisesti hoitamaan asiansa niin, että heillä on hyvä omatunto Jehova Jumalan edessä ja että he siten voivat edelleen onnellisina osallistua hyvän uutisen levittämiseen. – Ps. 37:25–29.