Ole kiinnostunut uusista veljistä
1 Jehovalle antautuneina palvelijoina me olemme velvollisia tekemään ”hyvää kaikille, mutta varsinkin uskonveljille”. (Gal. 6:10) Tehdäksemme näin meidän täytyy tuntea veljemme. Ottaen huomioon kokemamme suuren kasvun tämä voi vaatia tavallista suuremman huomion kiinnittämistä rakkautemme laajentamiseen, niin etteivät uudet tunne olevansa laiminlyötyjä. – 2. Kor. 6:11.
2 Meidän tulisi huomaavaisesti harkita, mitä kaikkea uudet keskuudessamme voivat joutua kohtaamaan. Jotkut heistä saattavat olla jakautuneesta huonekunnasta, jossa he saattavat joutua pilkan ja herjauksen kohteeksi. Aikaisemmat ystävät ovat saattaneet kääntyä heitä vastaan. Tällaisten seikkojen vuoksi nämä uudet saattavat tuntea masennusta ja yksinäisyyttä. Jos tiedämme, mitä he joutuvat kohtaamaan, voimme rohkaista heitä ja saada heidät tuntemaan itsensä halutuiksi ja arvostetuiksi.
3 Jeesus Kristus sanoi niistä, jotka olivat ottaneet opetuslapseuden ikeen: ”Ei ole ketään, joka minun tähteni ja evankeliumin tähden on luopunut talosta tai veljistä tai sisarista tai äidistä tai isästä tai lapsista tai pelloista, ja joka ei saisi satakertaisesti: nyt tässä ajassa taloja ja veljiä ja sisaria ja äitejä ja lapsia ja peltoja.” (Mark. 10:29, 30) Henkilökohtaisesti voisimme kysyä itseltämme: Laajennanko minä kiinnostustani veljiin, ottaen myös uudet huomioon, niin että he tuntevat saaneensa rakastavan veljen tai sisaren, isän tai äidin, pojan tai tyttären? Toivotanko heidät tervetulleeksi kotiini, kuten tekisin rakkaimmille lihallisille sukulaisilleni? Siinä määrin kuin olosuhteeni sallivat, olenko tulossa yhä valppaammaksi tilaisuuksien suhteen, jolloin voisin jakaa omaisuudestani todellisessa tarpeessa oleville?
4 Tietystikään se, että toiset suhtautuisivat meihin kuin läheiseen veljeen tai sisareen, isään tai äitiin, poikaan tai tyttäreen, ei tule automaattisesti. Meidän täytyy osoittaa, että me todellakin olemme sellaisia, ei käyttämällä tarpeettomasti hyväksemme kristillistä vieraanvaraisuutta eikä odottaen aina olevamme saavana osapuolena. (2. Tess. 3:10–12) Jatkakaamme pikemminkin jokainen itsemme antamista, aikamme, voimiemme ja varojemme antamista, ja kokekaamme siten se suurempi onnellisuus, mikä tulee antamisesta pikemmin kuin saamisesta. – Luuk. 6:38; Apt. 20:35.