Sydämeni on tulvillaan kiitollisuutta
KERTONUT JOHN WYNN
Miten usein kapinoinkaan Jehovan todistajien kokouksiin lähtemistä vastaan! Minulla oli olevinaan vatsakipua tai päänsärkyä – mitä tahansa, minkä takia olisin voinut jäädä pois. Mutta äitini lujuus karkotti nuo vaivat aina äkisti, ja sitten olinkin jo menossa hänen mukanaan kohti valtakunnansalia, jonne oli kolmen kilometrin kävelymatka, ja kuuntelin, kun hän keskusteli Jumalan sanasta erään vanhemman ystävän kanssa.
TÄLLÄ tavalla sain tärkeän opetuksen: Vanhempien tulee aina olla rakkaudellisella tavalla lujia sen puolesta, mikä on oikein Jumalan silmissä (Sananlaskut 29:15, 17). Heidän ei koskaan tule unohtaa Jumalan käskyä ’olla jättämättä yhteen kokoontumista’ (Heprealaisille 10:25). Kun muistelen elämääni, olen hyvin kiitollinen siitä, että äitini pani minut toimimaan tavalla, joka oli omaksi parhaakseni!
Kiitollinen hyvistä esimerkeistä
Vaikka isäni ei ollut uskova, hän suvaitsi äidin uskonkäsityksiä, kun tästä tuli raamatuntutkija, kuten Jehovan todistajia silloin kutsuttiin. Äiti meni vuonna 1913 kuuntelemaan puhetta ”Haudan takana”, jonka piti Charles T. Russell, Vartiotorni-seuran ensimmäinen presidentti. Äiti saapui kuitenkin sen verran myöhään, että kaikki paikat oli jo varattu. Niinpä hänet ohjattiin muiden myöhässä tulleiden joukkoon lavan ympärille, aivan pastori Russellin lähelle. Puhe teki äitiin syvän vaikutuksen. Se julkaistiin seuraavana päivänä paikkakunnan sanomalehdessä, ja äiti otti sen talteen ja luki sitä aina uudelleen.
Kokouksen jälkeen äiti jätti raamatuntutkijoille nimensä paperilapulla, ja pian yksi heistä otti häneen yhteyttä. Aikanaan äiti alkoi jakaa raamatullisia traktaatteja ovelta ovelle kotikaupungissamme Gloucesterissa Englannissa. Minä ja kaksi sisartani olimme pienestä pitäen hänen mukanaan saarnaamistyössä.
Kun Harry Francis, innokas raamatuntutkija, muutti Gloucesteriin, äiti toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Pian tämä veli kiinnitti henkilökohtaista huomiota minuun, ja hänen kannustuksensa vaikutti merkittävästi siihen, että minusta tuli myöhemmin tienraivaaja eli kokoaikainen sananpalvelija. Veli Francisin esimerkki opetti minulle jotain tärkeää: vanhempien ihmisten tulisi aina pyrkiä jollain tavalla kannustamaan nuorempia.
Kun äidistäni tuli raamatuntutkija, jotkut muutkin gloucesterilaiset omaksuivat totuuden. Jotkut seurakunnan vanhimmista alkoivat kuitenkin ajatella itsestään liikoja, ja osa luokan eli, kuten nykyään sanotaan, seurakunnan jäsenistä alkoi seurata ihmisiä. Eräässä kokouksessa äitiä tönittiin jatkuvasti selkään, jotta hän olisi nostanut kätensä ylös ja antanut näin kannatuksensa eräille vanhimmille. Mutta äiti tiesi, etteivät nämä olleet hyviä esimerkkejä, eikä antanut myöten painostukselle. Tuolloin 1920-luvun lopulla monet jäivät pois eivätkä enää kulkeneet totuuden tietä. (2. Pietarin kirje 2:2.) Äiti ei kuitenkaan koskaan lakannut tukemasta uskollisesti järjestöä, ja näin hän näytti minulle hyvää esimerkkiä.
Kantani totuuden puolesta
Lopulta kesäkuussa 1939 ollessani 18-vuotias minut kastettiin Severnjoessa. Samana vuonna minut nimitettiin myös äänilaitteiden hoitajaksi. Noina aikoina käytimme suurta äänentoistolaitetta, joka kuulutti julkisilla paikoilla sanomaa ”Uskonto on ansa ja kiristysryöstöä”. Tuolloin paino oli kristikunnan ulkokultaisuuden ja väärien opetusten paljastamisessa.
Kerran olin erään kulkueen etunenässä kantamassa julistetta, jonka toisella puolella julistettiin ”Uskonto on ansa ja kiristysryöstöä” ja toisella puolella ”Palvele Jumalaa ja Kristus-Kuningasta”. Mukana oli poni, jonka molemmissa kyljissä roikkui suuret esitelmämainokset. Millainen näky tuon kulkueen on täytynytkään olla erittäin uskonnollisessa Gloucesterissa!
Äiti kannusti minua tienraivaukseen, vaikka kotona oli taloudellisia vaikeuksia. Niinpä syyskuussa 1939, toisen maailmansodan alkaessa, saavuin ensimmäiselle määräalueelleni Leamingtoniin, Warwickshiressa sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Siellä asui joitakin eläkkeelle jääneitä pappeja.
Käytimme talosta-taloon-palveluksessamme kevyttä gramofonia, jolla soitimme Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran silloisen presidentin Joseph F. Rutherfordin esitelmiä. Äänentoistolaitteemme (joka oli tarkoitettu suurempia yleisöjä varten) oli puolestaan paljon painavampi, ja kuljetimme sitä lastenvaunuissa. Toisinaan papit marssittivat meidät ulos tonteiltaan ärsyyntyneinä sanomastamme, joka paljasti väärän uskonnon. Emme kuitenkaan lannistuneet. Jehova siunasi työtämme, ja nykyään Leamingtonissa on yli sadan todistajan seurakunta.
Vuonna 1941, toisen maailmansodan riehuessa, muutin Walesiin, missä palvelin tienraivaajana Haverfordwestin, Carmarthenin ja Wrexhamin kaupungeissa. Koska olin kokoaikainen sananpalvelija, minut vapautettiin sotapalveluksesta, mutta ihmiset eivät ymmärtäneet puolueetonta kantaamme. Siksi minut ja toverini leimattiin vakoojiksi tai maanpettureiksi. Eräänä iltana poliisi piiritti asuntovaunumme. Toverini oli juuri tullut töistä lapioimasta hiiltä ja pisti päänsä ulos nähdäkseen, kuka siellä oli. Hänen kasvonsa olivat hiilipölyn peitossa, ja poliisin silmissä hän näytti siltä, kuin olisi ollut valmis tekemään kommandoiskun. Se vaati hiukan selittämistä!
Saimme paljon siunauksia määräalueillamme. Kerran ollessamme Carmarthenissa John Barr Lontoon haaratoimistosta (nykyään hallintoelimen jäsen) teki luoksemme rohkaisevan vierailun. Tuolloin Carmarthenissa oli vain pari julistajaa, kun siellä nykyään on yli sata julistajaa. Wrexhamissa on tätä nykyä kolme seurakuntaa, ja äskettäin sain vihkiä kauniin valtakunnansalin Haverfordwestissa. (1. Korinttilaisille 3:6.)
Kiitollinen palveluksestani
Ollessamme Swanseassa Etelä-Walesissa toverini Don Rendell ei saanut vapautusta sotapalveluksesta. Hänet pantiin vankilaan, vaikka hän selitti, ettei voinut omantunnonsyistä lähteä sotaan toisten maiden kristittyjä vastaan (Jesaja 2:2–4; Johannes 13:34, 35). Rohkaistakseni häntä ja todistaakseni naapureille vein äänentoistolaitteemme vankilan lähelle ja soitin raamatullisia esitelmiä.
Paikkakunnan naiset eivät kuitenkaan pitäneet tästä, vaan panivat hatun kiertämään kerätäkseen rahaa, millä maksaa sotilaat pieksemään toverini ja minut. Me karkasimme paikalta ja juoksimme, minkä jaloista lähti, turvaan kohti valtakunnansalia – minä vielä työntäen edelläni lastenvaunuja, joissa äänentoistolaite oli. Mutta kun pääsimme sinne, se oli lukossa! Ainoastaan poliisin väliintulo oikealla hetkellä säästi meidät ankaralta selkäsaunalta.
Tästä tapauksesta puhuttiin ilmeisesti laajalti. Kun olin hieman myöhemmin saarnaamassa maaseudulla Swansean lähellä, eräs mies sanoi minulle hyväksyvästi: ”Kristillisyys on sitä, mitä te puolustatte samoin kuin se nuorimies, joka Swanseassa julisti rohkeasti uskoaan ja joutui siksi juoksemaan turvaan.” Hän oli varsin yllättynyt kuullessaan, että tuo nuorimies olin minä!
Tienraivaus ei ollut helppoa noina sotavuosina. Meillä ei ollut paljon aineellista omaisuutta, mutta arvostimme sitä, mitä meillä oli, ja nautimme siitä. Saimme aina säännöllisesti hengellistä ruokaa, emmekä koskaan jääneet pois kokouksesta, paitsi ollessamme sairaina. Hankin vanhan polkupyörän, ja kiinnitimme siihen suuria koreja gramofonin ja raamatullisen kirjallisuuden kuljettamista varten. Joskus poljin 80 kilometriä päivässä! Olin tienraivaajana noin seitsemän vuotta, ja minulla on lämpimiä muistoja tuolta ajalta.
Vuonna 1946, kun toinen maailmansota oli päättynyt, minut kutsuttiin Beteliin, joksi Jehovan todistajien keskustoimistoa kussakin maassa sanotaan. Betelimme sijaitsi silloin Craven Terrace 34:ssä, Lontoon tabernaakkelin naapurissa. Siellä sain nauttia vanhempien todistajien seurasta, muun muassa Alice Hartin, jonka isä Tom Hart oli tiettävästi Englannin ensimmäinen todistaja.
Saan uskollisen elämäntoverin
Vuonna 1956 lähdin Betelistä mennäkseni naimisiin Ettyn kanssa, tienraivaajan johon olin tutustunut hänen tultuaan Hollannista katsomaan Lontoossa tuolloin asunutta sisartaan. Sodan loppupuolella Etty opetti kone- ja pikakirjoitusta eräässä kauppaoppilaitoksessa Tilburgissa Etelä-Hollannissa. Kerran eräs toinen opettaja tarjoutui pyöräilemään hänen kanssaan yhtä matkaa kotiin, jotta hän pääsisi perille turvallisesti. Tuo miesopettaja oli roomalaiskatolilainen. Perillä sukeutui keskustelu Ettyn protestanttisten vanhempien kanssa. He ystävystyivät, ja tuosta opettajasta tuli usein nähty vieras heidän kodissaan.
Pian sodan päätyttyä tämä opettaja tuli Ettyn kotiin ja huudahti: ”Olen löytänyt totuuden!”
”Luulin sinun sanoneen, että sinulla oli totuus roomalaiskatolilaisena!” sanoi siihen Ettyn isä.
”Ei ollut!” hän vastasi innostuneena. ”Totuus on Jehovan todistajilla!”
Tuo ilta ja monet sitä seuraavat kuluivat tiiviissä raamatullisessa keskustelussa. Pian sen jälkeen Ettystä tuli tienraivaaja. Hänkin kohtasi palveluksessaan katkeraa vastustusta, joka Hollannissa tuli roomalaiskatolisen kirkon taholta. Pappien yllytyksestä lapset häiritsivät hänen keskustelujaan hänen kulkiessaan talosta taloon, ja kerran he hajottivat hänen polkupyöränsä. Hän vei sen korjaajalle, joka oli aiemmin ottanut häneltä kirjasen. ”Katso mitä lapset tekivät!” hän sanoi itkunsekaisella äänellä.
”Älä sinä anna periksi”, vastasi mies ystävällisesti. ”Sinä teet hyvää työtä. Minä korjaan pyöräsi ilmaiseksi.” Ja sen hän teki.
Etty huomasi, että papit eivät juuri olleet kiinnostuneita laumastaan ennen kuin hän alkoi tutkia Raamattua siihen kuuluvien kanssa. Silloin papit ja nunnat tulivat paikalle jäytämään ihmisten uskoa sekä Raamattuun että Jehovaan. Tästä huolimatta hänellä oli monta hedelmällistä raamatuntutkistelua.
Kiitollinen yhteisestä elämästämme
Häittemme jälkeen Etty ja minut määrättiin matkatyöhön Englantiin, ja vierailimme melkein viiden vuoden ajan seurakunnissa vahvistamassa niitä hengellisesti. Sitten sain kutsun Gilead-koulun 36. kurssille, joka pidettiin Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa. Tuo kymmenkuukautinen kurssi, joka päättyi marraskuussa 1961, oli suunniteltu erityisesti valmentamaan miehiä Jehovan todistajien haaratoimistojen tehtäviin. Etty jäi kurssin ajaksi Lontooseen Beteliin. Käytyäni kurssin meidät määrättiin tuohon haaratoimistoon yhdessä.
Seuraavat 16 vuotta työskentelin palvelusosastolla seurakuntien toimintaan liittyvien asioiden parissa. Sitten vuonna 1978, kun Betel-kodin valvojana palvellut Pryce Hughes kuoli, minut nimitettiin hänen tilalleen. Vastuun kantaminen kasvavan – nykyään yli 260-jäsenisen – Betel-perheemme hyvinvoinnista on ollut antoisa tehtävä näinä monina vuosina.
Vuonna 1971 rakas äitini kuoli 85 vuoden iässä. Palasimme Ettyn kanssa Gloucesteriin hautajaisiin, joissa muuan veli käsitteli kauniisti äidin taivaallista toivoa (Filippiläisille 3:14). Olen kiitollinen siitä, että sisareni Doris ja Grace pitivät rakkaudellisesti huolta äidistäni hänen vanhalla iällään, minkä vuoksi Etty ja minä saatoimme jatkaa kokoaikaista palvelusta.
Ajattelemme Ettyn kanssa monesti vanhempiamme ja sitä, miten rakkaudellisesti ja lujasti he kasvattivat meitä. Olemme heille valtavassa kiitollisuudenvelassa! Etenkin äitini näytti minulle ja sisarilleni suurenmoista esimerkkiä rakentaessaan arvostustamme Jehovaa ja hänen järjestöään kohtaan.
Sydämemme on tosiaan tulvillaan kiitollisuutta, kun ajattelemme jokaista uutta päivää taivaallisen Isämme Jehovan palveluksessa. Miten suurenmoinen ja rakkaudellinen Jumala hän onkaan! Raamatun psalmista ilmaisi tunteemme kirjoittaessaan: ”Tahdon ylistää sinua, oi Jumalani, Kuningas, ja tahdon siunata nimeäsi ajan hämärään asti, niin, ikuisesti. Kaiken päivää tahdon siunata sinua, ja tahdon ylistää nimeäsi ajan hämärään asti, niin, ikuisesti.” (Psalmit 145:1, 2.)
[Kuva s. 26]
Vaimoni Ettyn kanssa