Luottamus Jehovaan on tuonut turvaa

OPIN TUNTEMAAN JEHOVAN JA LUOTTAMAAN HÄNEEN

Synnyin vuonna 1948 pienessä kylässä Nigerian lounaisosassa. Noihin aikoihin isäni pikkuveli Mustafa ja minun vanhin veljeni Wahabi kastettiin Jehovan todistajiksi. Isä kuoli, kun olin yhdeksän vanha, ja se oli minulle suuri järkytys. Wahabi sanoi, että voisimme nähdä hänet uudestaan, kun hän saa ylösnousemuksen. Tämä ajatus lohdutti minua, ja halusin itsekin alkaa tutkia Raamattua. Menin kasteelle vuonna 1963, ja myös kolme muuta veljeäni oppivat totuuden.

Vuonna 1965 muutin Lagosiin, missä myös isoveljeni Wilson asui. Kuuluin Igbobin seurakuntaan, ja minusta oli mukava viettää aikaa tienraivaajien kanssa. Sain potkua heidän ilostaan ja innostaan, ja tammikuussa 1968 aloitin itsekin tienraivauksen.

Betelissä palveleva Albert Olugbebi järjesti meille nuorille kokouksen, jossa kerrottiin, että Nigerian pohjoisosaan tarvittiin erikoistienraivaajia. Muistan vieläkin hänen vetoavat sanansa: ”Te olette nuoria ja voitte käyttää aikaanne ja energiaanne Jehovan työssä. Teitä kaivataan kipeästi kentällä!” Halusin tarjoutua Jehovan käytettäväksi niin kuin Jesaja aikanaan, joten jätin hakemuksen (Jes. 6:8).

Toukokuussa 1968 minut määrättiin erikoistienraivaajaksi Kanoon, joka on kaupunki Pohjois-Nigeriassa. Biafran sota (1967–1970) oli riehunut tuolla alueella ennen kuin levottomuudet siirtyivät Nigerian itäosiin. Eräs veli yritti suostutella minua kieltäytymään tehtävästä, koska hän oli huolissaan turvallisuudestani. Kiitin häntä siitä, että hän ajatteli parastani. Sanoin kuitenkin: ”Jos Jehova haluaa, että palvelen siellä, hän aivan varmasti myös huolehtii minusta.”

LUOTAN JEHOVAAN SODAN REPIMÄLLÄ ALUEELLA

Kano oli suurkaupunki, jossa oli ollut monta seurakuntaa, mutta nyt siellä oli sisällissodan jäljiltä surkeat olot. Joskus kun olimme kentällä, näimme taisteluissa kuolleiden ruumiita. Koska suurin osa ystävistä oli paennut, kaupungissa oli alle 15 julistajaa, ja hekin olivat peloissaan ja allapäin. Kun me kuusi erikoistienraivaajaa saavuimme, he ilahtuivat kovasti, ja pystyimme rohkaisemaan heitä. Kokoukset ja kenttätyö saatiin hyvään vauhtiin, ja kenttäpalvelusraportteja ja kirjallisuustilauksia alettiin taas lähettää haaratoimistoon.

Aloimme opiskella hausan kieltä. Monet paikalliset halusivat kuunnella meitä, kun kerroimme heille totuudesta heidän omalla kielellään. Jotkut alueen suurimman uskonnon kannattajat olivat kuitenkin saarnaamistyötä vastaan. Kerran kun olimme kentällä yhden veljen kanssa, eräs mies lähti ajamaan meitä takaa veitsi kädessään. Onneksi meillä oli vikkelämmät jalat kuin hänellä ja pääsimme pakoon. Vaikka vaaratilanteita oli, Jehova teki olomme turvalliseksi (Ps. 4:8). Julistajien määrä alkoi kasvaa, ja nykyään Kanon 11 seurakunnassa on yli 500 julistajaa.

VASTUSTUSTA NIGERISSÄ

Olin ollut Kanossa vasta muutaman kuukauden, kun elokuussa 1968 minut ja kaksi muuta erikoistienraivaajaa määrättiin Nigerin tasavallan pääkaupunkiin Niameyhyn. Meille kävi hyvin pian selväksi, että Niger, joka sijaitsee Länsi-Afrikassa, on yksi maapallon kuumimpia paikkoja. Meidän piti totutella kuumuuteen ja opiskella ranskaa, Nigerin virallista kieltä. Eihän se lastenleikkiä ollut, mutta luotimme Jehovaan ja tartuimme kenttätyöhön niiden muutamien julistajien kanssa, jotka asuivat siellä. Ei aikaakaan, kun melkein jokainen Niameyn lukutaitoinen oli saanut kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Jotkut jopa itse etsivät meidät käsiinsä, koska he halusivat tuon kirjan.

Huomasimme pian, että viranomaiset eivät oikein pitäneet Jehovan todistajista. Vuonna 1969 järjestimme Nigerissä ensimmäistä kertaa kierroskonventin. Läsnä oli noin 20 ihmistä, ja kaksi oli menossa kasteelle. Ensimmäisenä päivänä poliisit tulivat ja keskeyttivät konventin ohjelman. He veivät kierrosvalvojan ja meidät erikoistienraivaajat poliisiasemalle, kuulustelivat meitä ja käskivät meidän tulla seuraavana päivänä takaisin. Koska arvasimme, että lisää vaikeuksia oli tulossa, päätimme pitää kastepuheen yksityiskodissa ja järjestää kastetilaisuuden huomaamattomasti joen rannalla.

Muutaman viikon päästä sisäministeriö karkotti minut ja viisi muuta erikoistienraivaajaa. Saimme kaksi vuorokautta aikaa poistua maasta omin avuin. Niinpä menimme suoraan Nigerian haaratoimistoon ja saimme siellä uudet tehtävämääräykset.

Minut määrättiin Nigeriassa sijaitsevaan Orisunbaren kylään, missä oli pieni ryhmä julistajia ja paljon tuottoisaa kenttäaluetta. Puolen vuoden kuluttua haaratoimistosta kuitenkin pyydettiin, että palaisin yksin Nigeriin. Se oli yllättävä käänne, mutta en jäänyt empimään. Olin innoissani siitä, että pääsisin Nigeriin tapaamaan ystäviäni.

Menin takaisin Niameyhyn, ja seuraavana päivänä saapumiseni jälkeen tapasin erään nigerialaisen liikemiehen. Hän arvasi, että olen Jehovan todistaja, ja alkoi kysellä minulta Raamatusta. Tutkin hänen kanssaan, ja kun hän oli päässyt eroon tupakoinnista ja juopottelusta, hän kävi kasteella. Sain olla kentällä veljien ja sisarien kanssa eri puolilla Nigeriä ja nähdä, miten monet oppivat pikkuhiljaa totuuden. Saapuessani ensimmäistä kertaa Nigeriin siellä oli 31 julistajaa, mutta lähtiessäni heitä oli jo 69.

”EMME OIKEIN TIEDÄ MITÄ GUINEAN VELJILLE JA SISARILLE KUULUU”

Loppuvuodesta 1977 palasin Nigeriaan koulutettavaksi. Kolmiviikkoisen kurssin päättyessä haaratoimistokomitean koordinaattori Malcolm Vigo näytti minulle kirjettä, joka oli tullut Sierra Leonen haaratoimistosta. Siellä etsittiin reipasta naimatonta tienraivaajaveljeä, joka osaa englantia ja ranskaa ja pystyy palvelemaan kierrosvalvojana Guineassa. Veli Vigo sanoi, että olin saanut juuri tuohon tehtävään sopivaa valmennusta. Hän jatkoi, että se ei olisi helppo komennus ja että minun pitäisi miettiä tarkkaan, ennen kuin ottaisin sen vastaan. Vastasin heti: ”Jos Jehova lähettää minut jonnekin, minä menen.”

Lensin Sierra Leoneen, ja tapasimme veljien kanssa haaratoimistossa. Yksi haaratoimistokomitean veljistä sanoi: ”Emme oikein tiedä, mitä Guinean veljille ja sisarille kuuluu.” Vaikka Sierra Leonen haaratoimisto oli vastuussa Guineassa tehtävästä saarnaamistyöstä, yhteydenpito julistajiin ei ollut mahdollista etnisten jännitteiden takia. Haaratoimisto oli yrittänyt lähettää sinne monta kertaa jonkun veljen, mutta ei ollut onnistunut siinä. Niinpä minua pyydettiin matkustamaan Guinean pääkaupunkiin Conakryyn ja hakemaan oleskelulupaa.

Perillä menin Nigerian suurlähetystöön ja keskustelin suurlähettilään kanssa siitä, että aioin saarnata Guineassa. Hän sanoi, että minun olisi parempi mennä takaisin Nigeriaan saarnaamaan, koska Guineassa minut saatettaisiin pidättää tai voisi käydä jotain vielä pahempaa. Vastasin päättäväisesti: ”Minä haluan jäädä tänne.” Sitten suurlähettiläs kirjoitti sisäministerille kirjeen ja pyysi häntä auttamaan minua. Sisäministeri ottikin minut ystävällisesti vastaan.

Vähän myöhemmin palasin Sierra Leonen haaratoimistoon ja kerroin veljille ministerin päätöksestä. He olivat ikionnellisia kuullessaan, miten hyvin matkani oli onnistunut Jehovan avulla. Minulle oli myönnetty lupa jäädä Guineaan.

Vuosina 1978–89 olin kierrosvalvojana Guineassa ja Sierra Leonessa sekä kierrosvalvojan sijaisena Liberiassa. Aluksi sairastelin usein, joskus syrjäisilläkin seuduilla, mutta veljet auttoivat minua pääsemään sairaalaan aina kun mahdollista.

Kerran minulla oli yhtä aikaa malaria ja loismatoja. Olin ilmeisesti melko huonona, koska jälkikäteen minulle selvisi, että veljet olivat jo keskustelleet siitä, minne minut haudattaisiin. En silti voinut kuvitellakaan, että jättäisin tehtäväni kesken. Olen edelleen sitä mieltä, että Jehova voi suojella meitä kaikkein parhaiten, koska hän pystyy tarvittaessa jopa herättämään meidät kuolleista.

VAIMONI JA MINÄ LUOTAMME JEHOVAAN

Vuonna 1988 tapasin Dorcas-nimisen nöyrän ja hengellisen tienraivaajasisaren. Kun olimme menneet naimisiin, hän tuli kanssani kierrostyöhön. Dorcas on ollut rakastava ja epäitsekäs vaimo. Kun vierailimme seurakunnissa, joihin oli alle 25 kilometrin matka, menimme kävellen ja kannoimme kaikki matkatavaramme. Kauempana oleviin seurakuntiin matkustimme millä tahansa kulkuvälineellä, jonka satuimme löytämään. Tiet olivat yleensä mutaisia ja kuoppaisia.

Dorcas on todella rohkea. Välillä meidän täytyi esimerkiksi ylittää vesistöjä, joissa on krokotiileja. Eräällä viisi päivää kestäneellä matkalla meidän piti ylittää joki kanootilla, koska puiset sillat olivat rikki. Kun Dorcas oli nousemassa kanootista, hän putosi veteen. Joessa oli krokotiileja, eikä kumpikaan meistä osannut uida. Onneksi jotkut nuoret miehet hyppäsivät veteen ja pelastivat hänet. Näimme molemmat tapahtuneesta jonkin aikaa painajaisia, mutta jatkoimme silti tehtävässämme.

Alkuvuodesta 1992 saimme yllätykseksemme tietää, että Dorcas oli raskaana. Aluksi mietimme, loppuisiko kokoaikainen palveluksemme siihen. Kun olimme pohtineet aikamme, meistä alkoi tuntua, että lapsi oli lahja Jehovalta. Siksi tyttäremme sai nimekseen Jahgift. Neljä vuotta myöhemmin syntyi poikamme Eric. Jahgift palveli jonkin aikaa etäkäännöstoimistossa Conakryssa, ja Eric on avustava palvelija. Molemmat lapsemme ovat tosiaan olleet upeita lahjoja Jehovalta.

Vaikka Dorcas joutui jossain vaiheessa lopettamaan erikoistienraivauksen, hän jatkoi vakituisena tienraivaajana silloinkin, kun lapset olivat pieniä. Jehovan avulla minä olen pystynyt olemaan kaikki nämä vuodet kokoaikaisessa erikoispalveluksessa. Siinä vaiheessa kun lapset olivat kasvaneet isoiksi, Dorcaskin jatkoi taas erikoistienraivausta. Tällä hetkellä me molemmat olemme lähetystyöntekijöinä Conakryssa.

JEHOVA ON OLLUT TURVAMME

Olen mennyt aina sinne, minne Jehova on ohjannut minua. Olemme usein kokeneet vaimoni kanssa Jehovan huolenpidon ja siunauksen. Se että olemme luottaneet häneen emmekä aineellisiin asioihin, on säästänyt meidät monilta harmeilta ja huolilta. Olemme molemmat huomanneet omasta kokemuksestamme, että aito turvallisuus tulee Jehovalta, ”pelastuksemme Jumalalta” (1. Aik. 16:35). Olen vakuuttunut siitä, että jokainen häneen luottava ”on turvassa elämän kukkaroon käärittynä” (1. Sam. 25:29).