Hengellinen perintöni on johtanut onnelliseen elämään

Isäni John Mills kävi kasteella New Yorkissa vuonna 1913, jolloin hän oli 25-vuotias. Kastepuheen piti veli Russell. Vähän myöhemmin isä muutti Trinidadiin, ja siellä hän meni naimisiin innokkaan raamatuntutkijan Constance Farmerin kanssa. Isä auttoi ystäväänsä William Brownia ”Kuvanäytös Luomisen” esittämisessä. Tätä kesti siihen asti, kun Brownit lähetettiin Länsi-Afrikkaan vuonna 1923. Isä ja äiti, joilla kummallakin oli taivaallinen toivo, jatkoivat palvelustaan Trinidadissa.

RAKASTAVAT VANHEMMAT

Meitä oli yhdeksän lasta, ja vanhempani antoivat esikoiselle nimeksi Rutherford Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran silloisen presidentin mukaan. Minä synnyin 30. joulukuuta 1922 ja sain nimeni Clayton Woodworthin mukaan, joka oli Kultaisen Ajan (nykyään Herätkää!) päätoimittaja. Isä ja äiti pitivät huolen siitä, että me kaikki sisarukset saimme peruskoulutuksen, mutta he korostivat erityisesti hengellisiä tavoitteita. Äiti oli erityisen taitava perustelemaan asioita vakuuttavasti Raamatun avulla. Isä taas kertoi meille mielellään Raamatun kertomuksia. Hän eläytyi niihin koko kehollaan ja sai ne heräämään eloon.

Heidän vaivannäkönsä tuotti hyviä tuloksia. Meistä viidestä pojasta kolme kävi Gilead-koulun. Kolme sisaristamme oli monet vuodet tienraivaajina Trinidad ja Tobagossa. Opetuksellaan ja hyvällä esimerkillään vanhempani ikään kuin istuttivat meidät ”Jehovan huoneeseen”. Rohkaisu, jota saimme heiltä, auttoi meitä pysymään siellä ja kukoistamaan ”Jumalamme esipihoilla”. (Ps. 92:13.)

Kotimme oli saarnaamistyön keskus. Tienraivaajat kokoontuivat siellä ja puhuivat usein veli George Youngista, kanadalaisesta lähetystyöntekijästä, joka oli käynyt Trinidadissa. Vanhempani kertoivat innoissaan veli ja sisar Brownista, joiden kanssa he olivat tehneet yhteistyötä mutta jotka olivat nyt Länsi-Afrikassa. Kaikki tämä vaikutti minuun niin että aloitin kymmenen vanhana kenttäpalveluksen.

ALKUVUOSIEN TOIMINTAA

Noihin aikoihin lehtiemme kirjoitukset olivat suorasukaisia, ja niissä paljastettiin väärä uskonto, ahne kauppamaailma ja turmeltunut politiikka. Papisto ryhtyi vastaiskuun ja sai aikaan sen, että Trinidadin väliaikainen kuvernööri kielsi vuonna 1936 kaikki Vartiotorni-seuran julkaisut. Piilotimme kirjallisuuden mutta käytimme sitä edelleen niin kauan kuin sitä riitti. Marssimme tai ajoimme polkupyörillä kulkueina mainoskilvet yllämme ja levitimme jakeluilmoituksia. Teimme yhdessä Tunapunan kaupungista olevan kaiutinautoryhmän kanssa saarnaamistyötä Trinidadin syrjäisimmissäkin osissa. Se oli jännittävää! Tällainen hengellinen toiminta motivoi minua menemään 16-vuotiaana kasteelle.

Perheemme hengellinen perintö ja nämä varhaiset kokemukset sytyttivät minussa halun tulla lähetystyöntekijäksi. Lähetystyö kiehtoi minua edelleen, kun vuonna 1944 menin Arubaan veli Edmund Cummingsin palvelustoveriksi. Meistä oli mahtavaa, että kymmenen kiinnostunutta tuli Kristuksen kuoleman muistojuhlaan vuonna 1945. Seuraavana vuonna saarelle perustettiin ensimmäinen seurakunta.

Pian tämän jälkeen kerroin totuudesta eräälle naiselle, joka oli kanssani samassa työpaikassa. Hänen nimensä oli Oris Williams. Oris esitti vahvoja vasta-argumentteja niiden oppien puolesta, joita hänelle oli opetettu. Raamattua tutkiessaan hän kuitenkin oppi, mitä Jumalan sanassa todellisuudessa sanotaan, ja hän kävi kasteella 5. tammikuuta 1947. Aikanaan rakastuimme ja menimme naimisiin. Marraskuussa 1950 Oris aloitti tienraivauksen. Hänen kanssaan elämäni alkoi kukoistaa aivan uudella tavalla.

INNOSTAVAA PALVELUSTA NIGERIASSA

Vuonna 1955 saimme kutsun Gilead-kouluun. Kouluun valmistautuessamme Oris ja minä sanoimme itsemme irti töistä, myimme asuntomme ja muun omaisuutemme ja heitimme jäähyväiset Aruballe. 29. heinäkuuta 1956 valmistuimme Gileadin 27. kurssilta, ja meidät lähetettiin Nigeriaan.

Oris muisteli menneitä ja totesi: ”Jehovan henki voi auttaa sopeutumaan lähetystyön hyviin ja huonoihin aikoihin. Toisin kuin mieheni en koskaan halunnut lähetystyöhön. Toiveenani oli pikemminkin saada koti ja kasvattaa lapsia. Näkemykseni kuitenkin muuttui, kun ymmärsin, miten tärkeää hyvän uutisen kertominen on. Gileadista valmistuttuamme olin valmis tarttumaan kenttätyöhön lähetysalueella. Kun nousimme Queen Mary -valtamerialukseen, veli Knorrin toimistossa työskentelevä veli Worth Thornton toivotti meille hyvää matkaa. Hän lisäsi, että palvelisimme Betelissä. ’Voi ei!’ huokaisin. Pian kuitenkin totuin Betel-palvelukseen ja opin rakastamaan sitä. Hoidin erilaisia tehtäviä, mutta kaikkein mukavinta oli työskennellä vastaanotossa. Rakastan ihmisiä, ja tässä tehtävässä sain olla paljon tekemisissä nigerialaisten veljien ja sisarten kanssa. Monet olivat tullessaan pölyisiä, väsyneitä, janoisia ja nälkäisiä. Oli ilo huolehtia heistä ja tehdä heidän olonsa mukavaksi. Kaikki tämä oli pyhää palvelusta, ja se toi minulle tyytyväisyyttä ja onnellisuutta.” Nautimme tosiaan jokaisesta palvelustehtävästämme.

Kun perheemme oli koolla Trinidadissa vuonna 1961, veli Brown kertoi jännittäviä kokemuksiaan Afrikasta. Sitten minä selostin, millaista kasvua Nigeriassa oli saatu. Veli Brown kietoi lämpimästi käsivartensa ympärilleni ja sanoi isälleni: ”Johnny, sinä et päässyt Afrikkaan mutta Woodworth pääsi!” Siihen isä sanoi: ”Jatka samaan malliin, poika!” Rohkaisu, jota sain näiltä hengellisiltä konkareilta, kannusti minua tekemään edelleen parhaani palvelustehtävissäni.

Vuonna 1962 sain lisävalmennusta Gileadin 37. kurssilla, joka kesti kymmenen kuukautta. Veli Wilfred Gooch, joka oli tuolloin Nigerian haaratoimistonvalvoja, kävi 38. kurssin ja sai määräyksen Englantiin. Niinpä Nigerian haaratoimistonvalvojan tehtävä siirtyi minulle. Veli Brownin esimerkin mukaisesti matkustelin laajalti. Näillä matkoilla opin tuntemaan Nigerian veljiä ja rakastamaan heitä. Heillä ei ollut samoja mukavuuksia kuin on kehittyneemmissä maissa, mutta he olivat iloisia ja tyytyväisiä. Elämän merkityksellisyys ei selvästikään riipu rahasta tai aineellisesta omaisuudesta. Oli hienoa nähdä, että ystävät tulivat olosuhteista huolimatta kokouksiin puhtaina, siisteinä ja hyvin pukeutuneina. Konventteihin monet saapuivat kuorma-autolla tai bolekajalla (paikallisella sivuilta avoimella bussilla). Näissä busseissa luki usein kiinnostavia iskulauseita, kuten ”Pienistä pisaroista syntyy suuri valtameri”.

Tämä ajatus pitää paikkansa: jokaisen työllä on merkitystä. Mekin annoimme oman panoksemme, kun palvelimme yhdessä nigerialaisveljien kanssa. Vuonna 1974 Nigeriasta tuli Yhdysvaltojen jälkeen ensimmäinen maa, joka ylitti 100 000 julistajan rajan. Työ oli kantanut hedelmää!

Tänä kasvun aikana, vuosina 1967–70, käytiin Nigerian sisällissota. Veljet ja sisaret, jotka asuivat Nigerjoen toisella puolella Biafrassa, joutuivat eristyksiin haaratoimistosta. Tunsimme, että meidän täytyi viedä heille hengellistä ravintoa. Rukoilimme Jehovaa, luotimme hänen apuunsa ja, kuten alussa kerroin, ylitimme joen useita kertoja.

Muistan elävästi nuo hengenvaaralliset matkat Nigerjoen yli. Meitä uhkasivat ammuskelevat sotilaat, taudit ja muut vaarat. Oli vaikea päästä epäluuloisten hallituksen joukkojen ohi, mutta Biafran puoleisella saarretulla alueella liikkuminen vasta pelottavaa olikin. Eräänä yönä ylitin voimakkaasti virtaavan Nigerjoen kanootilla Asabasta Onitshaan ja menin Enuguun rohkaisemaan siellä olevia valvojia. Toisella matkalla rohkaisin vanhimpia Aban kaupungissa, jossa kaikkien valojen täytyi olla pimennettynä hyökkäysuhan vuoksi. Kerran Port Harcourtissa jouduimme pikaisesti lopettamaan kokouksen rukoukseen, kun hallituksen joukot vyöryivät läpi Biafran puolustuslinjojen kaupungin ulkopuolella.

Nämä kokoukset vakuuttivat rakkaille veljillemme, että Jehova huolehtii heistä, ja niissä he saivat erittäin ajankohtaisia neuvoja puolueettomuudesta ja yksimielisyydestä. Nigerialaisveljet selviytyivät hirvittävästä sisällissodasta. He osoittivat rakkautta, joka nousee heimovihan yläpuolelle, ja säilyttivät kristillisen yhteenkuuluvuuden. Oli suuri kunnia olla heidän tukenaan tänä koettelevana aikana.

Vuonna 1969 pidettiin kansainvälinen ”Rauha maassa” -konventti Yankee-stadionilla New Yorkissa, ja puheenjohtajana toimi veli Milton Henschel. Opin paljon hänen apulaisenaan. Valmennus tuli oikeaan aikaan, sillä vuonna 1970 järjestimme ”Hyvän tahdon ihmisten” kansainvälisen konventin Lagosissa Nigeriassa. Sisällissodasta oli kulunut vain vähän aikaa, joten konventin onnistuminen oli täysin Jehovan siunauksen ansiota. Siellä rikottiin ennätyksiä: ohjelmaa esitettiin 17 kielellä, ja läsnä oli 121 128 henkeä. Veljet Knorr ja Henschel sekä tilauslennoilla Yhdysvalloista ja Englannista saapuneet vieraat saivat seurata kastetilaisuutta, joka oli yksi suurimmista sitten vuoden 33 helluntain. Kasteella kävi 3 775 uutta opetuslasta. Konventin järjestämisessä oli paljon työtä, ja se oli ehkä elämäni kiireisintä aikaa. Julistajien määrä kasvoi räjähdysmäisesti.

Niinä yli 30 vuotena, jotka olimme Nigeriassa, palvelin toisinaan matkavalvojana ja vyöhykevalvojana Länsi-Afrikassa. Lähetystyöntekijät arvostivat suuresti sitä, että heitä rohkaistiin ja he saivat osakseen henkilökohtaista kiinnostusta. Mikä ilo olikaan vakuuttaa heille, ettei heitä ollut unohdettu! Tämä työ opetti minulle, että on hyvin tärkeää huomioida yksilöt. Se saa heidät kukoistamaan, ja samalla Jehovan järjestöstä tulee entistä lujempi ja yhtenäisempi.

Sisällissota ja sairaudet aiheuttivat meille vaikeuksia, joista selviydyimme ainoastaan Jehovan avulla. Jehovan siunaus oli aina ilmeinen. Oris kertoi:

”Me molemmat sairastimme malarian useita kertoja. Lagosissa Woodworth vietiin kerran tajuttomana sairaalaan. Minulle sanottiin, ettei hän ehkä toipuisi, mutta onneksi toisin kävi. Kun hän tuli tajuihinsa, hän puhui sairaanhoitajalleen Jumalan valtakunnasta. Myöhemmin menimme Woodworthin kanssa tapaamaan tätä miestä, herra Nwambiwea, ja kerroimme hänelle lisää Raamatusta. Hän otti totuuden vastaan ja palveli myöhemmin vanhimpana Abassa. Minäkin sain auttaa monia, myös hartaita muslimeja, tulemaan Jehovan uskollisiksi palvelijoiksi. Oli suuri ilo oppia tuntemaan ja rakastamaan nigerialaisia sekä heidän kulttuuriaan, tapojaan ja kieltään.”

Saimme huomata, että menestyäksemme ulkomaisessa palveluksessa meidän täytyi oppia rakastamaan veljiä ja sisaria, vaikka heidän kulttuurinsa oli aivan erilainen kuin omamme.

UUSIA TEHTÄVIÄ

Kun olimme palvelleet monet vuodet Nigerian Betelissä, saimme vuonna 1987 määräyksen lähetystyöntekijöiksi Karibianmerellä sijaitsevaan kauniiseen Saint Lucian saareen. Tehtävä oli meille hyvin mieluinen, mutta se toi mukanaan myös uudenlaisia haasteita. Afrikassa miehillä oli usein monta vaimoa, kun taas Saint Luciassa ongelmana oli pikemminkin se, että pariskunta eli yhdessä avioitumatta laillisesti. Jumalan sanan voima sai monet tutkisteluoppilaamme tekemään tarvittavat muutokset.

Kun voimamme iän myötä vähenivät, hallintoelin oli ymmärtäväinen meitä kohtaan ja pyysi vuonna 2005 meitä muuttamaan päätoimistoon Brooklyniin New Yorkiin. Kiitän edelleen Jehovaa joka päivä Orisista. Hän nukkui pois vuonna 2015, ja menetyksen tunne on edelleen sanoin kuvaamaton. Hän oli rakastava ja rakastettava vaimo, suurenmoinen elämänkumppani. Rakastin häntä syvästi kaikki 68 vuotta, jotka vietimme yhdessä. Huomasimme, että niin avioliitossa kuin seurakunnassakin onnellisuuden resepti on se, että kunnioittaa johtoasemaa, antaa auliisti anteeksi, pysyy nöyränä ja ilmaisee hengen hedelmää.

Joskus olimme pettyneitä tai lannistuneita, mutta silloin pyysimme, että Jehova auttaisi meitä jatkamaan hänen palvelemistaan. Kun mukauduimme saamaamme ohjaukseen, näimme, että asiat kehittyivät koko ajan parempaan suuntaan – ja paras on vielä edessäpäin! (Jes. 60:17; 2. Kor. 13:11.)

Trinidad ja Tobagossa Jehova on siunannut vanhempieni ja muiden työtä, ja viimeisimpien raporttien mukaan siellä on nykyään 9 892 Jehovan palvelijaa. Arubassa monien veljien ja sisarten palvelus on vahvistanut alkuperäistä seurakuntaa, johon minäkin kuuluin. Saarella toimii nyt 14 vireää seurakuntaa. Nigeriassa puolestaan on huikeat 381 398 julistajaa. Saint Lucian saarella 783 ihmistä kannattaa Jehovan valtakuntaa.

Olen nyt yli 90-vuotias. Psalmissa 92:14 sanotaan niistä, jotka on istutettu Jehovan huoneeseen: ”He menestyvät vielä harmaapäisinäkin, he ovat jatkuvasti meheviä ja vihantia.” Olen hyvin kiitollinen elämästäni Jehovan palveluksessa. Saamani runsas hengellinen perintö on kannustanut minua palvelemaan Jehovaa täydestä sydämestäni. Jehova on uskollisessa rakkaudessaan saanut minut kukoistamaan ”Jumalamme esipihoilla”. (Ps. 92:13.)