”Natsit eivät kyenneet pysäyttämään meitä!”

OLIN menossa ventovieraan ihmisen luo. Koputin ovelle ja seisoin siinä polvet tutisten. Toivoin ettei kukaan olisi kotona. Olin nuori – vasta 21-vuotias – ja nyt ensi kertaa Jehovan todistajien saarnaamistyössä ovelta ovelle. Oli marraskuu vuonna 1934, ja Hitler oli täällä Saksassa jyrkästi kieltänyt kaiken sellaisen saarnaamisen. Kun pieniä kokouksiamme johtanut sananpalvelija oli kertonut evankeliointia koskevista suunnitelmista, ajattelin, ettei hän voinut tarkoittaa minua. Enhän ollut vielä edes kastettu, enkä muistanut kuin yhden raamatunkohdan. Mutta olin väärässä – hän kyllä tarkoitti sanansa myös minulle, ja tässä minä nyt sitten olin.

Ei ketään kotona! Tunsin itseni huojentuneeksi. Myöskään seuraava ovi ei auennut, mutta kuulin sisältä ääniä, ja siksi avasin oven. Nainen oli astioita pesemässä, ja minut huomatessaan hän näytti säikähtävän. Aloin hermostuneesti selittää ainoaa raamatunkohtaani, Matteuksen 24:14:ää. Mutta hän vain katsoi minua silmät pyöreinä. (Sain myöhemmin tietää, että hän oli kuuro.) Yhtäkkiä totesin miehen seisovan vierelläni. Koska luulin häntä naisen aviomieheksi, jatkoin todistamista kunnes tunsin, miten revolveri painettiin kylkeäni vasten. Hän oli natsijohtaja! Toisella puolella katua saarnaamassa ollut toverini oli käynyt tämän miehen ovella, minkä johdosta hän oli lennättänyt toverini portaita alas. Tuo natsi kuvitteli näin tehneensä lopun veljen todistamistyöstä tuon päivän osalta. Sitten hänen katseensa osui minuun, ja hän tuli pidättämään minut. Toverini vain pudisti tomut yltään ja jatkoi saarnaamistaan, kun taas minä jouduin neljäksi kuukaudeksi vankilaan. Niin alkoi saarnaajan urani.

Keskitysleiriin!

Vapauduttuani veljet uskoivat minulle edun auttaa maanalaisessa todistustyössä. Natsit kuitenkin seurasivat jokaista liikettäni, eikä kestänyt kauankaan, kun minut jälleen pidätettiin. Paikallinen poliisi vei minut Gestapon puheille, ja sydän kylmänä kuuntelin tuomista: ”Keskitysleiriin!” Minut oli määrä viedä Esterwegeniin. Tuossa leirissä meitä todistajia (saks. Bibelforscher) oli noin 120, ja leirin SS-vartijat olivat päättäneet murtaa nuhteettomuutemme.

Eräs kersantti, jota kutsuimme ”Rauta-Gustaviksi”, oli päättänyt saada meidät sovittelemaan. Eräänä elokuun paahtavan helteisenä päivänä hän pakotti meidät kaikki tekemään hyvin raskaita ruumiinharjoituksia keskeytyksettä koko päivän. Päivän loppuun mennessä puolet veljistä oli luhistunut fyysisesti tai oli leirin sairasosastolla hyvin huonossa kunnossa. Ikävä kyllä erään seurakunnan valvoja heikkeni ja kirjoitti nimensä ”sovittelupaperiin”, minkä jälkeen 12 muuta hänen seurakunnastaan myös allekirjoitti sen.

Riemuissaan siitä, että hänen aiheuttamansa kärsimykset näyttivät tuottavan tulosta, ”Rauta-Gustav” lupasi: ”Huomenna jokainen teistä on onnellinen voidessaan allekirjoittaa tämän paperin, eikä ole Jehovaa, joka auttaisi teitä.” Voit hyvin ymmärtää, että tuona yönä me rukoilimme hartaasti. Seuraavana aamuna odotimme ”Rauta-Gustavia” saapuvaksi. Me odotimme ja odotimme. Lopulta meidän käskettiin palata parakkeihimme. Gustav pysyi poissa. Saimme vihdoin tietää, mitä oli tapahtunut. Matkallaan leiriin tuona aamuna ”Rauta-Gustav” sai oppia karvaasti, ettei hän ollutkaan rautaa. Hän oli ajanut moottoripyörällään suoraan päin leirin portin toista tiilipylvästä, vaikka tuo portti oli melkein kymmenen metriä leveä. Hänet oli kiidätetty sairaalaan otsa ja käsi murtuneena. Kun kahden kuukauden kuluttua näimme hänet jälleen, hän huusi meille: ”Teidän Jehovanne teki tämän minulle!” Kukaan meistä ei epäillyt sitä hetkeäkään.

Hollantiin

Joulukuussa 1935 minut vapautettiin, ja minun käskettiin liittyä Saksan armeijaan. En tehnyt niin, vaan sen sijaan päätin yrittää Hollannin kautta Espanjaan ja jatkaa todistamista siellä. Heti Hollantiin päästyäni etsin käsiini paikallisia todistajia, ja he pyysivät minua jäämään sinne. Kuinka miellyttävää olikaan saada taas saarnata vapaasti ja käydä veljieni ja sisarteni kanssa kristillisissä kokouksissa. Ajoimme polkupyörällä pitkin Hollannin maaseutua. Päiväsaikaan saarnasimme ja yömme nukuimme teltassa. Saarnasimme kuukausittain keskimäärin 200–220 tuntia.

Meillä oli rahaa ruoan ostamiseen ja muihin kuluihin vain niukasti. Muistan hyvin erään maanviljelijän, joka nähdessään, miten valmistimme iltaisin vaatimattomia aterioitamme, kutsui meidät päivälliselle. Meitä odotti täynnä herkkuja oleva pöytä! Siitä lähtien tämä rakkaudellinen perhe huolehti siitä, että meillä oli sellaisia perustarvikkeita kuin voita, munia, juustoa ja leipää, ja se auttoi meitä jopa pyykinpesussa. Kaikista tuohon perheeseen kuuluvista tuli todistajia. He olivat tärkeä yhdyslenkki edessä olevassa työssä.

Bernissä Sveitsissä pidettiin konventti vuonna 1936. Joseph F. Rutherford, Vartiotorni-seuran silloinen presidentti, puhui tuossa konventissa. Vasta silloin, kaiken tuon kokoaikaisena evankelistana käyttämäni ajan jälkeen, minut kastettiin.

Haagin alueella

Minut määrättiin Haagin alueelle. Monet perheet ottivat siellä Jumalan sanan totuuden avosylin vastaan. Olen yhä yhteydessä joihinkin heistä. Vuonna 1939 Hollannin poliisi vangitsi minut sen vuoksi, että olin muka natsivakoilija. Jatkoin todistamista parhaani mukaan lähettämällä vankilasta kirjeitä, vaikka tiesin kyllä hyvin, että tuomari luki kaiken lähettämäni postin. Viiden kuukauden kuluttua, joista kaksi viimeistä vietin yksinäishuoneessa, minut vapautettiin. Vain muutama päivä sen jälkeen, kun oli palannut kotiini Haagiin, Saksan ilmavoimat (saks. Luftwaffe) alkoivat pommittaa tuota aluetta. Koska tiesin, että Gestapo seuraisi maahan hyökkäävien sotilaiden vanavedessä, oli aika palata maan alle.

Mutta miten voisin liikkua paikasta toiseen tulematta huomatuksi? Eräällä veljellä oli polkupyöräliike, ja hän valmisti minua varten erikoispyörän. Se oli aivan samanlainen kuin salaisen poliisin käyttämät pyörät – siinä oli samanlainen erikoisväri ja korkea ohjaustanko sekä yhtäläiset kiinnikkeet sapelia varten. Salaisen poliisin miehillä oli tapana jopa tervehtiä minua, koska he luulivat minun olevan yksi heistä. Mutta eräänä päivänä ollessani polkemassa pyörätietä, joka oli erotettu ajotiestä pensasaidalla, kaksi tien vastakkaisella puolella pyöräilevää poliisia näki minut pensasaidassa olleen katkoksen kohdalla, ja he tunnistivat minut karkuriksi. Silloin poljin kovemmin kuin koskaan eläissäni! Heidän oli löydettävä sopiva tienylityspaikka ennen kuin he saattoivat kääntyä ympäri lähteäkseen perääni, ja vaikka he yrittivät kovasti saavuttaa minut, karistin heidät lopulta kannoiltani.

Monia täpäriä pelastuksia

Nyt poliisi ainakin tiesi, että olin Haagissa. Aloin turvallisuuden vuoksi yöpyä eri kodeissa. Kerran olin nukkumassa erään kolmilapsisen perheen luona, ja asetin tapani mukaan vaatteeni siten, että voisin pukeutua hyvin nopeasti, jos poliisi suorittaisi yllätystarkastuksen. Olin myös järjestänyt niin, että kaksi lasta nukkui yhdessä vuoteessa voidakseni lähtiessäni siirtää toisen lapsen omaan tyhjään vuoteeseeni. Tällä tavoin toimiessani natsit eivät löytäisi lämmintä vuodetta tyhjänä.

Kello viisi tuona aamuna nämä varotoimet osoittautuivatkin tarpeellisiksi. Ovelta kuului hellittämätön, voimakas jyskytys. Ehdin töin tuskin panna yhdeksänvuotiaan pojan vuoteeseeni, sulloa vaatteeni salkkuuni, panna hattuni ja takkini päälleni ja hypätä paljasjaloin takaikkunasta lumeen. Onneksi he eivät huomanneet panna vartijaa takapihalle. Juoksin erään sellaisen perheen talolle, jonka kanssa tutkin Raamattua. Vaikka kello oli vasta puoli kuusi tuona pimeänä talviyönä, mies päästi minut sanaakaan sanomatta sisään ja piilotti minut. Kaikki kolme hänen perheeseensä kuulunutta tulivat myöhemmin todistajiksi.

Gestapon kuulustellessa perhettä, jonka luota olin juuri lähtenyt, se keskitti huomionsa erityisesti perheen nuoreen poikaan. Poliisit jopa tarjosivat hänelle rahaa, jos hän kertoisi heille, onko joku ”setä” käynyt heillä äskettäin. Hän sanoi heille: ”Kyllä! Siitä on jo kauan.” Kuinka kauan? Hän ei tiennyt. He lähtivät pettyneinä. Myöhemmin tuon pojan äiti kysyi tältä, miksi hän oli vastannut siten, koska hän tiesi, että ”Tom-setä” (joka oli maanalainen nimeni) oli ollut heillä juuri tuona yönä. Hän vastasi: ”Kaksikymmentäneljä tuntia on pitkä aika, siinä on paljon minuutteja.” Ja niinhän se on.

Seuraava määräalueeni oli Groningen. Pelko oli vallannut jotkut tuon kaupungin todistajista, ja todistustyö oli käytännöllisesti katsoen pysähdyksissä. Mutta pian veljistä tuli jälleen aivan pelottomia heidän uhmatessaan raakuudestaan tunnettua Hollannin Gestapoa. Eräänä yönä vuonna 1942 me jopa otimme osaa ennalta sovittuun kymmenen minuuttia kestäneeseen yllätysrynnistykseen, jonka aikana me levitimme tuhansia raamatullisia traktaatteja kaikkialle kaupunkiin. Kaikissa sanomalehdissä kerrottiin, että Englannin ilmavoimat olivat levittäneet miljoonia lehtisiä Jehovan todistajien puolesta! Me olimme antaneet Gestapon tuntea, että me olimme elossa ja voimissamme. Natsit eivät kyenneet pysähdyttämään meitä – eivät koskaan.

Sota jatkui ja oli yhä vaarallisempaa kävellä kaduilla. Eräänä yönä ollessamme erään veljen kanssa palaamassa Hilversumissa pidetystä salaisesta kokouksesta joku törmäsi minuun takaapäin ja jokin esine putosi kolisten maahan jalkojeni juureen. Poimin sen ylös ja kauhukseni huomasin sen olevan saksalaisen sotilaan kypärä! Sen omistaja seisoi polkupyöränsä vieressä ja suuntasi nyt taskulampun kirkkaan valon minua kohti. Kävelin hänen luokseen, jolloin hän tempasi kypärän kädestäni, veti esiin revolverinsa ja huusi: ”Olette pidätetty!”

Vapisin. Jos hän pidättäisi minut, se olisi luultavasti loppuni. Rukoilin Jumalalta apua. Hälystä kiinnostuneena paikalle alkoi kokoontua ihmisiä. Huomatessani, että tuo sotilas horjui hiukan, minulle valkeni, että hän on juovuksissa. Sitten muistin, että Saksan armeijan sotilassäännöt sallivat upseerien liikkua siviilivaatteissa. Niinpä astuin sotilaan eteen ja huusin niin arvovaltaisesti kuin osasin: ”Ettekö tiedä, kuka minä olen?” Sotilas hölmistyi täysin, pani kypärän päähänsä ja teki minulle kunniaa! Hän oli vakuuttunut siitä, että hän oli kohdellut upseeria epäkunnioittavasti, ja luikki nolona yön pimeyteen. Katselijat hajaantuivat. Saatoin vain kiittää Jehovaa jälleen yhdestä täpärästä pelastumisesta.

Elämää maan alla Belgiassa

Seuraavaksi sain määräyksen uuteen maahan, Belgiaan. Aloin johtaa sananpalvelusta Antwerpenissä. Kiellon vuoksi johdin joka viikko monia pieniä kokouksia eri kodeissa. Palvelin myös kuriirina, yhtenä renkaana siinä suurenmoisessa ketjussa, jonka avulla hengellistä ravintoa saatiin noina vaikeina vuosina.

Tapaamispaikkanamme kirjallisuuden salakuljettamiseksi Hollannista rajan yli oli eräs ravintola. Itse rakennus oli Belgian puolella, mutta ravintolan puutarha oli Hollannin puolella, ja siksi se oli ihanteellinen paikka yhteyshenkilön tapaamiseen ja salkkujen vaihtamiseen. Omistaja kuvitteli meidän olleen Englannin tiedustelupalvelun agentteja ja oli siksi kanssamme yhteistoiminnassa. Hän jopa kehotti virantoimituksessa olutta poliisiupseeria jättämään meidät rauhaan. Mutta eräänä päivänä partiossa oli uusi poliisi, natsimielinen belgialainen, joka ei tiennyt minusta mitään. Kun hän näki minulla suuren nahkasalkun, hän vaati minua avaamaan sen hänelle. Kieltäydyin, sillä olihan siihen pakattu kolmesta neljään sataa Vartiotorni-lehteä. Siksi hän pidätti minut ja vei minut poliisiasemalle. Poliisiupseeri pyysi partiossa ollutta poliisia poistumaan ja jättämään minut hänen hoidettavakseen. Sitten tuo upseeri sanoi minulle hiljaa: ”En halua nähdä salkun sisältöä. Pyytäisin vain, että ensi kerralla käyttäisitte pienempiä salkkuja.” Jälleen saatoin vain kiittää Jehovaa!

Kun D-päivä (6. kesäkuuta 1944) oli koittanut ja liittoutuneiden joukot aloittivat maihinnousunsa Belgiaan, sota levisi nopeasti Antwerpeniin. Todistamistyö ja kokouksissa käyminen kävivät todella vaikeiksi molempien armeijoiden tykkitulen ulottuessa pian koko kaupunkiin. Kun sota oli lopuillaan, haaratoimistonpalvelija erehdyksessä luuli, ettei minun ollut enää tarpeellista pysyä maan alla. Toimin hänen ohjeensa mukaisesti, vastoin erään sellaisen ystävällisen poliisipäällikön neuvoa, jonka mielestä oli vielä liian aikaista paljastaa itseäni. Yksitoista kuukautta myöhemmin selvisin yhdestä elämäni hirvittävimmistä kokemuksista. Viranomaiset eivät uskoneet sitä, mitä heille vaiheistani kerroin. Vakuuttuneina siitä, että olin Gestapon asiamies, he panivat minut vankilaan niin epäinhimillisiin olosuhteisiin, etten ollut kokenut sellaista aiemmin. Monet minua nuoremmat miehet sairastuivat ja kuolivat noiden kuukausien aikana. Kun minut lopulta vapautettiin, luhistuin fyysisesti täysin.

Uskollinen palvelus jatkuu

Vielä oli edessä lisää sydäntäsärkeviä viivytyksiä, kuulusteluja ja vankeusaikoja, kunnes saatoin lopulta palata Saksaan – kymmenen vuoden kuluttua siitä, kun sieltä aikanaan lähdin. Saatoin taas tavata äitini, uskollisen todistajan, ja meillä oli paljon kokemuksia kerrottavana toisillemme. Terveyteni vähitellen kohentuessa aloin jälleen kokoaikaisen palveluksen, nyt Schweinfurtissa. Kuinka mieluista olikaan saada auttaa ensimmäisen sodanjälkeisen konventtimme valmistelussa. Se pidettiin Nürnbergissä juuri siinä paikassa, jossa Hitler oli ylpeänä esitellyt joukkojaan! Myöhemmin minulla oli innostava kokemus tulla hyväksytyksi Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin Yhdysvaltoihin, jossa sain valmennusta lähetystyöhön.

Eräässä tilaisuudessa juuri ennen Gileadiin menoani tapasin Lillian Gobitasin, joka oli ollut avainasemassa Yhdysvalloissa käydyssä uskonnonvapautta koskevassa oikeustaistelussa, jossa oli kyse lipuntervehtimisestä. Hän kertoi nauttineensa tuossa tilaisuudessa esittämistäni yksinlauluista, ja minä vain hymyilin, koska en ymmärtänyt hänen puhettaan. Minä jatkoin hymyilemistä ja hän puhumista. Me päädyimme naimisiin! Se tapahtui tietenkin sen jälkeen, kun me molemmat olimme valmistuneet Gileadista ja olimme lähetystyössä Itävallassa.

Ajan mittaan terveysongelmani pakottivat meidät palaamaan Yhdysvaltoihin. Sen jälkeen olemme saaneet kaksi suloista lasta, pojan ja tytön. Ilomme on ollut nähdä heidän molempien omaksuvan totuuden. Terveyteni kohennuttua työskentelin seurakuntien hyväksi Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Työ, johon voimme osallistua, ei koskaan pysähdy, ja yritämme pysyä sen tahdissa. Ajattelen yhä noita maanalaisen toiminnan aikoja tyytyväisin mielin. Natsit eivät kyenneet pysäyttämään meitä, koska Jehova oli kanssamme. Hän selvästikin siunaa työtä edelleen, eikä mikään pysäytä sitä ennen kuin se on tehty häntä tyydyttävällä tavalla. (Kertonut Erwin Klose.)

[Kuva s. 18]

Erwin Klose