Ylellisyydestä välttämättömyydeksi – saippuan historia

HARVA tuote on niin tavanomainen tai hyödyllinen kuin saippua. Se kuuluu päivittäiseen elämäämme vauvaiästä vanhuuteen. Sen jälkeen kun sitä ensi kerran valmistettiin hamassa muinaisuudessa, se on vähitellen muuttunut ylellisyydestä arkiseksi välttämättömyydeksi.

Muuan 1800-luvulla elänyt kemisti väitti, että kansakunnan käyttämän saippuan määrä on sen hyvinvoinnin ja sivistyksen tarkka mittari. Nykyään saippuaa pidetään hygienian ja hyvän terveyden edellytyksenä. Miten tästä tärkeästä tuotteesta tuli osa jokapäiväistä elämää?

Muinaisina aikoina

Saippualla peseytymisestä ei ole juuri mitään tietoa yleistä ajanlaskua edeltävältä ajalta. Raamatussa Jeremian 2:22:ssa tosin sanotaan vuoden 1938 kirkkoraamatun mukaan: ”Vaikka pesisit itsesi saippualla ja käyttäisit paljon lipeätä.” Luultavasti tässä ei kuitenkaan viitata tuotteeseen, jonka me tunnemme saippuan nimellä, oli kyse sitten tangoista, pulverista tai muunlaisesta saippuasta. Eräässä nykykielisessä käännöksessä puhutaankin saippuan sijasta ”soodasta”, joka on eri ainetta kuin nykyiset saippuat.

Kreikkalaisilla ja myöhemmin roomalaisilla oli tapana pestä kehonsa tuoksuöljyillä. Saippuanvalmistuksen taidon he saattoivat oppia kelteiltä. Ensimmäisellä vuosisadalla elänyt roomalainen kirjailija Plinius vanhempi käyttää teoksessaan Historia naturalis germaanista sanaa saipōn, josta juontuu suomenkin sana ”saippua”.

Seuraavina vuosisatoina saippuaan ei juuri viitata, vaikka Italiasta, Espanjasta ja Ranskasta tuli keskiajalla saippuanvalmistuksen keskuksia. Tuotannon laajennusyrityksistä huolimatta näyttää siltä, ettei monikaan käyttänyt saippuaa Euroopassa. Vielä vuonna 1672, kun muuan saksalainen onnentoivottaja lähetti eräälle aateliselle lahjaksi italialaista saippuaa, hän katsoi tarpeelliseksi liittää pakettiin yksityiskohtaiset käyttöohjeet tuota salaperäistä tuotetta varten!

Saippuanvalmistuksen alkuaikoja

Yksi ensimmäisistä tarkoista saippuanteko-ohjeista esiintyy käsityöläisten ammattisalaisuuksia sisältävässä kokoelmassa 1100-luvulta. Kemiallinen prosessi ei ole ajan saatossa oleellisesti muuttunut. Erilaisia öljyjä ja rasvoja keitetään emäksen kanssa, jolloin saadaan niin sanottua raaka- eli ydinsaippuaa. Tätä reaktiota sanotaan saippuoitumiseksi.

Saippuan laatu riippui luonnollisesti sen raaka-aineista. Alkeellista saippuaa valmistettiin puuntuhkasta ja eläinrasvoista, ja näistä aineksista Amerikan varhaiset uudisasukkaatkin tekivät ruskeaa suopaa (pehmeää saippuaa) päivittäiseen käyttöön. Tali – nautojen ja lampaiden rasva – oli entisaikojen saippuoiden ja kynttilöiden tärkein raaka-aine, ja siksi kynttiläntekijät valmistivat ja myivät näitä molempia tuotteita. Kun saippuakeitokseen lisättiin loppuvaiheessa suolaa, saatiin kovaa saippuaa, jota oli tankoina helppo kuljettaa ja johon lisättiin laventelia, lamosalalia tai kuminaa tuoksua antamaan.

Etelä-Euroopassa saippuaa valmistettiin yleensä oliiviöljystä. Kylmemmillä seuduilla käytettiin edelleen talia ja joskus jopa kalaöljyjä. Nämä saippuat kelpasivat kyllä pyykinpesuun, mutta kylpemiseen ne eivät olleet erityisen miellyttäviä. Rasvat ja öljyt ovat kuitenkin vain osa saippuaa.

Käsityöstä teolliseen tuotantoon

Saippuanvalmistukseen tarvittava emäs saatiin satojen vuosien ajan merikasvien ja muiden valikoitujen kasvien tuhkasta. Espanjassa poltettiin otakilokkia, jolloin saatiin emäksistä tuhkaa nimeltä barilla. Kun sitä yhdistettiin paikalliseen oliiviöljyyn, lopputuloksena oli korkealaatuinen valkoinen Kastilian saippua.

1700-luvulla monissa maissa ilmeni yhä enemmän kysyntää potaskastaa, jota tarvittiin saippuan, lasin ja ruudin valmistuksessa. Vuoden 1790 tietämillä ranskalainen kirurgi ja kemisti Nicolas Leblanc kehitti menetelmän, jolla keittosuolasta valmistettiin soodaa. Myöhemmin kemistit oppivat valmistamaan natriumhydroksidia vahvasta suolaliuoksesta. Nämä kehitysvaiheet valmistivat tietä saippuan teolliselle tuotannolle.

Maine paranee

1800-luvun loppupuoli oli suurten uudistusten aikaa, jolloin kansalle annettiin terveys- ja hygieniavalistusta. Saippua pysyi kuitenkin enimmäkseen samana epämiellyttävänä ruskeana massana, jossa oli jäljellä ihoa ärsyttävää raakaa emästä. Sitä valmistettiin edelleen alkeellisesti padoissa keittämällä. Kuluttajien saataville se toimitettiin nimettöminä tankoina, joista kauppias leikkasi paloja ja myi niitä sitten painon mukaan.

Jotkin saippuat vaahtosivat hyvin, mutta niiden pintaan tihkui öljyä, josta sormet tulivat rasvaisiksi ja joka ajan mittaan härskiintyi. Valmistajat kuuntelivat yhä enemmän yleisön vaatimuksia ja alkoivat lisätä saippuaan esimerkiksi sitronellaöljyä, jonka sitruunantuoksu peitti kuvottavan hajun.

Lisää parannuksia oli tiedossa. Kasviöljystä tehdyillä saippuoilla oli parempia ominaisuuksia, ja niistä tuli suosittuja. Kuljetusmenetelmät mullistuivat, ja valmistajien oli helpompi luoda yhteyksiä ylellisten raaka-aineiden runsaille lähteille. Länsi-Afrikassa kasvoi öljypalmu, ja sen mehevistä marjoista puristetusta kirkkaanvärisestä, voimaisesta aineesta tuli saippuoiden ja kauneudenhoitoaineiden perusraaka-aine. Tyynenmeren saarilta saatiin kookospähkinän kuivattua siemenvalkuaista kopraa, josta puristetaan kookosöljyä. Kun valmistuksessa alettiin käyttää kaukomailta tuotettuja eksoottisia aineksia, saippuan maine koheni vähitellen.

Valmistajat ymmärsivät, että ihmisillä on luonnostaan tarve pysyä puhtaana. Kuluttajat piti vain saada vakuuttumaan saippuan välttämättömyydestä. Mainostajat yhdistivät pian tuotteisiin ja niiden vaikutuksiin mielikuvia esimerkiksi hunajasta, auringonvalosta ja lumesta. Toiset hyödynsivät tunnettuja maalauksia ja antoivat siten mainoksille – ja saippualle – hienostuneen ja sivistyneen vivahteen. Vuosisadan vaihteessa saippuaa myytiin kautta maailman. Markkinat antoivat potkua mainosteollisuudelle. Vuonna 1894 saippuan käyttöön kannustavia iskulauseita painettiin Uudessa-Seelannissa jopa postimerkkien selkäpuolelle. Saippualla oli nyt hyvä maine.

Valmistus nykyään

Saippuaa valmistettiin teollisen tuotannon alkuvaiheessa keittämällä aineksia valtavissa padoissa. Prosessia valvoi taitava ammattilainen, joka sääteli sitä sen perusteella, miten saippua valui hänen kädessään olevasta kuumennetusta kauhasta.

Nykyään saippuanvalmistuksessa on kolme päävaihetta. Ensimmäinen on saippuoituminen: erilaisiin öljyihin tai rasvoihin sekoitetaan emästä, jolloin syntyy saippuan ja glyserolin seos, jossa on noin 30 prosenttia vettä. Joskus tämä tehdään vieläkin keittämällä astiassa, mutta useimmat valmistajat käyttävät nykyään tietokoneistettuja järjestelmiä. Toinen vaihe on kuivatus, jossa kuumaa saippuaa suihkutetaan tyhjiöön. Sen jälkeen saippua on pieninä kuulina, joissa on vain noin 12 prosenttia vettä. Kolmas vaihe on viimeistely. Saippuaan sekoitetaan hajusteita, väriaineita ja muita lisäaineita sen mukaan, minkä tyyppistä ja tuoksuista saippuaa halutaan. Lopuksi saippua puristetaan tangoiksi ja leikataan tyypillisiksi saippuapaloiksi. Kuluttajat haluavat nykyään yhä enemmän saippuoita, joissa on hedelmäinen tuoksu ja yrttiuutteita, niin että saippuan käyttö olisi ”luonnonmukainen” ja entistä virkistävämpi kokemus.

Vaikka pesuaineiden kemialliset ominaisuudet tunnetaan nykyään huomattavasti paremmin kuin ennen ja niiden valmistuksessa on tapahtunut mullistuksia, perinnäinen saippua on pitänyt pintansa. Harva kiistää sitä, että saippua on hygienian ja hyvän terveyden kannalta välttämätön. Tuntuu kuitenkin oudolta, että tänä huomattavan moraalisen ja hengellisen epäpuhtauden aikana fyysisen puhtauden ylläpitäminen on helpompaa kuin koskaan. Ulkoinen puhtaus on arvokkainta silloin kun se heijastaa sisäistä puhtautta.

[Alaviite]

[Kuva s. 12]

Saippuanvalmistusta Pohjois-Amerikassa entisaikaan

[Kuva s. 13]

Sir John E. Millaisin ”Saippuakuplat” saippuamainoksena

[Kuva s. 13]

Ainesten keittäminen padassa on perinnäinen saippuanvalmistustapa

[Kuvien lähdemerkinnät s. 13]

Yllä: Victoria & Albert Museum, London/Art Resource, NY; alla: © Jeff Greenberg/Index Stock Imagery