Mikseivät monet enää halua papiksi?
MAASSA toisensa jälkeen tilanne on hyvin samanlainen. Varsin monet roomalaiskatoliset papit hylkäävät virkansa, ja pappisseminaariin pyrkivien määrä laskee jatkuvasti. Seitsemän viime vuoden aikana on nähty noin 25000 miehen eroavan pappien riveistä. Mitään muutosta ei ole näkyvissä. Erään pappien seuran (Society of Priests for a Free Ministry) puheenjohtaja Eugene C. Bianchi huomautti: ”Sosiologit eivät odota mitään huomattavaa lisäystä uusissa tulokkaissa eivätkä pysähdystä pappien rivien harvenemisessa.” Mutta miksi tällainen tilanne on kehittynyt?
Monien mielestä yksi syy on se, että hierarkia pitää järkkymättömästi kiinni pappien pakollisesta selibaatista. Yhä useammat papit, erityisesti nuoremmat, ovat pakollisen selibaatin kumoamisen kannalla. Eräässä Baltimoressa Marylandissa Yhdysvalloissa 14.–18. maaliskuuta 1971 pidetyssä katolisten pappien kokouksessa (National Federation of Priests’ Councils) osanottajat hyväksyivät seuraavan julistuksen enemmistön äänestäessä sen puolesta: ”Me pyydämme, että nyt palveluksessa olevien pappien sallitaan valita selibaatin ja avioliiton välillä ja että muutos astuu voimaan välittömästi.”
Noin 90 prosenttia kokoontuneista papeista ilmaisi siten julkisesti kannattavansa sellaista, mikä on vastoin paavi Paavali VI:n vuonna 1967 julkaisemaa kiertokirjettä Sacerdotalis Caelibatus (Pappien selibaatti). Siten tehdessään nämä papit todennäköisesti pilasivat mahdollisuutensa päästä korkeampaan virkaan katolisessa kirkossa. Heidän kantansa heijastaa sen vuoksi voimakasta mielialaa ja paljastaa hyvin lukuisten pappien tunteet. On arvioitu, että nämä papit, jotka olivat keskimäärin 39-vuotiaita, edustivat yli 60 prosenttia Yhdysvaltain papeista.
Vaikka pappien selibaatti on ehdottomasti polttava kysymys, hierarkian asenne siihen ei selitä täysin sitä, miksi papit luopuvat kutsumuksestaan ja miksi yhä harvemmista tulee pappeja. Pappien pakollinen selibaatti on ollut voimassa monia satoja vuosia, mutta koskaan eivät niin monet papit ole korottaneet ääntään sitä vastaan. Jopa jotkut sellaisetkin papit, jotka vain kaksi vuotta sitten vastustivat ajatusta vapaaehtoisesta selibaatista, ovat muuttaneet mieltään.
On huomattavaa, että nämä papit eivät vastusta mitään sellaista, mikä on Raamatun käsky. Itse asiassa katolinen tietosanakirja The Catholic Encyclopedia (3. osa, s. 481, vuoden 1908 painos) tunnustaa:
”Me emme löydä Uudesta testamentista mitään viittausta siihen, että selibaatti olisi tehty pakolliseksi apostoleille tai niille, jotka he asettivat virkaan.”
Käsitellessään apostoli Paavalin 1. Tim. 3:2, 12:ssa ja Tiit. 1:6:ssa antamaa ohjetta, että ’piispan’ eli ’diakonin’ tulee olla ”yhden vaimon mies”, tämä teos (3. osa, s. 483) sanoo:
”Nämä kohdat näyttävät kumoavan väitteen, että selibaatti tehtiin pakolliseksi papistolle alusta lähtien, mutta toisaalta apostolin toivomus, että toiset miehet voisivat olla hänen kaltaisiaan (1. Kor. 7:7, 8, – –) tekee mahdottomaksi päätelmän, että hän toivoi kaikkien evankeliuminpalvelijoiden olevan naimisissa. Sanat epäilemättä merkitsevät, että sopiva ehdokas oli mies, joka muiden ominaisuuksien ohella, joiden Paavali mainitsee todennäköisesti tekevän hänen auktoriteetistaan kunnioitetun, omasi myös sellaista luonteen vakavuutta kuin osoitettiin pysymällä uskollisena yhdelle vaimolle tuona aikana, jolloin erottiin usein. – –
”Jotkut kirjoittajat, joista edesmennyt professori Bickell oli huomattavin, ovat todella uutterasti yrittäneet todistaa, että jo niin varhaisena aikana kirkko vaati selibaattia kaikilta korkeamman arvoasteen omaavilta papeiltaan. Mutta päinvastainen näkemys, jota sellaiset oppineet kuin Funk ja Kraus edustavat, näyttää olevan paljon paremmalla perustalla ja on saavuttanut yleistä hyväksyntää viime vuosina.”
Tyytymättömyyttä järjestelmään
Monet papit, jotka ilmaisevat vastustavansa pakollista selibaattia, osoittavat siis todellisuudessa, etteivät he ole tyytyväisiä vallalla olevaan järjestelmään, joka pohjautuu perinteeseen. Ja näyttää siltä, että ne, jotka eivät lainkaan harkitse pappeutta mahdollisena kutsumuksena tai jotka hylkäävät sen, eivät ole vakuuttuneita siitä, että vallitseva järjestelmä on paras heille. Jos heillä olisi aito halu palvella toisia ja jos he lujasti uskoisivat, että nykyisten mittapuiden mukaan pappina toimiminen on kaikkein parhain tapa täyttää tuo halu, heistä epäilemättä tulisi pappeja tai he pysyisivät pappeina. On huomattavaa, että hiljattain suoritettu tutkimus paljastaa, että monet katolisten pappien ongelmat keskittyvät tyytymättömyyteen nykyistä järjestelyä kohtaan – erimielisyyksiin korkeampiarvoisten kanssa, riittämättömään johtoon, toisten pappien tuen puutteeseen ja pettymykseen, jonka aiheuttaa kirkon kanta eräissä moraalikysymyksissä.
Usko ja vakaumus tulevat ehdottomasti kuvaan mukaan. Tätä piirrettä korostettiin katolisessa aikakauslehdessä nimeltä Commonweal. Se kirjoitti 13. helmikuuta 1970:
”Pappiskutsumusta koskeva kysymys on todellisuudessa vain yksi ilmenemismuoto suuremmasta kriisistä, joka koskee uskoa ja uskonnollista vakaumusta, luottamusta kirkkojärjestöön ja sitä yleistyvää vakaumusta, ettei papinvirka ole enää niin äärimmäisen hyödyllinen ura kuin monet muut. – –
”Selibaattilakien muuttaminen palauttaisi ’oikeaoppisuuteen’ monet papit, jotka ovat lähteneet mennäkseen naimisiin, mutta ei kaikkia eikä edes suurta osaa noista miehistä.
”Ja on äärimmäisen epäiltävää, että se huomattavasti vaikuttaisi sukupolveen, joka nyt tekee ratkaisunsa elämästään. Papinvirka voisi tarjota heille vaikka Brigham Youngin edut [moniavioisuus], mutta silti jäisi kysymys uskosta ja uskonnollisesta vakaumuksesta.
”Tämä varmasti tekee Rooman aseman monimutkaisemmaksi. Se voisi muuttaa selibaattilait huomispäivänä, mutta silti perusvaikeudet olisivat yhä olemassa, yhä ratkaisemattomina. Kirkon yleiselle pahoinvoinnille ei ole mitään yleislääkettä, mitään parannuskeinoa.
”Jollakin tavoin se tekee helpommaksi nähdä, miksi Rooman tulisi pitää kiinni vanhoista perinteistä. Selibaattilait vaativat muutosta, mutta mitä muutoksella saadaan aikaan tällä hetkellä, paitsi ehkä kyyninen tuomio, että Rooma mukautuu painostukseen kirkon edun vuoksi?”
Mutta mistä johtuu, ettei vuosisatoja vanha roomalaiskatolinen kirkko nyt kykene juurruttamaan sellaista uskoa ja uskonnollista vakaumusta, jota tarvitaan papiksi tulemiseen tai pappina pysymiseen? Saattaisiko se johtua siitä, että katolinen kirkko on itse jäytänyt altaan uskon ja uskonnollisen vakaumuksen perustan? Voisiko tämä olla yhtenä syynä siihen, että monet papit ovat pettyneet kirkon eräissä moraalikysymyksissä omaksumaan kantaan?
Raamatun opetuksia ei noudateta
Apostoli Paavali kirjoitti Timoteukselle: ”Koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä ja hyödyllinen opetukseksi – nuhteeksi, oikaisuksi ja valmennukseksi pyhyydessä, jotta Jumalan ihminen voi olla täysin pätevä ja varustautunut jokaiseen hyvään työhön.” (2. Tim. 3:16, 17, The New American Bible) Eivätkö nämä apostoli Paavalin sanat viittaa siihen, että Pyhän Raamatun pitäisi olla oikean opetuksen ja toiminnan mittapuu? Eikö sen mukaisesti ihmisen usko melkoisesti horjuisi, jos hän havaitsisi, että hänen uskontonsa opetukset eivät ole sopusoinnussa Raamatun kanssa? Tämä herättää vielä toisen kysymyksen: onko katolinen kirkko opettanut totuutta sellaisena kuin se esitetään Raamatussa ja onko se puolustanut sitä, että Raamattu on henkeytetty?
Vuosisatojen ajan katolilaisille ja muiden uskonnollisten järjestöjen jäsenille on opetettu, että sielu on kuolematon, hengellinen osa ihmistä ja että se jää eloon ruumiin kuollessa. Mutta opettaako Raamattu näin? The New American Bible (jolla on Washingtonin katolisen arkkipiispan, teol. tri kardinaali Patrick O’Boylen painolupa) sanoo ”Raamatun teologisten termien sanastossa” sanan ”Sielu” alla:
”Uudessa testamentissa ’pelastaa sielunsa’ (Mark. 8:35) ei merkitse ihmisen jonkin ’hengellisen osan’ pelastamista hänen ’ruumiinsa’ vastakohtana (platonisessa mielessä) vaan koko persoonaa korostuksen ollessa sillä seikalla, että henkilö elää, toivoo, rakastaa ja haluaa jne. sen lisäksi, että hän on konkreettinen ja ruumiillinen (vrt. RUUMIS). Sielun ja ruumiin välillä ei ole mitään vastakkaisuutta tai eroa; ne ovat pelkästään eri tapoja kuvailla yhtä, konkreettista todellisuutta.”
Ja otsikon ”Ruumis” alta luemme:
”Raamatussa ei sielun vastakohta, vaan ihminen täydessä, konkreettisessa kokonaisuudessaan, ihminen kokonaisuutena. Sielun ja ruumiin erottaminen kreikkalaisessa merkityksessä on Raamatulle vieras.”
Eikö näytä oudolta, että katolinen kirkko on vuosisatoja opettanut, että sielu ja ruumis eivät ole sama ja kuitenkin se sanoo, ettei tämä ole Raamatun opetus? Onko sen ristiriitaisuus, mitä on opetettu ja mitä Jumalan sana todellisuudessa sisältää, ehkä myötävaikuttanut monien uskon heikentymiseen? Jos olet aina uskonut, että ihmisellä on kuolematon sielu, niin miltä sinusta tuntuu, kun luet virallista katolista julkaisua, joka myöntää, ettei se ole Raamatun opetus? Herättääkö se sinussa halun tietää, onko sinulle opetettu monia muitakin asioita, jotka eivät ole sopusoinnussa Pyhän Raamatun kanssa?
Tulisi panna merkille, että tunnustetusti epäraamatullisten oppien opettamisen lisäksi jopa Raamatun henkeytys on asetettu kyseenalaiseksi. Käsitellessään teologi Hans Küngin esittämiä ajatuksia augustinolaiseen munkkikuntaan kuuluva Gregory Baum kirjoitti hiljattain:
”Ennen pidimme Raamattua erehtymättömänä. Koska se oli Jumalan sana, kirkko ei ollut halukas myöntämään sen sivuilla olevan virheitä. Kriittisempi, historiallinen tutkiminen on kuitenkin opettanut meille, että Raamatussa on monia virheitä. Miten teologit suhtautuivat tähän ongelmaan? He eivät tehneet eroa Raamatussa Jumalan henkeyttämien ja sen vuoksi erehtymättömien osien ja henkeyttämättömien ja sen vuoksi mahdollisesti virheellisten osien välillä. He pikemminkin esittivät, että koko Raamattu on henkeytetty, koko Raamattu välittää Jumalan sanaa ihmisille huolimatta virheistä, joita siitä löydämme ja väärinkäsityksistä, joita tulevat sukupolvet saattavat yhä siitä havaita. Tämä näkemys aiheutti ensin hämmästystä ja suuttumusta katolilaisten keskuudessa ja jopa aiheutti negatiivisia reaktioita hierarkian taholta, mutta kirkko lopulta tunnusti sen ja siitä tuli sen virallinen kanta.”
Ottaen huomioon sen, mitä katolinen kirkko on tehnyt opettaessaan asioita, jotka se avoimesti tunnustaa epäraamatullisiksi, ja sen, että se nyt jopa hyväksyy ajatuksen, että Raamattu on täynnä virheitä, niin pitäisikö katolisen kirkon kriisitilan herättää hämmästystä? Eikö asianlaita voisi olla toisin, jos se olisi noudattanut Raamatun opetusta ja johdonmukaisesti pitänyt kiinni sen mittapuista kaikessa? Jos se olisi menetellyt siten, pappien pakollinen selibaatti ei olisi edes kiistakysymys, sillä Raamattu ei tue sellaista ajatusta.