Lausannen kongressi – helluntai vai Baabel?
”MITÄÄN aivan Lausannen [kongressin] kaltaista ei ole koskaan aikaisemmin tapahtunut”, huomauttaa Eternity-lehti. ”Tämä evankelioimisen maailmankongressi oli erilainen lähetyskonferenssi.”
’Se oli kuin helluntai’, kuvailivat toiset tuota eri kansoista ja kulttuureista tulleitten ja erilaisen taustan omaavien edustajien värikästä näytelmää, joka esittäytyi Lausannessa Sveitsissä 16.–25. heinäkuuta pidetyssä kongressissa viime vuonna. Kongressi julisti tarkoituksekseen keskustella tavoista ja keinoista, joilla ’annettaisiin maailman kuulla Hänen äänensä’, se on, miten osanottajat voisivat saarnata näkemystään Jeesuksen Kristuksen sanomasta maailmanlaajuisesti vuoteen 2000 mennessä.
Vaikka monet huomioijat eivät menneetkään niin pitkälle, että olisivat kutsuneet Lausannen kongressia toiseksi ”helluntaiksi”, useimmat olivat luultavasti yhtä mieltä siitä, että se oli todella ”erilainen”. Viime aikoina on pidetty suuret määrät evankelioimis- ja lähetyskonferensseja. Lausanne ylitti kuitenkin harkitusti lahkojen rajat ja veti puoleensa 2700 valittua edustajaa useista evankelisista ryhmistä ja 150 maasta. Kymmenillä kielillä oli edustajansa; istunnoissa puhuttiin seitsemää virallista kieltä.
Ponnisteltiin erityisesti, jotta saataisiin mukaan laaja läpileikkaus evankelisesta maailmasta – ei ainoastaan eri kansojen ja kulttuurien edustajia vaan myös naisia, pappeja, maallikoita, evankelistoja, lähetyssaarnaajia, kasvattajia, nuoria ja vanhoja ihmisiä. Monet yli tuhannesta ’kolmannen maailman kansojen’ edustajasta käyttivät useitten viikkojen palkkaa vastaavan summan maksaakseen pelkän osanottomaksun.
Lausannen kongressi oli erilainen myös siinä suhteessa, että se koostui työryhmistä. Etukäteen oli valmistettu yksityiskohtaisia selontekoja kristikunnan lähetystyön laajuudesta maailman eri osissa. Korostettiin myös sitä, miten saataisiin kosketus ”kristityssä” maailmassa eläviin vaikeasti tavoitettaviin ihmisiin, kuten sellaisiin, jotka asuvat kerrostaloissa tai työskentelevät suurissa virastoissa. Järjestäjät olivat niin päättäväisiä sen suhteen, että kongressin oli koostuttava enemmästä kuin vain teologiasta ja teoriasta, että edustajia kutsuttiin pelkästään ”osanottajiksi”.
Tälle kongressille hankittiin myös runsaasti julkisuutta. Kongressi sai osakseen laajaa kiinnostusta, kun Billy Graham puhui sen puolesta varhaisvaiheista alkaen, ja hän palvelikin myöhemmin sen kunniapuheenjohtajana ja pääpuhujana. Kuukausien suunnittelu johti tapahtumaan, joka maksoi lopulta yli kolme miljoonaa Yhdysvaltain dollaria (yli 11 miljoonaa markkaa).
Miksi nyt?
Näille uskonnollisille johtajille näyttää äkisti selvinneen, miten tarpeellista oli evankelioida toden teolla. Vain neljä vuotta sitten maailmanlaajuinen kysely paljasti, että useimmat eivät olleet silloin halukkaita sellaiseen konferenssiin. He muuttivat näkökantansa vähemmässä kuin kahdessa vuodessa, ja työskentely Lausannen kongressin pitämiseksi alkoi. ”Evankelinen todistaminen on kaikkialla maailmassa myötävirrassa ja olimme yhtä mieltä siitä, että meidän tulisi edetä virran mukana kohti päämäärää, joka on maailman evankelioiminen tällä vuosisadalla”, sanoi eräs kongressin johtaja. Mistä asenteen muutos näin lyhyen ajan kuluessa johtui?
Kukaan Lausannessa kokoontuneista ei näyttänyt tietävän sitä varmasti. Lukuisat puhujat kuitenkin totesivat, että ’maailman olosuhteet olivat kypsät todistuksen antamiselle Kristuksesta’. Os Guinness Sveitsistä toi julki mielipiteen, että ihmiset ovat nykyään ainutlaatuisen vastaanottavaisia kristilliselle sanomalle ”maallisen ajattelun vararikon” tähden. Toinen avainpuhuja, Englannin Malcolm Muggeridge, myötäili Guinnessia sanomalla: ”Minusta on kauan näyttänyt täysin selvältä, että se, mitä yhä kutsutaan länsimaiseksi sivistykseksi, on pitkällä hajoamistilassa ja että uusi pimeä keskiaika koittaa pian, ellei se itse asiassa jo ole alkanut.”
Mutta polttava kysymys näiden lukuisten uskontojen evankelisille tietenkin on – riippumatta Kristuksen raamatulliseen sanomaan kohdistuneen ilmeisen äkillisen kiinnostuksen syystä – voidaanko heidän odottaa evankelioivan koko maailman?
Voivatko ”evankeliset” evankelioida maailman?
Halua sen tekemiseksi ei voida arvostella, koska Jeesus kehotti: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää.” – Matt. 28:19, 20.
Tarvitaan kuitenkin enemmän kuin tämän tehtävän toteamista. Niiden, jotka yrittävät mennä ”kaikkiin kansoihin”, täytyy itse totella ”kaikkea”, mitä Jeesus käski. Heidän täytyy itse kuunnella Jeesuksen ääntä. Lisäksi koska Jeesuksen käskyt eivät ole ristiriitaisia, kaikkien häntä tottelevien tulisi ehdottomasti olla ykseydessä toistensa kanssa. Muistelehan niitä, jotka olivat Jeesuksen seuraajia helluntaina ensimmäisellä vuosisadalla. Eivätkö he kaikki olleet rauhassa keskenään, yksimielisiä? Tietysti he olivat. – Apt., 2. luku.
Mutta ilmenikö Lausannen kongressin osanottajien keskuudessa todisteita tosi ykseydestä, joka perustui Jeesuksen sanojen aitoon tottelemiseen? Jotta saisimme sen selville, miksi emme vertaisi siellä sanottua ja tehtyä Jeesuksen todellisiin opetuksiin?
Jeesus sanoi seuraajistaan: ”He eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole . . . että he kaikki olisivat yhtä.” (Joh. 17:16, 21) Hän ei ilmeisesti tarkoittanut, että kansalliset ja rotueroavuudet asettaisivat rajoja hänen seuraajiensa välille. Kuitenkin Lausannessa maailmalliset kansallismielisyyden ja rotuennakkoluulon kiilat olivat erittäin ilmeiset.
Erään Aasian maan edustajat häiriintyivät siitä, että erään toisen aasialaisen maan lippu oli otettu mukaan, vaikka se aikaisemmassa kokouksessa oli jätetty pois. Eräät afrikkalaiset edustajat valittivat, että heidän majoituksensa oli rodun vuoksi eristetty muista. Toiset afrikkalaiset ehdottivat mahdollista ’lähetystyön moratoriota’ – että ulkomaalaiset pysyisivät poissa heidän maastaan. Christianity Today -lehti, kokouksen huomattava kannattaja, sanoo: ”Useissa tapauksissa osanottajat toivat Lausanneen jakaumat, joita esiintyy kotimaassa, ja kansallisen strategian jaksot olivat usein kireitä ja myrskyisiä.”
Kongressin johtajat eivät olleet välinpitämättömiä sellaisten kilpailua synnyttävien tekijöitten suhteen, vaan he kiinnittivät jopa huomiota niihin. Mutta sitten ainakin 1900 osanottajan ja huomioitsijan allekirjoittamassa Lausannen sopimuksessa, jota kutsuttiin ’yhteiseksi evankeliseksi mielipiteeksi tärkeimmistä asioista’, sanottiin epäjohdonmukaisesti kohdassa viisi: ”Sekä evankelioiminen että yhteiskunnallis-poliittinen osallistuminen kuuluvat kristillisiin velvollisuuksiimme”! (Kursivointi meidän) Jeesus sanoo, että hänen seuraajansa ”eivät ole maailmasta”, ja kannustaa siten niitä, jotka todella kuuntelevat häntä, ilmaisemaan ykseyttä, joka ylittää rajat. Mutta Lausannen kongressi kannusti aivan päinvastaiseen menettelyyn.
Näiden pulmien lisäksi kongressissa ilmeni uskonnollisen ykseyden puute. Jeesus kehottaa tosi seuraajiaan ’pysymään yhteydessään’. (Joh. 15:4, Um) Olivatko Lausannen osanottajat Jeesuksen yhteydessä? Miten he olisivat voineet olla?
Miten anglikaanit, baptistit, ”Kristuksen opetuslapset”, vapaat metodistit, luterilaiset, mennoniitat, reformoidut presbyteeriläiset ja muut, joilla oli edustajansa Lausannessa ja joiden opetus oli keskenään erilaista ja ristiriitaista, saattoivat olla kaikki Jeesuksen yhteydessä? Se ei ole mitenkään mahdollista. (1. Kor. 1:10) Näin ollen sekä uskonnollisesti että muussa suhteessa Lausannessa ilmeni hyvin vähän Kristuksen kaltaista ykseyttä.
Mutta vaikka ”evankeliset” olisivat olleet ykseydessä, miten he voivat toivoa ’tekevänsä kaikki kansat opetuslapsiksi’? Pelkästään heidän kymmenen kokouspäivänsä aikana maailman väestö paisui lähes kahdella miljoonalla ihmisellä: se merkitsee 650 ihmistä jokaista Lausannen virallista osanottajaa kohti. Evankeliset johtajat myöntävät tarvitsevansa apua maailmalle saarnaamisessa. Keiden puoleen he kääntyivät avun saamiseksi? ”Maallikkojen” puoleen.
Voivatko ”maallikot” auttaa?
Pyhä henki sai kaikki miehet ja naiset, nuoret ja vanhat, jotka olivat läsnä kokouksessa helluntaina ensimmäisellä vuosisadalla, puhumaan ”Jumalan suurista teoista”. (Apt. 2:11) Brasilialainen professori H. Snyder korosti kaikkien kristittyjen, ei vain papiston, velvollisuutta kertoa siitä, mitä he tietävät evankeliumista. George W. Peters Dallasin teologisesta seminaarista korosti samaten tarvetta käyttää hyväksi ”uskovien kirkonjäsenten joukkoja” ”evankelioimisen tärkeimpänä miesvahvuuden lähteenä”.
Mutta tuo ”tärkein miesvahvuuden lähde” saattaa osoittautua kuivuneeksi lähteeksi. Baptisti Rene Padilla Argentiinasta muistutti osanottajia siitä, että tavallinen kirkonjäsen antaa tuskin enempää kuin henkisen hyväksymyksen Jeesuksen sanoille. Hän sanoi, että useimmat ovat omaksuneet lyhennetyn eli ”typistetyn evankeliumin”, ja hän lisäsi: ”Puolinaisilla evankeliumeilla ei ole arvoa eikä tulevaisuutta. Kuuluisan muulin tavoin ne eivät voi ylpeillä menneisyydellään eivätkä toivoa jälkikasvua.”
Toisin sanoen, kuten useat puhujat osoittivat, kirkkojen täytyy ensin käännyttää omat jäsenensä, ennen kuin ne voivat edes toivoa käännyttävänsä muuta maailmaa kristinuskoon. ”Maallikko”-luokka ei koostu ”antaumuksellisista kristityistä”, kuten eräs Lausannen välikohtaus hyvin valaisee. Eräs osanottaja palautti mieleen, että ”Irlannin Intiassa toimivia lähetyssaarnaajia on käsketty palaamaan kotiin ja evankelioimaan Irlanti” katolilaisten ja protestanttien tuossa maassa käymän kummallekin osapuolelle tuhoisan sodan tähden. Vaikka irlantilaiset osanottajat yrittivät esittää puolusteluja, he eivät voineet kieltää syytöksiä vaan myönsivät: ”Väkivaltaan syyllistyvät eivät ole antaumuksellisia kristittyjä – vaikka he saattavat väittää nimellisesti kuuluvansa johonkin uskontoon.” Ei ole ilmeisesti riittävästi ”antaumuksellisia kristittyjä” sodan lopettamiseksi! Mikä toinen ”kristityksi” itseään väittävä kansakunta voi kuitenkaan rehellisesti sanoa, että sen kansalaiset ovat yhtään enemmän ’antautuneita Kristukselle’?
Miksi kirkon jäsenet ovat niin usein kuuroja Kristuksen sanoille? Siksi, että papisto ei ole opettanut heitä kuuntelemaan. Papit eivät itsekään usko Jeesuksen opetuksiin. Jotkut Lausannen kokouksen osallistujat, kuten perulainen Samuel Escobar, sanoivat, että maallikkoja täytyy kannustaa ”soveltamaan Kristuksen opetusta ja esimerkkiä perhe-elämässään”. Mutta osoittiko raportti saarnaamisesta niille, joiden uskonto sallii moniavioisuuden, että sen laatijat todella uskoivat Jeesuksen opetukseen? Otaksukaamme, että mies, jolla on useita vaimoja, ’ottaa vastaan Kristuksen’. Mitä sitten? Raportti neuvoo: ”On kysymyksessä hyvin arkaluontoinen asia, mutta useimmat tämän raportin laatijoista uskovat, että hänen ei tulisi jättää vaimojaan; samalla he vaativat, että hänen ei tulisi ottaa uusia vaimoja.” Tämä merkitsee myöntymistä siihen, että moniavioisuuden sallitaan tulla kristilliseen seurakuntaan.
Kuitenkin Jeesus sanoi avioliitosta: ”Ne kaksi” – yksi mies ja yksi nainen – ”tulevat yhdeksi lihaksi”. (Matt. 19:5) Kongressin virallisessa raportissa haluttiin peitellä Jeesuksen sanoja; onko sen tähden hämmästyttävää, että tavallinen kirkonjäsen, jos hän edes lainkaan tuntee Jeesuksen opetuksia perhe-asioista, ei sovella niitä elämäänsä? Kuinka sellaiset voivat mitenkään olla ”tärkein miesvahvuuden lähde” maailman evankelioimiseksi?
Etsi Kristusta muualta
Monet rehelliset ihmiset kaikkialla maailmassa kuuntelevat Jeesuksen ääntä. He haluavat epätoivoisesti totuutta, joka vapauttaa ihmiset. Mutta rehellisesti sanoen: Lausannen kongressi ei pysty viemään tuota sanomaa.
Lausannen kokous ei ollut, kuten jotkut sen kannattajat kerskuivat, ’uusi helluntai’, monia kieliä puhuvien ihmisten pitäessä kiinni Jeesuksen yhteisestä sanomasta. Se oli toisistaan eroavien lahkolaisuutta, poliittisia mielipiteitä ja rotuennakkoluuloja kaiuttavien äänien Baabel, jossa toistettiin samoja vanhoja opinkappaleita, jotka ovat jakaneet ihmisiä vuosisatojen ajan. Evankeliset johtajat myönsivät siellä, että heidän joukkoihinsa samoin kuin ”vapaamielisempiinkin” uskontokuntiin kuuluvat eivät ole todella kuulleet Jeesuksen ääntä. Samanaikaisesti he ilmaisivat kuitenkin ’toivottoman toiveikkaan’ anomuksen, että jotenkin, jollakin tavalla, nämä samat kirkonjäsenet auttaisivat heitä evankelioimaan koko maailman.
Lausannessa kuultiin monia hämmentyneitä, epävarmoja ääniä. Mutta Jeesuksen ääntä siellä ei kuultu. Jumalaa pelkäävien ihmisten täytyy kääntyä toisaalle kuullakseen hänen selvän sanomansa.
[Kuva s. 18]
Anglikaanipiispa Jack Dain (vasemmalla) ja evankelista Billy Graham allekirjoittavat Lausannen sopimusta. Sen ensimmäisessä kohdassa sanotaan: ”Me tunnustamme häveten, että olemme usein kieltäneet kutsumuksemme ja epäonnistuneet tehtävässämme mukautumalla maailmaan tai vetäytymällä siitä pois.”