Säilyimme elossa murhaajan pommi-iskusta

OLI sunnuntaiaamu, heinäkuun 21. päivä vuonna 1985, ja päivästä näytti tulevan kirpeä keskitalven päivä. Jehovan todistajat ja heidän ystävänsä olivat kokoontumassa Sydneyn läntisessä esikaupungissa Australiassa sijaitsevaan Casulan valtakunnansaliin. Kello 9.35 David Winder, vieraileva puhuja, aloitti kristillistä uskollisuutta käsittelevän esitelmänsä. Vähän kello kymmenen jälkeen katseemme oli suunnattu alas seuratessamme Raamatuistamme, kun hän luki ääneen Johanneksen 6:68:aa.

Hän ei koskaan saanut luettua tuota jaetta loppuun. Puhujalavan alla tapahtui suunnaton räjähdys, jonka jäljiltä puhuja jäi vääntelehtimään maahan pahoin loukkaantuneena. Ystävämme Graham Wykes, aviomies ja isä, kuoli heti. Monet muut loukkaantuivat, jotkut heistä vakavasti. Tällainen raakuus palvontapaikassa ilman mitään syytä tyrmistytti jopa turtunutta maailmaa. Kun uutinen päästettiin julkisuuteen, australialaiset seurasivat kiinteästi televisio- ja radiolähetyksiä voimatta uskoa näkemäänsä ja kuulemaansa todeksi.

Reaktiot heti räjähdyksen jälkeen

Heti räjähdyksen jälkeen vallitsi hetken hiljaisuus. Luulen useimpien meistä olleen järkyttyneitä ja ymmällään ja katselleen kauhuissaan ympärilleen pystymättä puhumaan mitään tai tajuamaan juuri tapahtunutta, koska se tuntui niin järjettömältä. Ilma oli sakeana pölystä. Koko tapahtumapaikka näytti ja haisi kuin sodan jäljiltä. Lapset alkoivat itkeä ja jotkut alkoivat huutaa šokissa. Eräs taksiautoilija, joka oli seurannut tapahtunutta, näki myöhemmin, miten ”tunnistamatonta tyttöä, jolla todennäköisesti oli ollut kauniit kasvot, nostettiin ambulanssiin; hän oli menettänyt puolet kasvoistaan”.a Tuo tunnistamaton tyttö oli vaimoni Sue.

Sue menetti tajuntansa, kun puhujalavasta lensi jokin kappale suoraan hänen kasvojaan vasten. Tärykalvoni repeytyivät heti. Räjähdys ei kuulostanut minusta pamahdukselta, vaan yhtäkkiä kuulin sietämätöntä sihinää, aivan kuin joku olisi avannut paineilmaletkun pääni sisällä. Samassa kaikki näytti harmaalta. Puhuja seisoi puheensa aikana melkein pommin päällä, joka oli kätketty puhujalavan alle, kun taas me istuimme toisella penkkirivillä.

Vaistomaisesti koukistin käteni pääni suojaksi pelätessäni putoilevia pirstaleita. Muutamat seuraavat sekunnit tuntuivat minuuteilta. Silloin tajusin, että salissamme oli räjähtänyt pommi, ja aloin aavistaa pahaa, sillä Sue oli juuri hautautunut murskan ja tomun alle. Huutaessani: ”Susie, Susie!” mielessäni risteili kysymyksiä: ’Onko hän kuollut? Entä David ja muut salissa olleet? Olenko itse loukkaantunut?’

Kattopaneeleita, muovituoleja, puunkappaleita, laukkuja ja repeytyneitä Raamattuja ja lehtiä oli kaikkialla sikin sokin. Pian kivimurskan seasta alkoi näkyä pyörtyneiden kasvoja, joista monet olivat verta vuotavia, toiset pudonneen rojun ruhjomia. Suurin osa salin takaosassa istuneista säästyi vammoitta tärykalvojen vahingoittumista lukuun ottamatta.

Vaimoni painajainen

Löysin Suen, kun näin hänen saappaansa pistävän esiin suuren, mutta onneksi hyvin kevyen, kattolevyn alta. Kun viskasin sen syrjään, en ollut valmistautunut näkemääni. Suen rusentuneen nenän alla, lähellä leukaa, roikkui hänen vaakasuunnassa repeytynyt ylähuulensa. Hänen etuhampaansa olivat murskautuneet, ja kun näin vauriot hänen silmissään ja niiden ympärillä, pelkäsin hänen menettäneen näkönsä. Hänen hiuksensa olivat yltä päältä veressä, liassa ja täynnä murenia, ja hänen olkavartensa näytti pahasti vahingoittuneelta. Olin kuitenkin helpottunut siitä, etten nähnyt mistään vuotavan runsaasti verta. Myöhemmin sain kuitenkin tietää olleeni väärässä. Hetken kuluttua siitä, kun olin nostanut hänen päänsä ja hartiansa kivimurskan seasta, hän lausui vaimealla äänellä nimeni. Yritin rauhoittaa häntä, koska luulin hänen vähitellen tajuavan, mitä oli tapahtunut. Sue sanoi myöhemmin: ”Luulin olevani kotona vuoteessa ja näkeväni painajaisunta, ja halusin epätoivoisesti, että Peter herättäisi minut.” Hän näytti aina välillä palailevan tajuihinsa, enkä halunnut jättää häntä, mutta minäkin tarvitsin apua.

Eräs toinen, šokissa oleva sisar, jonka tilaa vaimoni näkeminen epäilemättä pahensi, puhui sekavia lähestyessään meitä. Vapaalla kädelläni elehtien kehotin häntä kumartumaan voidakseni puhua hänelle. Katsoen Sueta hän kumartui ja ojensi minulle kätensä. Sitten esitimme yhdessä lyhyen rukouksen ja anoimme Jehovalta viisautta ja voimaa selviytyä. Kun aamen oli sanottu, hän oli täysin tyyntynyt, vaikka hän olikin vielä itku silmässä. Pyysin häntä etsimään Suelle jonkin tyynyksi sopivan.

Heidän elossa säilymisensä oli hämmästyttävää

Pommin räjähtäessä nuori Paul Hahn istui suoraan edessäni, parin metrin päässä pianosta. Räjähdys lennätti pianon ilmaan, ja suuri kappale siitä lensi Paulin päälle reväisten hänen reitensä yläosasta pois ison kappaleen. Hänen kauniit etuhampaansa, joista oli juuri irrotettu oikomislaitteet, murskautuivat. Joy Wykes, jonka aviomies kuoli räjähdyksessä, oli saanut pahoja vaurioita päähänsä ja myös muualle. Hänen kaksi tytärtään loukkaantuivat myös.

Hämmästyttävintä oli se, että kaikkien vakavasti loukkaantuneiden elossa säilyneiden joukossa oli puhuja, David Winder. Pommi lennätti hänet ja puhujalavan kappaleita suoraan ylös aukosta, jossa vain hetkeä aiemmin oli ollut katto. Hän putosi lähes samaan paikkaan, jossa oli seissyt. Hän oli yhä tajuissaan vaikkakin vaikeassa šokissa. Koska hänen jalkateränsä ja säärensä olivat silpoutuneet, jotkut ajattelivat, ettei hän enää koskaan kävelisi. Nykyään hän kuitenkin pystyy kävelemään suhteellisen hyvin. Jotkin hänen vaatteistaan löytyivät läheisestä eukalyptuspuusta. Puhujapöytä löytyi kolmen talon etäisyydeltä erään naapurin pihamaalta. Runsaan verenhukan vuoksi Davidin tila oli kriittinen. Hänet lennätettiin helikopterilla sairaalaan.

Ensiapu saapuu

Poliisit ja ambulanssimiehet ansaitsevat kiitoksen siitä, että he näyttivät saapuvan erittäin nopeasti. Sillä aikaa kun ambulanssimiehet huolehtivat loukkaantuneista, poliisit suunnittelivat omaa työtään. Koska räjähdys oli kuultu ja sen vaikutukset olivat tuntuneet kaukana kaupungin laidoilla, sadat uteliaat katselijat olivat ruuhkauttaneet valtakunnansalille johtavat tiet ja uutiskamerat seurasivat kuumeisesti tilannetta. Jotkut lähinaapureistamme tarjoutuivat ystävällisesti auttamaan kaikin mahdollisin tavoin.

Loukkaantuneet nostettiin nopeasti ambulansseihin ja kiidätettiin paikallisiin sairaaloihin. Sairaalahenkilökunta oli kauhuissaan tapahtuneesta. Moni paikallinen todistaja meni sairaalaan tarjoamaan apuaan ja tukeaan. David Winder ja Sue vietiin sairaalaan, joka oli erikoistunut hoitamaan tapaturman uhreja. Sinä yönä Liverpoolin sairaalassa minut nukutettiin ja lääkärit poistivat syvälle käsivarteeni uponneita sirpaleita. Seuraavana päivänä halusin yhä kiihkeämmin nähdä vaimoni. Hiukan vastahakoisesti sairaala päästi minut pois samana iltapäivänä voidakseni olla Suen luona.

Kiistakysymys verestä herää

Löysin hänet teho-osastolta, ja kun katsoin häntä ensimmäisen kerran hänen vuoteensa jalkopäästä, itkin. Vastassani olivat kalmankalpeat, turvonneet ja tunnistamattomiksi vääristyneet kasvot. Hänen kasvojaan pitivät koossa monet tikit, jotka olivat kuin pienikokoisia mustia vetoketjuja.

Sue ei kyennyt näkemään, koska hänen silmänsä ja jopa silmäripsensä olivat muurautuneet umpeen. Hänen kasvojensa luista olivat murskautuneet hänen nenänsä, yläleukansa, poskensa ja silmäkuoppansa. Todellisen vaaran aiheutti kuitenkin se, että juuri nenänjuuren yläpuolella oleva osa hänen kallostaan oli iskeytynyt taaksepäin ja puhkaissut erään valtimon. Suen ollessa tajuttomana ja kivimurskaan hautautuneena veri oli vuotanut huomaamatta hänen vatsaansa. Hänen hemoglobiiniarvonsa putosi 60:een. (Naisten hemoglobiiniarvo on keskimäärin noin 140.)

Verensiirrosta tuli kirurgin kanssa heti kiistakysymys, joka johti tilanteen lopulta umpikujaan. Hän sanoi Suelle, että Suen kieltäytyminen mahdollisesti tarvittavasta verensiirrosta sitoisi hänen kätensä. Sue vakuutti yhä uudelleen, että me molemmat ymmärsimme tämän ja ”hyväksyisimme minkä tahansa järkevän vaihtoehtoisen hoitomuodon, mutta ’veren karttamista’ koskeva pyyntömme olisi ehdoton”. (Apostolien teot 15:28, 29) Hän ei millään hyväksynyt tätä.

Alkoi psykologinen painostus, ja sitä jatkettiin sinnikkäästi. Suelta kysyttiin, oliko hänellä lapsia, ja kun hän vastasi kieltävästi, sanottiin: ”Se on hyvä, koska heillä olisi ruma äiti.” Kirurgi sanoi Suelle myös, että minä mahdollisesti ottaisin hänestä avioeron hänen kasvojensa takia. Miten Sue suhtautui painostukseen? ”Se oli hyvin ahdistavaa. Päätin, että vaikka kirurgi omalla tavallaan halusikin minun olevan mahdollisimman hyvän näköinen, en antaisi hänen saada minua toimimaan vastoin omaatuntoani.” Se, että hän itsepintaisesti painosti suostumaan verensiirtoon, vain lisäsi jännitystä, ja kallisarvoista aikaa kului hukkaan. Tänä tunneperäisesti raskaana aikana jokainen hoitohenkilökuntaan kuuluva sitä vastoin piti hellästi huolta Suesta. He saivat osakseen meidän kunnioituksemme.

Kun räjähdyksestä oli kulunut 11 päivää, Suen kasvojen luut olivat siinä kriittisessä vaiheessa, että ne olivat alkamassa kiinnittyä, mutta vääriin paikkoihin. Hänet täytyi leikata pikaisesti! Ollessaan seuraavan kerran kierroksella Suen lääkäri lopulta huudahti vihoissaan: ”En aio edes koskea häneen!” Sitten hän käveli pois. Nämä olivat elämämme tuskallisimpia hetkiä. Kuitenkin näin jälkeenpäin ajatellen se, että kirurgi ei ottanut Sueta potilaakseen, osoittautui siunaukseksi.

Myötätuntoinen kirurgi

Muuan todistajalääkäri puhui puolestamme eräälle plastiikkakirurgille, joka suostui hoitamaan Sueta käyttämällä vaihtoehtoista menetelmää. Vaikkei sitä pidettykään parhaana hoitomuotona, sitä käytettäessä ei herännyt kysymystä verensiirrosta. Tämä kirurgi osoittautui kunnioittavaksi ja hyväntahtoiseksi. Kunnioitimme häntä, koska hän oli valmis tekemään parhaansa verta käyttämättä.

Noin kahdeksan senttimetrin mittaisia teräsruuveja kierrettiin Suen kasvojen murtuneisiin luihin. Ruuveja pitivät paikoillaan vuorostaan terässillat, jotka auttoivat luita asettumaan oikeisiin paikkoihin. ”Piikkien pistäessä esiin kasvoistani ei nukkuminen ollut noin puoleentoista kuukauteen mikään nautinto!” myönsi Sue. Hänen murskaantunut yläleukansa kiinnitettiin metallilangalla hänen vahingoittumattomaan alaleukaansa varmistamaan, että se luutuu oikein. Hänen hajuaistiaan ei voitu palauttaa.

Sue on erittäin huumorintajuinen ja, mikä vielä tärkeämpää, hän osasi nauraa itselleen, kuten sille ajatukselle, että hän muistutti ’kävelevää TV-antennia’. Hänellä täytyi kuitenkin olla myös muuta kuin vain hyvä huumorintaju, sillä hän tarvitsi kirurgista hoitoa seuraavien kahden ja puolen vuoden ajan. Tähän sisältyi tärykalvon korjausleikkauksia ja hampaiden hoitoon liittyviä toimenpiteitä.

Mitä opimme

Me molemmat opimme paljon. Opimme muun muassa sen, että rukouksessa on voimaa ja että Jehova ei koskaan anna meidän kärsiä yli kestokykymme. Kun ensimmäisen kirurgin kanssa oli syntynyt kiista verestä, Sue tunnusti: ”Olin hyvin hermostunut ja pahoillani siitä, että olimme joutuneet sellaiseen yhteenottoon. Rukoilin joka kerran Jehovaa, ja se mielen tyyneys, joka valtasi minut, oli todella rauhoittavaa. Olin lukenut toisista todistajista, jotka olivat kokeneet jotakin samankaltaista, mutta nyt koin sen itse.” Olemme nyt paljon luottavaisempia kohtaamaan mahdollisesti eteemme tulevat koetukset, koska olemme nähneet, miten Jehova auttaa tilanteissa, joita aiemmin olisimme pitäneet pelottavina.

Jotkut ovat kysyneet meiltä, miksi Jehova salli sen, että valtakunnansalissa sattui pommiräjähdys ja että yksi veli kuoli. Kautta historian ja myös meidän aikanamme Jumalan kansa on joutunut kokemaan monenlaista raakuutta. Jos Jehova olisi suojellut kansaansa kuuluvia sellaiselta, kuten Saatana väitti, että Jobia oli suojeltu, heidän Jumalan palvelemisensa vaikutin voitaisiin todellakin asettaa kyseenalaiseksi. Meillä ei ole perustetta ajatella, ettei meille voi sattua mitään pahaa ja että Jumala pelastaa meidät aina, jopa ”aavistamattomilta tapahtumilta”. Se että hyväksymme kärsimisen tai jopa elämämme menettämisen uskomme takia tai jostain muusta syystä, puhuu sen puolesta, että emme ole itsekkäitä opportunisteja vaan että palvontamme on aitoa ja epäitsekästä. – Saarnaaja 9:11, UM; Jobin 1. ja 2. luku; Matteus 10:39.

Veljeys toiminnassa

Kaiken tämän paineen aikana hengelliset toverimme osoittautuivat ”veljiäkin uskollisemmiksi”. (Sananlaskut 18:24) Sue selittää: ”Jotkut perheenjäsenistäni lensivät 4000 kilometriä ollakseen kanssani kahden ensimmäisen, kriittisen viikon aikana. Oli hyvin lohduttavaa, että perheenjäseniä ja ystäviä oli luonani, sillä kärsin toistuvista painajaisista.” Kortteja, kirjeitä, sähkeitä ja kukkia näytti tulevan loputtomasti sekä täällä että ulkomailla asuvilta huomaavaisilta veljiltä ja sisarilta. Olimme erittäin kiitollisia näistä ”kultaomenista hopeamaljoissa”. (Sananlaskut 25:11) Näin annettiin erinomaista todistusta, olihan se melkoinen osoitus todella toimivasta veljeydestä.

Sue lisää: ”Saimme myös käytännöllistä apua. Läheiset todistajaystävät puristivat mehua erityisesti sellaisista hedelmistä ja vihanneksista, jotka sisältävät runsaasti rautaa. Koska olimme pyytäneet lääkäreitä kunnioittamaan toivomuksiamme, meidän oli hankkeen onnistumiseksi mielestämme tehtävä itse voitavamme, ja minun tapauksessani se merkitsi vereni vahvistamista. Sain myös erästä rautavalmistetta.” Monista meistä tuli melko kokeneita kokonaisen aterian muuttamisessa nestemäiseksi, ja Sue puolestaan kunnostautui tällaisen aterian juomisessa. (Oletko koskaan kokeillut lämpimän aterian syömistä pillillä imien?) ”Uuden kirurgini iloksi hemoglobiiniarvoni nousi kaiken tämän ansiosta 30:llä ennen leikkausta”, kertoo Sue.

Kärsivällisyys, rakkaus, rukous, Jumalan hengen apu ja yksinkertaisesti vain ajan kuluminen sekä järkevä ruokavalio ovat kaikki osaltaan edistäneet Suen toipumista. Jotkin vammat ovat jättäneet pysyvän jäljen, jonka vain Jumalan valtakunnan hallinto tulee parantamaan omana aikanaan. Ne, jotka tuntevat Suen hyvin, huomaavat hänen kasvonsa vähän erilaisiksi, mutta voimme joka tapauksessa antaa tunnustuksen hänen kirurgilleen. Minä puolestani pidän häntä yhä kauniina.

Meidän Jehovan todistajien toivo on aivan ainutlaatuinen. Sen avulla voimme selviytyä mistä koetuksesta tahansa. Sen sijaan että tämä tulikoe olisi heikentänyt seurakuntaa hengellisesti, se on lujittanut siteitämme. Muuan kiinnostunut ystävämme, joka oli paikalla pommin räjähtäessä, myöntää hymyillen, että pommi-isku sai hänet tulemaan totuuteen. Kun hän näki omin silmin, miten raa’asti rauhaa rakastavia perheitä vastaan hyökättiin, hän jatkoi entistä päättäväisemmin Raamatun tutkimista.

Tähän mennessä ketään ei ole voitu panna syytteeseen pommi-iskusta, vaikka poliisi epäileekin vahvasti erästä todistajien vihamiestä, jota pidetään kostonhimoisena murhaajana. Heillä ei kuitenkaan ole riittävästi todisteita syytteen nostamiseksi. Hän on sotkeutunut muutamiin muihin rikoksiin.

Nyt, yli kuusi vuotta myöhemmin, Sue ja minä saamme edelleen kuulua Vartiotorni-seuran haaratoimiston henkilökuntaan Australiassa. Erityinen ilonaihe meille oli uuden, pikasalimenetelmällä rakennetun salimme vihkiäiset. Sali rakennettiin 22.–24. kesäkuuta 1990 vanhan, hajalle pommitetun salin viereen. Kristillinen rakkaus on voittanut yhden ihmisen sokean vihan. – Kertonut Peter ja Sue Schulz.

[Alaviitteet]

[Kuvat s. 10]

Hiljattain otettu valokuva Peter ja Sue Schulzista

Sue Schulzin kasvot oli niiden uudelleen muotoilemiseksi sidottu metallituilla

[Kuva s. 13]

Uusi ja laajempi valtakunnansali