Löysin pakolaisena tosi oikeudenmukaisuuden

KOSKA ulkona oli vielä kylmä ja maassa lunta, puin päälleni paksun takin. Kaadoin sen jälkeen kurkkuuni seoksen, jossa oli kaikkea mahdollista myrkyllistä, mitä kaapistani löysin, muun muassa puhdistusnestettä (hiilitetrakloridia). Menin Charlesjoelle Cambridgessä Massachusettsissa siinä toivossa, että kuolisin siellä. Sen sijaan että kuolema olisi lopettanut toivottomuuteni, päädyinkin vain viideksi päiväksi sairaalan teho-osastolle. Mikä sai minut toimimaan näin epätoivoisella tavalla? Palataanpa elämäni alkuvaiheisiin.

Synnyin Jaffassa Palestiinassa vuonna 1932 Palestiinan kreikkalaisena. Kasvoin kreikkalaiskatolisen uskonnon yhteydessä, mikä merkitsi sitä, että kävin kirkossa joka viikko ja paastosin, kun sitä vaadittiin. Nämä olivat minulle kuitenkin merkityksettömiä muodollisuuksia.

Vanhempani olivat melko varakkaita, koska perheellämme oli suuri ruokaa ja alkoholia myyvä yritys. Kymmenvuotiaana minut lähetettiin Ramallahissa sijaitsevaan kveekarien sisäoppilaitokseen ja sitten Jerusalemissa olevaan Pyhän Yrjön anglikaaniseen kouluun. Jälkimmäinen teki minuun melkoisen vaikutuksen; siellä opiskeli keskenään suhteellisen rauhallisesti oppilaita, joilla oli kristillinen, arabialainen ja juutalainen tausta. Koulussa opetettiin sopuisuutta, hyviä tapoja ja huomaavaisuutta. Mutta koulu ja todellisuus eivät vastanneet toisiaan.

Alueen sisäiset vihollisuudet kuuluivat lapsuuteni arkeen, sillä juutalaiset, arabit ja englantilaiset olivat jatkuvasti toistensa niskassa. Näin lapsena, miten mies surmattiin talomme ulkopuolella. Monesti oli täpärällä, etteivät vanhempani menettäneet henkeään jouduttuaan ammuskelun keskelle. Toisessa maailmansodassa saksalaispommittajat ottivat kohteekseen Haifan, joka on tärkeä satamakaupunki – lisää kuolemaa ja tuhoa.

Ison-Britannian hallinnon päätyttyä Palestiinassa toukokuussa 1948 alueen sisäiset vihollisuudet voimistuivat. Heinäkuussa 1946 King David -nimisessä Jerusalemin arvostetuimmassa hotellissa tapahtui räjähdys, joka surmasi ihmisiä umpimähkäisesti: 41 arabia, 28 englantilaista, 17 juutalaista ja 5 muunmaalaista. Perheemme päätti paeta anarkiaa. Muutimme eräänä yönä Kyprokseen, missä äidilläni oli sukulaisia. Isä jätti taakseen liikeyrityksensä ja runsaan omaisuutensa.

Nämä tapahtumat muovasivat varhaisia asenteitani. 16-vuotiaana olin kiinnostunut politiikasta ja luin päivittäin sanomalehtiä pysyäkseni tapahtumien tasalla. Egyptin johtaja Gamal Abdel Nasser oli ihanteeni. Hän heikensi ulkomaiden vaikutusvaltaa maassaan.

Vuonna 1950 perheemme muutti Yhdysvaltoihin. Korean sota oli meneillään, ja halusin tehdä oman osani sen maan hyväksi, joka pelasti perheeni ahdingosta. Ilmoittauduin vapaaehtoisena ilmavoimiin, jossa ylenin ylikersantiksi. Koreaan en kuitenkaan koskaan päätynyt; tieni ei kulkenut Omahassa Nebraskassa sijaitsevaa lentotukikohtaa pidemmälle.

Uudistaja pappisseminaarissa

Vapauduttuani ilmavoimista menin Texasin yliopistoon ja sitten Ohion yliopistoon, jossa suoritin taloustieteen loppututkinnon. Puhuin avoimesti Lähi-idän epäoikeudenmukaisuuksista, ja minua pyydettiin jopa luennoimaan tästä aiheesta. Episkopaalinen professori, tri David Anderson, kuuli minun puhuvan ja ehdotti minulle, että ottaisin vastaan apurahan jatko-opintoja varten Bostonissa sijaitsevassa episkopaalisessa pappisseminaarissa. Koska en hyväksynyt palkkapappeutta, minulla ei ollut aikomusta tulla papiksi. Vuonna 1958 minut kuitenkin hyväksyttiin tähän seminaariin.

Opinto-ohjelmaan kuului työskentely mielisairaaloissa papin kanssa. Seminaarin teoreettinen ja akateeminen puoli oli hyvin kiinnostava, mutta minä halusin nähdä maailmassa enemmän toimintaa ja oikeudenmukaisuutta. Niinpä perustin uudistustoimintaryhmän, jonka nimi oli ”Hänen nimensä on tehty tunnetuksi kaikissa kansoissa”. Halusin, että seminaari suuntautuisi toimintaan. Halusin seurata Jeesusta maailmaan, en kirjastoon.

Havaitsin kuitenkin pian, ettei uudistusehdotuksiani pantaisi täytäntöön. Lopulta minua pyydettiin lähtemään seminaarista. Näihin aikoihin rakastuin erääseen nuoreen naiseen. Hän vastasi täysin etsimääni ihmistä, jonka kanssa voisin viettää tulevaisuuteni. Minusta me olimme kuin luodut toisillemme. Sitten sain selville, ettei hänellä ollutkaan samanlaisia tunteita minua kohtaan. Torjutuksi tulemisesta johtunut äkillinen järkytys tuntui musertavalta. Tämä oli viimeinen pisara, joka sai minut yrittämään itsemurhaa.

Opettajanura

Toipumisaikani jälkeen menin New Yorkissa sijaitsevaan Columbia-yliopistoon opiskelemaan maantieteen ja historian opettajaksi. Etsin yhä kaiken aikaa sitä, mitä kutsuin toimivaksi tosi kristillisyydeksi. Opettajantyöni vei minut New Yorkin osavaltiossa sijaitsevaan South Glens Fallsiin. Siellä elämässäni tapahtui suuri muutos. Tapasin Georgia-nimisen opettajan, josta tuli vuonna 1964 vaimoni ja elämäntoverini.

Olin edelleenkin hyvin kiinnostunut politiikasta ja seurasin senaattori James Fulbrightin puheita. Hän vastusti Vietnamin sotaa kuten minäkin. Koin suuren järkytyksen, kun presidentti John F. Kennedy kuoli marraskuussa 1963. Tapaus kosketti minua niin voimakkaasti, että menin hänen hautajaisiinsa Washingtoniin.

Etsin kristillisyyttä

Vuonna 1966 muutimme Long Islandiin New Yorkiin, missä ryhdyin opettajaksi Northportin lukiossa. Olin syvästi huolissani maailman tapahtumista. Elettiin huumekokeilujen, hippien ja Jeesus-intoilijoiden aikaa. Menin erään karismaattisen ryhmän kokoukseen ja havaitsin, etteivät hekään olleet sopusoinnussa tosi kristillisen sanoman kanssa, koska he painottivat enemmän tunnetta kuin toimintaa. Erään toisen kerran kuulin jopa episkopaalisen papin kannattavan Vietnamin sotaa. Minusta alkoi tuntua siltä, että jotkut ateistit olivat inhimillisempiä kuin kirkossakävijät.

Menetin uskoni Jumalaan mutta en Jeesuksen vuorisaarnan poliittiseen arvoon. Minulle hänen opetuksensa merkitsivät vihan noidankehän murtumista, ja näin sen olevan ratkaisu Lähi-idän ongelmaan. Käännyin lukuisien uskontojen – katolilaisuuden, Pelastusarmeijan, baptismin, helluntai-seurakunnan – puoleen, mutta aina minulle jäi sellainen tyhjä tunne, että he eivät harjoittaneet varhaiskristittyjen kristillisyyttä. Sitten vuonna 1974 tapasin erään kiinteistövälittäjän, joka muutti elämäni.

Hänen nimensä oli Frank Born. Pyysin häneltä neuvoa kiinteistöasioissa. Keskustelun aikana hän otti esiin Raamatun. Ilmaisin heti torjuvan kantani sanomalla: ”Kukaan ei elä noiden periaatteiden mukaan.” Hän vastasi: ”Tule kanssani Jehovan todistajien valtakunnansaliin ja näe itse.” Halusin hänen kuitenkin vastaavan joihinkin peruskysymyksiin ennen kuin menisin käymään valtakunnansalissa.

Kysyin ensiksi: ”Onko teillä palkkapapisto?” Hän vastasi: ”Ei ole. Kaikki vanhimpamme ovat vapaaehtoisia, jotka elättävät itsensä ja perheensä ansiotyöllä.” Seuraava kysymykseni oli: ”Kokoonnutteko yksityiskoteihin varhaiskristittyjen tavoin tutkimaan Raamattua?” Vastaus kuului: ”Kyllä. Meillä on joka viikko kokous yksityiskodeissa eri puolilla lähistöä.” Kolmannen kysymykseni on täytynyt kuulostaa hänestä epätavalliselta. ”Lähettääkö kirkkonne sananpalvelijan presidentin virkaanastujaisiin rukoilemaan presidentin puolesta?” Frank vastasi: ”Suhtaudumme puolueettomasti kaikkiin poliittisiin asioihin. Kannatamme uskollisesti Jumalan valtakuntaa ainoana ratkaisuna ihmiskuntaa nykyään vaivaaviin ongelmiin.”

En voinut uskoa korviani. Odotin malttamattomana nähdäkseni, missä nämä kristityt kokoontuivat. Mitä saatoin havaita siellä? Raamattuun suhtauduttiin järkevästi, ei tunteellisesti. Heidän kokouksensa olivat opettavia ja valmensivat ihmisiä selittämään ja puolustamaan kristillistä uskoaan. He olivat toimintaryhmä, joka menee ihmisten keskuuteen löytääkseen niitä, jotka kaipaavat Jumalan oikeudenmukaista hallintoa. Tässä oli vastaus Lähi-idän ongelmaan: kaikkia rotuja, kieliä ja kulttuureja edustavia ihmisiä liittyneinä yhteen palvomaan rauhassa kaikkeuden suvereenia Herraa, Jehova Jumalaa. Lisäksi tämä kaikki tapahtui sopusoinnussa Kristuksen esimerkin ja opetuksen kanssa. Täällä ei ollut vihaa eikä taisteluja, vain rauhaa ja ykseyttä.

Minusta tuli kastettu todistaja vuonna 1975, ja Georgia seurasi esimerkkiäni viisi vuotta myöhemmin. Meillä on kaksi poikaa, Robert ja John, jotka julistavat aktiivisesti Jumalan valtakunnan hyvää uutista.

Muutoksia asenteissa

Vuosien kuluessa asenteeni ovat pehmenneet. Aiemmin olin ärsyttävän sotaisa ihminen, jossa toisten ihanteet eivät herättäneet paljonkaan vastakaikua. Olin ollut yksi niistä miljoonista, joiden ajattelua väärä uskonto ja politiikka olivat vääristäneet. Ymmärrän nyt, että Jumala ei ole puolueellinen ja että vilpitönsydämiset ihmiset kaikista roduista voivat palvella häntä rauhassa ja ykseydessä.

Jehovan todistajista olen löytänyt ihmisiä kaikista kuviteltavissa olevista taustoista, ihmisiä, jotka aiemmin vihasivat toisiaan. Nyt he ovat minun tavoin tulleet ymmärtämään, että Jumala tosiaankin on rakkaus, ja se on yksi niistä asioista, jotka Jeesus tuli opettamaan meille. Hän sanoi: ”Minä annan teille uuden käskyn, että rakastatte toisianne; että niin kuin minä olen rakastanut teitä, tekin rakastatte toisianne. Tästä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskuudessanne.” (Johannes 13:34, 35.) (Kertonut Constantine Louisidis.)

[Kuva s. 13]

Kymmenvuotiaana Constantine Louisidis kävi kveekarien poikakoulua

[Kuva s. 14]

”Koin suuren järkytyksen, kun presidentti John F. Kennedy kuoli”