Vartiotornin VERKKOKIRJASTO
Vartiotornin
VERKKOKIRJASTO
Suomi
  • RAAMATTU
  • JULKAISUT
  • KOKOUKSET
  • g96 22/12 s. 19-23
  • Vahvistettu kohtaamaan edessä olevat koettelemukset

Ei videoita valitulla osuudella.

Anteeksi, videon lataamisessa tapahtui virhe.

  • Vahvistettu kohtaamaan edessä olevat koettelemukset
  • Herätkää! 1996
  • Väliotsikot
  • Samankaltaista aineistoa
  • Eräs ratkaisu ja sen vaikutukset
  • Mitä koettelemukset ovat opettaneet
  • Valmennusta elämäntehtävääni varten
  • Vaatimaton, myrskyisä alku
  • Uskollinen elämäntoverini
  • Erilaisia tehtäviä
  • Toisten palveleminen tekee elämän onnelliseksi
  • Olen ’laskenut käteni auraan enkä katso taakseni’
    Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1986
  • Poliisipäällikön anteeksipyyntö
    Herätkää! 1998
  • Miksi saan iloa opetuslasten tekemisestä?
    Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 2007
  • Lähetystyöntekijät raivaavat tietä maailmanlaajuiselle kasvulle
    Jehovan todistajat – Jumalan valtakunnan julistajia
Katso lisää
Herätkää! 1996
g96 22/12 s. 19-23

Vahvistettu kohtaamaan edessä olevat koettelemukset

KERTONUT EDWARD MICHALEC

Texasissa Yhdysvalloissa sijaitsevan Whartonin poliisipäällikkö oli raivoissaan. Viedessään minua neljättä kertaa vankilaan hän huusi: ”Miksi sinä et noudata määräyksiä?”

”Minulla on täysi oikeus toimia näin”, vastasin hetken mielijohteesta. Tämä raivostutti poliisipäällikköä vielä enemmän, ja hän alkoi hakata minua patukalla. Toisetkin poliisit liittyivät mukaan ja alkoivat lyödä minua pistoolinperillä.

TÄMÄ tapaus sattui lähes 60 vuotta sitten. Näin jälkeenpäin voin nähdä, että tuollaisten tilanteiden avulla Jehova Jumala valmensi minua kohtaamaan haasteen olla toinen niistä kahdesta, jotka olivat ainoat Jehovan todistajat Boliviassa, Ranskan kokoisessa Etelä-Amerikan maassa. Kokemukseni voi auttaa sinua näkemään, miten Jehova kykenee vahvistamaan sinua kohtaamaan erilaisia koettelemuksia.

Työskennellessäni vuonna 1936 radiokorjaamossa Bolingissa Texasissa kuulin radiosta puheen, jonka piti Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran silloinen presidentti Joseph F. Rutherford. Hänen puheensa kertoi siunauksista, joita Jumalan valtakunta tuo tottelevaiselle ihmiskunnalle. Tämä todella vetosi minuun. (Matteus 6:​9, 10; Ilmestys 21:​3, 4.) Löysin myöhemmin joitakin Rutherfordin kirjoja omasta kirjastostamme ja aloin lukea niitä.

Äitipuoleni huolestui kiinnostuksestani ”kaiken maailman vanhoihin uskonnollisiin kirjoihin”, kuten hän tapasi sanoa. Hän kätki ne ja uhkasi polttaa ne. Kun tilasin kirjeitse Vartiotorni-seuralta Vartiotornin ja Kultaisen Ajan, joka oli Herätkää!-lehden aiempi nimi, Seura pyysi William Harperia, joka kuului äskettäin perustettuun Whartonin seurakuntaan, käymään luonani. Pian äitipuoleni, veljeni, nuorempi velipuoleni ja minä tutkimme kaikki Raamattua veli Harperin kanssa. Ennen pitkää me kaikki menimme Jehovalle vihkiytymisemme vertauskuvaksi vesikasteelle.

Vuonna 1938 Seuran matkaedustaja Shield Toutjian vieraili kotonamme Bolingissa ja piti raamatullisen puheen. Olohuoneemme oli tupaten täynnä – ihmisiä seisoi jopa viereisiin huoneisiin johtavissa oviaukoissa. Veli Toutjian puhui siitä, miten Jeremia saarnasi kestävästi aikalaisilleen näiden vastustuksesta huolimatta (Jeremia 1:​19; 6:​10; 15:​15, 20; 20:​8). Tällaisten puheiden avulla Jehova vahvisti meitä kohtaamaan edessä olevat koettelemukset.

Eräs ratkaisu ja sen vaikutukset

Tajusin pian, että minun oli tehtävä eräs ratkaisu. Olin aiemmin opiskellut kaupallista alaa ja pyrkinyt huomattavaan asemaan liikemaailmassa. Myin ja korjasin radioita sekä tein töitä eräälle puhelinyhtiölle asentamalla puhelinkaapeleita. Nyt aloin kuitenkin tajuta, että tosi menestys elämässä liittyy Luojamme Jehova Jumalan miellyttämiseen. Niinpä lopetin liikeyritykseni ja kunnostin erään asuntoauton. Vuoden 1939 tammikuun 1. päivään mennessä olin liittynyt erääseen tienraivaajien, kokoaikaisten sananpalvelijoiden, ryhmään, joka toimi lähellä Three Riversiä Karnesin piirikunnassa Texasissa.

Syyskuussa 1939 Euroopassa syttyi toinen maailmansota. Vastustajat käyttivät tilaisuutta hyväkseen parjatakseen Jehovan todistajia. He väittivät, että kuuluimme viidenteen kolonnaan eli että olimme akselivaltojen vakoilijoita. Monet uskoivat tällaisiin vääriin syytöksiin ja alkoivat aiheuttaa meille vaikeuksia. 1940-luvun alussa minut pantiin vankilaan yhdeksän tai kymmenen kertaa, joihin sisältyi myös se edellä mainittu kerta, jolloin poliisipäällikkö ja hänen apulaisensa pieksivät minua ankarasti. Tarvitsin sen jälkeen lääkärinhoitoa.

Ohimennen sanoen tämä samainen poliisipäällikkö sanoi eräälle miehelle, että hän ei asettaisi tätä syytteeseen laittoman uhkapelin pelaamisesta, jos tämä tekisi hänelle palveluksen – tämän vantteran miehen, joka oli töissä öljykentällä, piti piestä minut. Niinpä kun olin eräänä päivänä tarjoamassa lehtiä kadulla, tämä mies hyökkäsi kimppuuni ketju kädessä! Poliisipäällikön apulaisia ilmaantui paikalle, mutta sen sijaan, että he olisivat pidättäneet tuon miehen, he panivatkin minut telkien taakse! Myöhemmin päällekarkaaja kertoi minulle, miksi hän hyökkäsi aiheetta kimppuuni, ja pyysi tekoaan anteeksi.

Mitä koettelemukset ovat opettaneet

Tällaiset koettelemukset todellisuudessa vahvistivat uskoani Jumalaan. Ensinnäkään en muista tunteneeni kipua, kun minua lyötiin, mutta muistan kyllä sen tyyneyden ja rauhan, jota tunsin jälkeenpäin (Apostolien teot 5:​40–42). Opin näin noudattamaan apostoli Paavalin kehotusta: ”Riemuitkaamme ollessamme ahdistuksissa, koska tiedämme, että ahdistus saa aikaan kestävyyttä.” (Roomalaisille 5:​3.) Muistellessani jälkeenpäin, miten minua oli piesty, päätin lujasti, että Jehovan avulla en antaisi koskaan kenenkään Saatanan asiamiehen vaientaa minua.

Opin toisenkin arvokkaan läksyn. Tahditon huomautukseni ”Minulla on täysi oikeus toimia näin” oli ärsyttänyt poliisipäällikköä. Myöhemmin jouduin jälleen vastakkain hänen kanssaan. Tällä kertaa hän oli julmistunut siitä, että Jehovan todistajat eivät ota osaa sotaan (Jesaja 2:​4). Hän yritti ärsyttää minua kysymällä: ”Jos sinut kutsuttaisiin palvelemaan isänmaatasi, lähtisitkö?”

Koska olin jo ottanut opikseni tahdittomuudestani, vastasin: ”Jos olisin varma siitä, että se olisi Jehovan tahto, lähtisin ilman muuta.” Tämä vastaus sai hänen suuttumuksensa asettumaan, ja asia jäi siihen.

Valmennusta elämäntehtävääni varten

Yksi elämäni kohokohdista oli se, että sain osallistua Vartiotornin raamattukoulun Gileadin kolmannelle kurssille vuonna 1944. Tämä koulu tarjoaa viisikuukautisen valmennuskurssin lähetystyötä varten. Ennen tähän kouluun menemistä kammosin puhumista yleisön edessä. Mutta se, että pidin säännöllisesti puheita noin sadan oppilaan edessä, usein ulkoilmateatterissa, todella auttoi minua. Maxwell Friend, joka opetti meille julkista puhumista, saattoi keskeyttää ja huutaa: ”Veli Michalec, en kuule, mitä puhut!” Minulle alkoikin valjeta, että minullahan oli itse asiassa melko voimakas ääni.

Sen jälkeen kun Nathan H. Knorr, Gilead-koulun tuolloinen johtaja, ilmoitti, että minut määrättäisiin lähetystyöhön Boliviaan, muistan hänen neuvoneen minua: ”Tulet tapaamaan siellä monia nöyriä ihmisiä. Ole rakkaudellinen, kärsivällinen ja huomaavainen heitä kohtaan.” Koska toinen maailmansota oli edelleen käynnissä, meidän täytyi odottaa jonkin aikaa ennen kuin pääsimme lähtemään määräalueellemme. Viimein, 25. lokakuuta 1945, Harold Morris – kurssitoverini – ja minä saavuimme El Alton lentokentälle, joka sijaitsee aivan Bolivian pääkaupungin La Pazin liepeillä. Näin meistä tuli Etelä-Amerikan kolmanneksi suurimman maan ainoat kaksi todistajaa.

Tulimme bussilla 4100 metriä merenpinnan yläpuolella olevalta lentokentältä alas pääkaupunkiin La Paziin, joka levittäytyy suuren kanjonin pohjalle ja rinteille. Oli haastavaa sopeutua asumaan kolmen kilometrin korkeudessa merenpinnasta.

Vaatimaton, myrskyisä alku

Aloimme heti käydä ihmisten luona talosta taloon. He suhtautuivat meihin huomaavaisesti ja kärsivällisesti, kun yritimme tulla toimeen vähäisellä espanjan kielen taidollamme. Pian johdimme molemmat viikoittain 18–20 Raamatun kotitutkistelua. Puoli vuotta myöhemmin, 16. huhtikuuta 1946, pieni, iloinen ryhmä kokoontui kanssamme viettämään vuotuista Kristuksen kuoleman muistojuhlaa. Vähän ajan kuluttua saapui neljä muuta Gileadin käynyttä lähetystyöntekijää, muun muassa Elizabeth Hollins, josta tuli myöhemmin vaimoni.

Veli Morris ja minä aloimme pian käydä muissa kaupungeissa, esimerkiksi Cochabambassa ja Orurossa, jotka olivat tuolloin toiseksi ja kolmanneksi suurimmat kaupungit Boliviassa. Kun ilmoitin veli Knorrille löytämästämme kiinnostuksesta ja siitä, missä määrin levitimme kirjallisuutta, hän ehdotti, että kävisimme näissä kaupungeissa noin kolmen kuukauden välein auttamassa niitä, jotka olivat ilmaisseet kiinnostusta. Monista näistä ystävällisistä, vieraanvaraisista ihmisistä tuli myöhemmin Jehovan todistajia.

Koska toisen maailmansodan päättymisestä oli kulunut vasta vuosi, poliittiset mullistukset kuohuttivat Boliviaa. Poliittinen kilpailu sekä pelko siitä, että natsit nostaisivat uudelleen päätään Etelä-Amerikassa, johti helposti räjähtäviin katumielenosoituksiin ja salamurhiin. Vuoden 1946 kesällä maan presidentti tapettiin, ja hänen ruumiinsa ripustettiin presidentin palatsia vastapäätä olevaan lyhtypylvääseen. Toisinaan ihmiset eivät voineet edes poistua kodistaan väkivallan vuoksi.

Kun Elizabeth matkusti eräänä päivänä bussilla pääaukion läpi, hän näki kolme nuorta miestä ripustettuna pylväisiin. Kauhistuneena häneltä pääsi pieni huuto. Eräs toinen matkustaja sanoi: ”Jollet pidä näkemästäsi, käännä pääsi pois.” Tällaiset tapaukset painoivat mieleemme, miten tärkeää on luottaa täysin Jehovaan.

Kaiken tämän kuohunnan keskellä Raamatun totuus kuitenkin alkoi juurtua nöyriin sydämiin. Syyskuussa 1946 La Paziin perustettiin haaratoimisto, ja minut nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi. Vuokrahuoneisto, jossa toimisto sijaitsi, palveli myös lähetyskotina. Muutamaa kuukautta myöhemmin, kun Boliviaan perustettiin ensimmäinen seurakunta, tämä sama huoneisto palveli kokouspaikkanamme.

Vuonna 1946 alettiin pitää myös esitelmiä. Ensimmäistä esitelmää varten hankittiin käyttöön kaupunginkirjaston sali La Pazin keskustasta. Eräs ystävällinen jugoslavialainen mies, joka tutki kanssamme, maksoi paikalliseen sanomalehteen ilmoituksen, jossa mainostettiin puhetta. Sali tuli melko täyteen. Koska en puhunut espanjaa vielä kovin hyvin, puheen pitäminen jännitti minua kovasti. Jehovan avulla tuosta kokouksesta tuli kuitenkin menestys. Loppujen lopuksi kävi niin, että tästä tuli ensimmäinen puhe neljän puheen sarjasta, jonka pidimme tuossa salissa.

Vuonna 1947 saimme kuusi Gileadin käynyttä lähetystyöntekijää lisää, ja vuonna 1948 vielä neljä. Asunnoissa, jotka kykenimme vuokraamaan, oli hyvin vähän nykyajan mukavuuksia. Sen lisäksi että meillä varhaisilla lähetystyöntekijöillä oli kiireinen aikataulu lähetystyössä, meidän täytyi myös ryhtyä lopulta tekemään osa-aikaista ansiotyötä voidaksemme hankkia kuluneiden vaatteittemme tilalle uusia. Oli myös haaste päästä kaupungista toiseen. Matkustin usein kylmien vuoristosolien halki kuorma-auton lavalla. Jehova antoi meille kuitenkin jatkuvasti vahvistavaa rohkaisua järjestönsä välityksellä.

Maaliskuussa 1949 veli Knorr ja hänen sihteerinsä Milton Henschel tulivat New Yorkista ja kävivät La Pazissa, Cochabambassa ja Orurossa sijaitsevissa kolmessa lähetyskodissamme. Oli todella rohkaisevaa kuulla monien maiden suuresta kasvusta sekä uudesta Betel-kodista ja uusista painotiloista, joita rakennettiin Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa! Veli Knorr ehdotti, että hankkisimme kodillemme ja valtakunnansalillemme keskeisemmän paikan La Pazista. Hän kertoi myös, että lähetystyöntekijöitä lähetettäisiin vielä lisää.

Myöhemmin vuonna 1949 pidimme ensimmäisen kierroskonventtimme Oruron kaupungissa. Monista uusista kristityistä veljistämme ja sisaristamme oli rohkaisevaa tavata toisensa ensimmäistä kertaa. Siihen mennessä Boliviassa oli saavutettu 48 Valtakunnan julistajan huippu ja sinne oli perustettu kolme seurakuntaa.

Uskollinen elämäntoverini

Oltuamme vuosia yhdessä lähetyspalveluksessa Elizabeth ja minä opimme tuntemaan ja rakastamaan toisiamme. Lopulta vuonna 1953 menimme naimisiin. Elizabeth oli aloittanut tienraivauspalveluksen tammikuussa 1939, niin kuin minäkin. Tienraivauksen alkuvuodet olivat olleet vaikeita myös hänelle. Rohkean saarnaamistoimintansa vuoksi hänetkin oli viety vankilaan ja häntä oli marssitettu pitkin katuja kuin rikollista konsanaan.

Elizabeth myöntää olleensa peloissaan, kun hän osallistui mainoskulkueisiin ja kantoi kilpiä, joissa luki: ”Uskonto on ansa ja kiristysryöstöä.” Mutta hän teki, mitä Jehovan järjestö tuolloin neuvoi meitä tekemään. Hän sanoi tehneensä sen Jehovan vuoksi. Nuo kokemukset vahvistivat häntä niitä koettelemuksia varten, jotka hän kesti noina varhaisina vuosina Boliviassa.

Erilaisia tehtäviä

Naimisiinmenomme jälkeen teimme muutaman vuoden aikana paljon matkatyötä. Emme vierailleet ainoastaan Bolivian neljässä seurakunnassa vaan kävimme myös kaikissa erillään olevissa kiinnostuneiden ryhmissä sekä jokaisessa sellaisessa kaupungissa, jossa oli yli 4000 asukasta. Tarkoituksemme oli löytää noista paikoista ne ihmiset, jotka olivat kiinnostuneita Raamatun totuudesta, ja huolehtia heistä. Oli innostavaa nähdä, että 1960-luvun puolivälissä lähes jokaisessa noista pienistä kaupungeista, joissa olimme käyneet noin kymmenen vuotta aiemmin, oli seurakunta.

Tällä välin minulla ilmeni terveysongelmia, joita pahensi se, että La Paz sijaitsi korkealla merenpinnasta. Tämän vuoksi vuonna 1957 eräs toinen veli otti vastuulleen haaratoimiston valvonnan ja Elizabeth ja minut määrättiin Cochabamban lähetyskotiin; Cochabamba sijaitsee alempana, eräässä laaksossa. Ensimmäisessä kokouksessamme oli läsnä muutamia lähetystyöntekijöitä mutta ei yhtään syntyperäistä bolivialaista. Kun lähdimme Cochabambasta 15 vuotta myöhemmin vuonna 1972, siellä oli kaksi seurakuntaa. Nykyään Cochabamban laaksossa on 35 seurakuntaa ja 2600 Valtakunnan julistajaa!

Vuonna 1972 muutimme Santa Cruzin trooppiselle alangolle. Asumme yhä täällä; meillä on käytössämme pari huonetta erään valtakunnansalin yläkerrassa. Saapuessamme Santa Cruziin täällä oli kaksi seurakuntaa, mutta nykyään täällä toimii yli 45 seurakuntaa ja yli 3600 kristilliseen palvelukseen osallistuvaa julistajaa.

Miten iloisia olemmekaan siitä, että olemme pysyneet määräalueellamme nämä yli 50 vuotta ja nähneet, kuinka tässä maassa on koottu Jehovan kansaan noin 12300 ihmistä! Olemme todella iloisia siitä, että olemme voineet palvella näitä rakkaita ystäviä.

Toisten palveleminen tekee elämän onnelliseksi

Ennen kuin lähdin lähetystyöhön määräalueelleni Vartiotorni-seuran lainopillinen neuvonantaja Hayden C. Covington, joka myös oli kotoisin Texasista sanoi: ”Ed, Texasissa meillä oli paljon jalkatilaa. Mutta lähetyskodissa tulee olemaan ahdasta toisten kanssa. Se merkitsee sitä, että on tehtävä muutoksia.” Hän oli oikeassa. On haastavaa elää pienissä tiloissa toisten kanssa, mutta se on vain yksi niistä monista haasteista, joita kristitty lähetystyöntekijä kohtaa.

Jos siis harkitset muuttamista pois kotoa palvellaksesi Jehovaa toisella alueella, muista, että Kristuksen tosi seuraajan elämä on toisten palvelemista (Matteus 20:​28). Lähetystyöntekijän tulee siksi valmistautua siihen, että hänen on omaksuttava uhrautuva elämäntapa. Jotkut voivat kuvitella saavansa huomiota osakseen. Ehkä he saavatkin – kun he jättävät hyvästit ystävilleen ja sukulaisilleen kotipaikallaan. Mutta se menettää merkityksensä, kun ihminen saapuu pieneen kaupunkiin tai köyhien kaupunginosaan, joka tulee olemaan hänen määräalueensa. Mikä on minun neuvoni?

Kun kohtaat vaikeuksia, esimerkiksi kun sinulle tulee terveysongelmia, tunnet joutuneesi erilleen perheestäsi tai sinun on vaikea tulla toimeen määräalueellasi olevien kristittyjen veljiesi kanssa, pidä tätä kaikkea osana valmennustasi. Jos toimit näin, aikanaan sinut palkitaan. Apostoli Pietari kirjoittikin: ”Hetkisen kärsittyänne kaiken ansaitsemattoman hyvyyden Jumala – – saattaa itse päätökseen valmennuksenne, hän tekee teidät lujiksi, hän tekee teidät vahvoiksi.” (1. Pietarin kirje 5:​10.)

Edward Michalec kuoli 7. heinäkuuta 1996, kun tätä kirjoitusta valmisteltiin julkaistavaksi.

[Kuva s. 19]

Boliviassa vuonna 1947

[Kuva s. 20, 21]

Julkisen puhumisen oppitunnit pidettiin usein ulkona, mikä käy ilmi tästä kuvasta, joka on otettu myöhemmin Gilead-koulun amfiteatterista

[Kuva s. 23]

Vaimoni kanssa

    Suomenkieliset julkaisut (1950–2026)
    Kirjaudu ulos
    Kirjaudu
    • Suomi
    • Jaa
    • Asetukset
    • Copyright © 2025 Watch Tower Bible and Tract Society of Pennsylvania
    • Käyttöehdot
    • Tietosuojakäytäntö
    • Evästeasetukset
    • JW.ORG
    • Kirjaudu
    Jaa