”Kun olen heikko, silloin olen voimallinen”

VARTUIN Petaluman pikkukaupungissa San Franciscon pohjoispuolella Kaliforniassa. Äitini oli jossain määrin uskonnollismielinen, mutta isäni ei välittänyt liikoja uskonnosta. Itse uskoin aina luojaan – en vain tiennyt, kuka hän oli.

Lapsuuteni oli onnellinen. Minulla on todella miellyttäviä muistoja noilta huolettomilta päiviltä! En osannut kuvitellakaan, että kehossani tapahtui sellaista, mikä riistäisi minulta suuren osan vapaudestani. Muistan, että viimeisenä lukiovuotenani, vuonna 1960, kerroin parhaalle ystävälleni, että paria sormeani pakotti.

Pian jalkojani alkoi särkeä niin kovin, että äitini vei minut sairaalaan San Franciscoon, missä olin kuutisen päivää. Olin tuolloin 18-vuotias, ja testitulokset paljastivat, että minulla oli nivelreuma. Aloin saada kultasuolaruiskeita, sitten minuun pistettiin prednisonia ja sen jälkeen muunlaista kortisonia. Käytin noita lääkkeitä kaikkiaan 18 vuotta, ja joka kerran ne lievittivät kipua jonkun vuoden, mutta tulivat sitten vähitellen tehottomiksi, ja minä siirryin käyttämään taas seuraavaa lääkettä. Alituista särkyä ei voinut unohtaa, ja aloin epätoivoisesti etsiä jotakin muunlaista lääkehoitoa. Olen löytänyt vaihtoehtoisia hoitomuotoja, joista on ollut jossain määrin apua. Onneksi minulla ei ole enää niin paljon kipuja kuin silloin, kun taudin eteneminen kehossani oli rajumpaa.

Eräänä päivänä vuonna 1975 poikani löysi sattumalta äitini muistikirjan, jota hän oli pitänyt minusta, kun olin aivan pieni. Sain selville, että ollessani puolivuotias lääkäri oli alkanut antaa minulle röntgenhoitoa laajentuneen kateenkorvan vuoksi. Luulen, että minulle lapsena määrätty sädehoito on syynä nykyiseen tilaani. Jos niin on, se oli todella kauhea virhe!

Menin naimisiin vuonna 1962. Vuonna 1968, jolloin tautini oli vasta alkuvaiheessa, mieheni Lynn ja minä työskentelimme yhdessä omistamassamme leipomossa. Nousimme aamuisin neljän maissa, ja mieheni valmisti taikinan ja torkkui sitten toisinaan jauhosäkkien päällä sillä välin, kun leipä oli uunissa. Viipaloimme ja pakkasimme sen, ja sitten Lynn lähti jakamaan sitä. Toisinaan leipomoon poikkesi muuan vakuutusasiamies puhumaan meille Jumalan lupaamasta Valtakunnasta. Pidimme kuulemastamme, mutta meillä oli liian kiire. Leipäkierroksemme laajeni, ja teimme entistä kovemmin ansiotyötä. Iloksemme muuan toinen leipomo osti yrityksemme! Lynn meni tuon yrityksen palvelukseen, ja minä menin töihin kauneussalonkiin. Reuman pahetessa saatoin kuitenkin käydä töissä vain kolmena päivänä viikossa, ja lopulta minun oli jätettävä koko työpaikka.

Tuona aikana muuan Jehovan todistaja kävi luonamme säännöllisesti tarjoamassa minulle Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Annoin tuolle naiselle aina korvauksen ja otin lehdet, koska ajattelin tekeväni hänelle palveluksen. Hänen lähdettyään panin ne avaamattomina hyllyyn muutamaksi päiväksi, ja sitten joku meistä heitti ne aina pois. Se oli varsin valitettavaa, sillä ymmärrämme nykyään niiden hengellisen arvon. Tuolloin uskonnolliset asiat eivät vain tuntuneet kovin tärkeiltä.

Tietoisia hengellisestä tarpeestamme

Eräänä iltana mieheni ja minä juttelimme siitä, että elämän täytyy olla muutakin kuin syömistä, nukkumista ja ankaraa työntekoa. Aloimme etsiä hengellisyyttä, joka elämästämme puuttui. Kiinnostuimme kadun varrella sijaitsevasta pienestä kirkosta, mutta emme saaneet sieltä toivomaamme hengellistä kohennusta. Kirkon jäsenet puhuivat enimmäkseen omista ongelmistaan.

Jehovan todistaja, joka toi minulle lehdet, oli käynyt luonamme suunnilleen vuoden verran, mutta muutin tapani vasta sitten kun viimein luin Herätkää!-lehden 8.10.​1968 [suom. 8.12.​1968], jonka aiheena oli ”Onko myöhempi kuin luuletkaan?”. Pidin lukemastani, ja onneksi se vaikutti samalla tavoin mieheeni. Aloimme tutkia ja imimme totuutta kuin sieni. Emme yksinkertaisesti voineet saada tarpeeksemme kaikista niistä ihanista asioista, joita opimme. Kävimme kasteella vuonna 1969.

Ajan mittaan minun alkoi olla vaikeaa nousta seisomaan ja istuutua ja vielä vaikeampaa kävellä. Minun täytyi taivuttaa polveni väkisin, jotta olisin päässyt autoon ja siitä pois. Olin oppinut tulemaan toimeen rajoitusten ja sen kivun kanssa, joka sai minut itkemään vähän väliä. Niinpä korjailin meikkiäni, ja sitten olimmekin jo menossa kokoukseen tai kenttäpalvelukseen. Kävelin ovelta ovelle niin pitkään kuin jaksoin. Yritin päästä kenttäpalvelukseen kerran pari viikossa, kunnes en enää pystynyt koska polveni ja jalkani olivat niin jäykät ja kipeät. Pelkäsin usein, että kaatuisin enkä pääsisi nousemaan ylös. Jehovalle puhuminen auttaa. Joskus vuodatan hänelle paljon kyyneleitä.

Aina ei ole kuitenkaan ollut mahdollista turvautua kyyneliin. Nivelreumaa sairastava voi myös kärsiä silmien kuivumisesta. Toisinaan silmäni ovat olleet niin kuivat, että lukeminen on ollut vaikeaa. Silloin olen kuunnellut Raamattua nauhalta. Olen kävellyt usein silmät kiinni, koska luomien liikuttaminen on hiertänyt silmiäni. Olisin aivan yhtä hyvin voinut olla sokea. Aika ajoin minun on täytynyt panna keinokyyneltippoja silmiini joka viides minuutti. Vielä pahempaa on ollut se, että minun on täytynyt panna silmiini voidetta ja pitää ne peitettyinä viisi kuusi päivää, kunnes ne ovat tulleet parempaan kuntoon. Ei ole helppoa pysyä kiitollisella mielellä, kun kamppailee pitkäaikaisen sairauden kanssa, jonka paranemisesta ei ole toiveita tämän järjestelmän aikana.

Vuonna 1978 minun täytyi turvautua pyörätuoliin. Se oli vaikea päätös. Olin lykännyt sitä niin pitkään kuin mahdollista, mutta minulle ei jäänyt enää valinnanvaraa. Olin tiennyt tuon päivän koittavan, mutta olin toivonut, että Jumalan uusi maailma tulisi ennen sitä. Lynn osti minulle korkean konttorituolin, jossa on leveä viisipyöräinen jalka. Sen avulla saatoin työntää itseäni ympäri taloa.

Minusta oli turhauttavaa yrittää ottaa jotakin käteeni, koska en voinut ojentaa käsivarttani pitkälle enkä tarttua koukistuneilla ja vääntyneillä sormillani lujasti kiinni mihinkään. Silloin käytän apuna ”tarttumapihtejäni”. Voin nostaa sillä tavaroita lattialta, avata kaapin ja ottaa sieltä astian tai hakea jotakin jääkaapista. Kun taitoni ”tarttumapihtien” käytössä kasvavat, voin huolehtia joistakin kotiaskareista. Pystyn laittamaan ruokaa, tiskaamaan astioita, silittämään ja taittelemaan vaatteita ja siivoamaan lattioita mopilla. Olen jokseenkin ylpeä taitojeni paranemisesta, ja olen iloinen siitä, että voin yhä tehdä joitakin kotitöitä. Siihen, minkä saatoin tehdä ennen muutamassa minuutissa, minulta kuitenkin kuluu nykyään tunteja.

Todistamista puhelimella

Jonkin ajan kuluttua sain viimein kerättyä niin paljon rohkeutta, että kokeilin todistamista puhelimella. En uskonut pystyväni siihen, mutta nykyään todella nautin siitä ja olen päässyt hyviin tuloksiinkin. Suureksi yllätyksekseni se on samanlaista kuin ovelta-ovelle-työ siinä suhteessa, että voin puhua ihmisille Jehovasta ja hänen tarkoituksistaan.

Yksi käyttämistäni esityksistä alkaa tähän tapaan: ”Päivää. Oletteko se ja se? Täällä puhuu Luretta Maass. Olen keskustellut ihmisten kanssa aivan lyhyesti. Onko teillä muutama minuutti aikaa jutella? (Tyypillinen vastaus on: ”Mitä asia koskee?”) Eikö olekin totta, että nykyiset maailman tapahtumat ovat pelottavia? (Annan tilaisuuden vastata.) Haluaisin lukea teille Raamatusta erään ajatuksen, joka antaa meille todellisen tulevaisuudentoivon.” Sitten luen Isä meidän -⁠rukouksen ja mahdollisesti 2. Pietarin kirjeen 3:​13:n. Olen antanut joitakin paikkoja toisille kristityille sisarille tai Lynnille, niin että he ovat voineet käydä niissä puolestani.

Vuosien mittaan minulle on sukeutunut monia hyviä keskusteluja ja olen voinut lähettää kirjasia, lehtiä ja kirjoja niille, jotka ovat osoittaneet kiinnostusta. Jotkut ovat alkaneet tutkia Raamattua puhelimitse. Muuan nainen, jonka kanssa keskustelin, sanoi uskovansa, että riittäisi, jos hän tutkisi omin päin. Useiden keskustelujen jälkeen hän kuitenkin suostui tulemaan meille tutkimaan Raamattua, kun kerroin hänelle tilanteestani.

Kun erään toisen kerran tein uusintakäyntejä, puhelinvastaaja antoi uuden numeron. Vaikka soitankin aina paikallispuheluja eikä tämä numero kuulunut verkkoryhmäämme, halusin kuitenkin soittaa siihen. Puhuttuaan kanssani jonkin aikaa nainen, joka oli vastannut puhelimeen, sanoi, että hän ja hänen miehensä halusivat päästä kosketuksiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat todella kristittyjä. Niinpä Lynn ja minä menimme heille noin tunnin matkan päähän tutkimaan Raamattua heidän kanssaan.

Tunnen yhä iloa ja tyytyväisyyttä puhuessani toisille Jehovasta ja hänen lupaamistaan uusista taivaista ja uudesta maasta, joissa vanhurskaus on asuva. Vähän aikaa sitten muuan nainen, jonka kanssa olin keskustellut useiden kuukausien mittaan, sanoi minulle: ”Aina kun juttelen kanssasi, huomaan saavani lisää tietoa.” Tiedän, että tieto, jota jaan muille, johtaa ikuiseen elämään ja tuottaa iloa, joka voi heijastua jopa minun kaltaiseni raajarikon olemuksesta. Joskus voin osallistua palvelukseen enemmän kuin jollain toisella kerralla, mutta toivon, että voisin tehdä paljon, paljon enemmän koko ajan! Tiedän, että Jehova tuntee jokaisen olosuhteet ja arvostaa sitä, mitä voimme tehdä, vaikuttipa se kuinka vähäiseltä tahansa. Olen usein ajatellut Sananlaskujen 27:​11:tä: ”Ole viisas, poikani, ja ilahduta sydämeni, niin että voin antaa vastauksen pilkkaajalleni”, ja minä todella haluan olla niiden joukossa, jotka todistavat Saatanan valehtelijaksi.

Kokoukset rohkaisevat aina, vaikka minun onkin vaikeaa päästä niihin. Koska Jehova on tehnyt todella monia suurenmoisia järjestelyjä, jotta olisimme hengellisesti hyvin ravittuja, haluan hyötyä niistä täysin määrin. Olemme erittäin iloisia siitä, että kaksi lastamme ovat omaksuneet totuuden. Tyttäremme Terri on naimisissa hyvän veljen kanssa, ja heillä on neljä lasta, joita rakastan suuresti. On sydäntä lämmittävää nähdä, että lapsenlapsemmekin rakastavat Jehovaa. Poikamme James ja hänen vaimonsa Tuesday ovat valinneet Jehovan palveluksen Brooklynin Betelissä, Jehovan todistajien maailmankeskuksessa New Yorkissa.

Maallinen paratiisi Jehovan voiman avulla

Yritän pitää mielessä Jehovan suurenmoisen lupauksen maallisesta paratiisista. Nykyäänkin monista hänen luomistöistään voidaan saada iloa. Minä nautin kauniista auringonlaskuista. Iloitsen erilaisista kukista ja niiden tuoksusta. Ruusut ovat ihania! En pääse kovin usein kodin ulkopuolelle, mutta kun pääsen, nautin toden teolla lämpimästä auringonpaisteesta. Suljen silmäni ja kuvittelen mielessäni kauniin vuoristonäkymän ja perheeni pitämässä hauskaa luonnonkukkia kasvavalla niityllä. Puro solisee, ja kaikille on tarjolla runsaasti mehukasta, makeaa vesimelonia! Aina kun vain voin, maalaan kuvia asioista, jotka auttavat minua ajattelemaan tulevaa luvattua maallista paratiisia. Maalatessani kuvittelen itseni sinne. Tiedän, että Jehova voi toteuttaa ne kallisarvoiset mielikuvat, joita nyt vaalin.

Haluan muistaa Jaakobin kirjeen 1:​12:ssa olevat Raamatun sanat. Siinä sanotaan: ”Onnellinen on se mies, joka kestää jatkuvasti koettelemuksen, sillä hän saa hyväksytyksi tultuaan elämän kruunun, jonka Jehova on luvannut niille, jotka alati rakastavat häntä.” Paavali vertasi hänellä olevaa vaivaa ’Saatanan enkeliin, joka löi häntä’. Hän rukoili Jehovaa poistamaan hänen heikkoutensa, mutta hänelle sanottiin, että Jumalan voima tuli täydelliseksi hänen heikkoudessaan. Niinpä Paavalin menestys hänen heikkoudestaan huolimatta oli todiste siitä, että hänen yllään oli Jumalan voimaa. Paavali sanoi: ”Kun olen heikko, silloin olen voimallinen.” (2. Korinttilaisille 12:​7–10.) Minusta tuntuu, että siihen vähään, minkä voin nyt tehdä rajoituksistani huolimatta, pystyn vain siksi, että ylläni on Jumalan voimaa.

Johannes kirjoitti muistiin kertomuksen, joka todella rohkaisee minua. Se kertoo miehestä, joka oli joutunut makaamaan kantovuoteella 38 vuotta. Muiden sairaiden tavoin hän makasi toiveikkaana vesilammikon äärellä ja halusi kovasti päästä virkistäytymään siinä. Hän ei kyennyt menemään veteen, jonka hän uskoi voivan ehkä parantaa hänet. Eräänä päivänä Jeesus näki hänet ja kysyi häneltä: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Vastaisin tuohon kysymykseen ilonkyynelin! ”Jeesus sanoi hänelle: ’Nouse, ota kantovuoteesi ja kävele.’” (Johannes 5:​2–9.) Monet meistä odottavat hartaasti kuulevansa tuollaisen kehotuksen! (Kertonut Luretta Maass.)

[Kuva s. 24]

Ajattelin tyttöä, joka rakasti ihmisiä, ja tässä hän onkin kävelemässä iloisena niityn poikki

[Kuva s. 25]

Ollessani pirteällä tuulella kuvittelin puujaloilla kävelevää seikkailumielistä poikaa, jolla on koira jaloissaan

[Kuvat s. 26]

Etsin puhelinnumeroita kenttäpalvelusta varten

Valitsen puhelinnumeroa