Todellisuus on ylittänyt odotukseni
KERTONUT WILLEM VAN SEIJL
Elettiin vuotta 1942, ja maamme oli toisen maailmansodan pyörteissä. Meitä oli viisi nuorta miestä piileskelemässä natseja Groningenin kaupungissa Alankomaissa. Istuimme pienessä huoneessa ja aloimme puhua eloonjäämismahdollisuuksistamme.
OLI ilmeistä, ettei meillä ollut kovin suuria mahdollisuuksia pysyä hengissä. Kolme ryhmästämme kuolikin myöhemmin väkivaltaisesti, ja minä olen ainoa, joka on elänyt vanhaksi. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten todellisuus on ylittänyt odotukseni.
Edellä mainitussa tilanteessa olin vasta 19-vuotias enkä tiennyt oikeastaan mitään Raamatusta tai uskonnosta. Isä oli kaikkia uskontoja vastaan, ja äidin uskonnollinen etsintä oli johtanut hänet spiritismin piiriin. Minulta taas puuttui toivo. Ajattelin, että jos kuolisin pommituksessa tai jollain muulla tavalla, Jumalalla ei olisi mitään syytä muistaa minua. En ollut edes yrittänyt oppia tuntemaan häntä.
Etsintä palkitaan
Pian noiden neljän nuoren kanssa käymäni keskustelun jälkeen natsit ottivat minut kiinni ja veivät työleiriin Saksaan, lähelle Emmerichin kaupunkia. Tehtävänämme oli raivata liittoutuneiden pommitusten jälkiä ja korjata niistä aiheutuneita vahinkoja. Vuoden 1943 lopulla pääsin pakenemaan, ja vaikka sota vielä jatkui, selviydyin takaisin Alankomaihin.
Jotenkin sain käsiini pienen kirjasen, joka oli täynnä kysymyksiä ja raamatunkohtia. Se oli tarkoitettu käytettäväksi Jehovan todistajien julkaiseman kirjan Pelastus tutkimisessa. Kun luin kysymykset ja katsoin raamatunkohdat, kiinnostuin syvästi Raamatun ennustusten täyttymisestä.
Puhuin lukemastani kihlatulleni Grélle, mutta hän ei aluksi ollut kovin kiinnostunut. Äiti puolestaan uppoutui tyystin tuohon kirjaseen. ”Tässä on se totuus, jota olen etsinyt koko ikäni!” hän huudahti. Puhuin asiasta myös ystävilleni, ja jotkut halusivat tietää enemmän. Yhdestä tuli Jehovan todistaja, ja pidimme toisiimme säännöllisesti yhteyttä kirjeiden ja vierailujen välityksellä, kunnes hän kuoli vuonna 1996.
Sitten Grékin alkoi tutkia Raamattua, ja helmikuussa 1945 menimme kasteelle. Sota päättyi muutaman kuukauden kuluttua. Naimisiinmenon jälkeen halusimme ryhtyä tienraivaajiksi, kuten Jehovan todistajien kokoaikaisia sananpalvelijoita kutsutaan. Mutta sairastelu ja rahavaikeudet olivat esteenä. Lisäksi meille tarjoutui tilaisuuksia ansaita rahaa paljon enemmän. Tekisimmekö ensin töitä saadaksemme taloudellista turvallisuutta, minkä jälkeen aloittaisimme tienraivauksen, vai aloittaisimmeko sen heti?
Palveluksemme Alankomaissa
Päätimme tarttua tienraivaustyöhön viivyttelemättä ja aloitimme sen 1. syyskuuta 1945. Palatessani tuona samana päivänä kotiin iltamyöhällä pistäydyin ravintolassa ostamassa jotain juotavaa. Annoin tarjoilijalle setelin, jota luulin yhden guldenin arvoiseksi, ja sanoin: ”Pidä loput.” Kotiin tultuani tajusin, että olinkin antanut hänelle sadan guldenin setelin! Niinpä meillä oli tasan yksi guldeni jäljellä aloittaessamme tienraivauksen.
Alkaessani pitää raamatullisia esitelmiä vuonna 1946 omistin vain nahkatakin. Eräs suunnilleen minun kokoiseni ystävä palveli puheenjohtajana. Esiteltyään puheeni hän tuli aina heti lavan taakse antamaan minulle takkinsa. Sitten minä pidin puheen, minkä jälkeen seurasi jälleen takin vaihto lavan takana.
Maaliskuussa 1949 saimme Grén kanssa kutsun kierrostyöhön, joka merkitsi vierailemista Jehovan todistajien seurakunnissa vahvistamassa niitä hengellisesti. Minua valmensi tuohon tehtävään Fritz Hartstang, joka oli ollut uskollinen sananpalvelija ennen sotaa ja sen aikana. Hän antoi minulle hyvän neuvon: ”Wim, noudata Jehovan järjestöltä saamiasi ohjeita, vaikka ne eivät sinusta aluksi tuntuisikaan kaikkein parhailta. Et tule koskaan katumaan sitä.” Hän oli oikeassa.
Vuonna 1951 Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran silloinen presidentti Nathan H. Knorr kävi Alankomaissa. Olimme siihen aikaan Grén kanssa anomassa lähetystyökoulutukseen Yhdysvaltoihin. Pian saimme kutsun Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 21. kurssille. Aloittaessamme tienraivauksen vuonna 1945 oli Alankomaissa noin kaksituhatta todistajaa, mutta vuonna 1953 heitä oli yli seitsemäntuhatta, ja se oli todellisuutta, joka ylitti kaikki odotuksemme.
Palvelus uudessa kotimaassamme
Meidät määrättiin Alankomaiden Uuteen-Guineaan, joka on nykyisin Indonesian provinssi, mutta koska meitä ei päästettykään maahan, meidät lähetettiin Surinamiin, eteläamerikkalaiseen tropiikin maahan. Saavuimme perille joulukuussa 1955. Täällä oli silloin vain satakunta todistajaa, mutta he olivat äärettömän avuliaita. Tunsimme pian olevamme kuin kotona.
Meidän oli kyllä sopeuduttava moniin uudenlaisiin olosuhteisiin, ja väliin se oli vaikeaa. Esimerkiksi Gré oli aina kammonnut kaikkea jaloista ja siivistä koostuvaa. Kun hän Alankomaissa asuessamme näki pienen hämähäkin makuuhuoneessa, hän ei suostunut menemään nukkumaan ennen kuin hankkiuduin siitä eroon. Surinamissa on kuitenkin kymmenen kertaa isompia hämähäkkejä, ja jotkin niistä ovat myrkyllisiä! Lähetyskodissamme oli myös torakoita, rottia, muurahaisia, sääskiä ja heinäsirkkoja. Meillä kävi jopa käärmeitä. Gré on tottunut näihin eläimiin niin hyvin, että taistelu niitä vastaan on nykyään hänelle arkirutiinia.
Nyt 43 vuoden jälkeen tunnemme tämän maan paremmin kuin monet täällä syntyneet. Olemme oppineet nauttimaan sen joista, sademetsistä ja rannikon lähistöllä olevista soista. Meille on tullut tutuksi myös sen runsas eläimistö: piikkisiat, laiskiaiset, jaguaarit ja jopa monenlaiset käärmeet, jotka ovat usein hyvin kauniin värisiä. Erityisen paljon olemme kuitenkin oppineet pitämään täkäläisten ihmisten laajasta kirjosta. Toisten esi-isät ovat tulleet Afrikasta sekä Intiasta, Indonesiasta, Kiinasta ja muista maista, toiset taas ovat intiaaneja, alkuperäisten asukkaiden jälkeläisiä.
Tapaamme kristillisessä palveluksessamme heitä kaikkia, kun vierailemme heidän kodeissaan. Kristillisten veljien ja sisarten joukko on myös valtakunnansaleissamme samalla tavalla suurenmoisen värikäs. Työ on mennyt niin paljon eteenpäin, että kun vuonna 1953 täällä oli yksi ainoa rapistunut valtakunnansali, meillä on nyt yli 30 viihtyisää valtakunnansalia, yksi kaunis konventtisali ja erinomaiset haaratoimistotilat, jotka vihittiin käyttöön helmikuussa 1995.
Vuosien saatossa opittua
Syvällä Surinamin sisäosissa on useita niin sanottujen metsäneekerien seurakuntia. He ovat niiden afrikkalaisten orjien jälkeläisiä, jotka karkasivat plantaaseilta ja pakenivat niin kauas jokien yläjuoksuille kuin pääsivät. Olen kerta toisensa jälkeen saanut ihmetellä heidän taitojaan, vaikkapa sitä, miten he liikkuvat joella tai tekevät sademetsästä kotinsa. He kaatavat puita, rakentavat veneitä ja ohjaavat niitä vesiputouksissa ja koskissa. He hankkivat ruokansa metsästämällä ja kalastamalla, valmistavat sen ilman nykyaikaisia apuvälineitä ja tekevät paljon muutakin, mikä olisi hyvin vaikeaa meille.
Olemme tänä aikana oppineet tuntemaan myös muita Surinamin kansoja sekä heidän tapojaan, ajatusmaailmaansa ja elämäntyyliään. Muistan kun kävin eräässä intiaanikylässä 50-luvulla. Saavuin sademetsässä keskellä yötä autioon leiriin, mistä intiaanioppaani ja minun oli määrä aloittaa venematka. Hän teki tulen, valmisti ruoan ja sitoi riippumatot paikoilleen. Hänen oli luonnollista tehdä kaikki puolestani, koska hän tiesi, että minä en osannut.
Kun putosin riippumatosta keskellä yötä, hän ei nauranut, vaan pudisti roskat vaatteistani ja sitoi riippumaton uudestaan kiinni. Kulkiessamme kapealla joella oli niin pimeää, etten nähnyt omia käsiänikään, mutta oppaani sen kuin ohjaili venettä pitkin mutkaista jokea ohi monien esteiden. Kun kysyin, miten hän pystyi siihen, hän sanoi: ”Sinä katsot väärään suuntaan. Katso ylös ja pane merkille puiden latvojen ja taivaan raja. Siitä näkee, miten joki mutkittelee. Katso alas ja etsi vedenpinnasta väreitä. Niistä voi päätellä, onko edessä kiviä tai muita esteitä. Ja kuuntele. Äänetkin kertovat, mitä edessäpäin on.”
Kulkeminen puunrungoista koverretuissa kanooteissa koskien yli ja putousten ohi voi olla vaarallista ja väsyttävää. Mutta kun perillä tapaamme kristittyjä veljiämme ja sisariamme, jotka odottavat meitä toivottaakseen meidät sydämellisesti tervetulleiksi, tunnemme virkistyvämme. Vieraita varten on aina ruokaa, ehkäpä kulhollinen keittoa. Elämä lähetystyöntekijänä on usein ollut koettelevaa ja vaikeaa, mutta se ei ole koskaan tuottanut pettymystä.
Mikä on auttanut jaksamaan?
Meitä ei ole siunattu poikkeuksellisen hyvällä terveydellä. Emme ole myöskään saaneet paljon tukea sukulaisiltamme, koska äitini oli ainoa todistajiin kuuluva sukulaisemme. Rakkaiden ystävien avun ja rohkaisun turvin on tarpeemme kuitenkin aina täytetty, minkä ansiosta olemme voineet jatkaa palvelustamme. Varsinkin äiti oli kannustava.
Oltuamme lähetystyössä kuutisen vuotta äiti sairastui vakavasti. Ystävät halusivat meidän palaavan Alankomaihin nähdäksemme hänet viimeisen kerran, mutta äiti kirjoitti: ”Toivon että pysyisitte määräalueellanne. Muistakaa minut sellaisena kuin olin ennen sairastumistani. Toivottavasti näen teidät ylösnousemuksessa.” Hänellä oli hyvin vahva usko.
Pääsimme käymään Alankomaissa vasta vuonna 1966 lomalla. Oli todella suurenmoista tavata vanhoja ystäviä, mutta meistä tuntui, että Surinam oli nyt meidän kotimme. Näemme, miten viisaan neuvon järjestö on antanut kehottaessaan lähetystyöntekijöitä palaamaan kotimaahansa lomalle vasta sitten, kun he ovat palvelleet määräalueellaan vähintään kolme vuotta.
Myös huumorintaju on auttanut meitä nauttimaan palvelustehtävästämme – kyky nauraa asioille, itsellemmekin. Jehova on pannut huumoria eläimiinkin. Kun seuraa simpanssien ja saukkojen temppuja ja etenkin monien eläinten poikasia, suu vetäytyy hymyyn. On lisäksi tärkeää nähdä asioissa myönteinen puoli, eikä pidä suhtautua itseensä turhan vakavasti, minkä olemme näinä vuosina oppineet.
Erityisesti palkitseva kenttäpalvelus on auttanut meitä jaksamaan tehtävässämme. Gré alkoi tutkia Raamattua Paramaribossa yhdeksän vanhainkodissa asuvan miehen kanssa. Kaikki olivat yli 80-vuotiaita. Jokainen oli ollut joko balatableeder (kumipuunhoitaja) tai kullankaivaja. Jokainen alkoi vähitellen rakastaa oppimaansa, ja he kaikki menivät kasteelle ja saarnasivat uskollisesti kuolemaansa saakka.
Eräs ”Swedenborgin uuden kirkon” vanha saarnaaja nimeltä Rivers kuunteli tutkistelua sivusta ja heitti väliin ivallisia huomautuksia. Mutta viikko viikolta hän siirtyi hiukan lähemmäksi ja pilkanteko alkoi vähentyä. Viimein hän istahti muiden seuraan ja osallistui tutkisteluun. Hän oli 92-vuotias ja melkein sokea ja kuuro, mutta hän osasi lainata raamatunkohtia aivan kuin olisi lukenut ne. Lopulta hän lähti mukaamme palvelukseen ja saarnasi jokaiselle, joka vain kuunteli. Juuri ennen kuolemaansa hän lähetti meille sanan ja pyysi käymään. Saapuessamme hän oli jo kuollut, mutta tyynyn alta löysimme raportin ajasta, jonka hän oli käyttänyt palvelukseen siinä kuussa.
Vuonna 1970, oltuamme kokoaikaisina saarnaajina yli 25 vuotta, minut nimitettiin valvomaan Surinamin haaratoimistoa. Kirjoituspöydän takana istuminen oli minulle vaikeaa, ja kadehdin Grétä, joka yhä lähti päivittäin kenttäpalvelukseen. Nykyään hänkin työskentelee haaratoimistossa, ja meillä molemmilla on täällä merkityksellistä työtä tehtävänämme iän karttuessa.
Maailmassa oli vuonna 1945 vajaat 160000 aktiivista Valtakunnan julistajaa, mutta nykyään heitä on kuutisen miljoonaa, ja kun vertaan näitä lukuja, näen että todellisuus on kirkkaasti ylittänyt odotukseni. Surinamissakin palvelukseen osallistuvien määrä on kasvanut yli 19-kertaiseksi sen jälkeen kun tulimme tänne vuonna 1955; silloinen noin sadan julistajan joukko on paisunut nykyisiin yli 1900 julistajaan.
Olen varma, että näemme tulevaisuudessa vielä paljon suurempia kehitysvaiheita Jehovan tarkoitusten toteutumisessa, jos yksinkertaisesti vain pysymme uskollisina Jumalallemme. Juuri niin me aiomme tehdä.
[Kuva s. 13]
Vuonna 1955 tullessamme Surinamiin
[Kuva s. 15]
Kanooteilla palveluksessa
[Kuva s. 15]
Vaimoni kanssa