Onko elämänvaelluksesi kuolemaan suuntautuva?
IHMINEN haluaa elää. Kuolema kuitenkin liittyy ihmisen nykyiseen olemassaoloon. Tämä yksinkertainen tosiasia vaikuttaa syvästi siihen, miten ihmiset viettävät elämäänsä, ja myös siihen, miten he suhtautuvat itse elämään.
Nekin, jotka eivät hyväksy uskonnollista asennoitumista, yrittävät usein ahtaa mahdollisimman paljon elämää lyhyeen elinikäänsä. He elävät kuoleman varjossa. Monet uskonnolliset ihmiset, jotka uskovat, että ihmisillä on kuolematon henkeä oleva sielu, toivovat, että kuolema varaa heille pääsyn aineellisesta olemassaolosta henkielämään. Tästä syystä niin monet kulttuurit ovat kuolemaan suuntautuvia ja harjoittavat jonkinlaista kuolleitten kunnioittamista, koska kuolleitten sielujen ajatellaan olevan tietoisessa olemassaolossa jossakin henkimaailmassa. Toisaalta se elämäntoivo, jonka Raamattu esittää, ei perustu siihen käsitykseen, että sielu jää eloon kuoleman jälkeen.
MITÄ RAAMATTU OPETTAA
Raamattu ilmaisee elävän ihmisen olevan ”elävä sielu”, joka koostuu ruumiista ja ”elämän hengityksestä” (UM). (1. Moos. 2:7) Raamattu puhuu myös hengestä, joka on sekä eläimissä että ihmisissä. (Ps. 104:25–30; Saarn. 3:19, 20) Tämä henki on jokaisessa ruumiin solussa oleva elämänvoima. Sitä ylläpitää happipitoinen ilma ja ravinto, jota Jumala on varannut. Siihen aikaan kun Jumala teki ensimmäisen ihmisparin, hän järjesti kaikki edellytykset, jotka tekivät näille ihmisille ja heidän jälkeläisilleen mahdolliseksi elää ikuisesti, jos he olisivat pysyneet tottelevaisina Luojalleen. Tottelemattomuus oli tuottava kuoleman. – 1. Moos. 2:8, 9, 15–17.
Kuolema on elävänä sieluna elettävän elämän vastakohta. Tästä syystä Jumala sanoi Aadamille sen jälkeen kun tämä oli tehnyt syntiä olemalla tottelematon: ”Koska kuulit vaimoasi ja söit puusta, . . . Vaivaa nähden sinun pitää elättämän itseäsi . . . koko elinaikasi; . . . kunnes tulet maaksi jälleen, . . . Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” Koska ihminen ei täyttänyt Jumalan elämälle asettamia vaatimuksia, hänen elämänsä päivät päättyivät ja hän palasi takaisin maahan, josta hänet oli otettu. Hän kuoli. – 1. Moos. 3:17–19.
Raamattu esittää johdonmukaisesti tämän näkemyksen kuolemasta. Nooan ajan vedenpaisumuksen vaikutuksista muistiinmerkinnät sanovat: ”Silloin hukkui kaikki liha, joka maan päällä liikkui . . . kaikki ihmiset. Kaikki, joiden sieramissa oli elämän hengen henkäys, . . . kuolivat.” (1. Moos. 7:21, 22) ’Kahdeksan sielua vietiin turvallisesti veden läpi.’ (1. Piet. 3:20) Roomalaiskirjeen kristitty kirjoittaja vahvisti, että ”synnin maksama palkka on kuolema”. (Room. 6:23) Hän oli yhtä mieltä sen Raamatun julistuksen kanssa, että ”se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava”, ja että kuolemassa sielun tietoinen olemassaolo lakkaa: ”Sinä päivänä hänen hankkeensa raukeavat tyhjiin.” – Hes. 18:19; Ps. 146:4.
PETOKSEEN NOJAUTUVIA TAPOJA
Raamattu opettaa kuitenkin, että henkimaailma on olemassa. ”Jumala on Henki.” (Joh. 4:24) Hän loi muita henkipersoonia kauan ennen ihmisen tai eläinten luomista. (Job 38:4, 7) Jotkut niistä, muun muassa se, joka nykyään tunnetaan Saatanana, kapinoivat Jumalaa vastaan, ja heidät on erotettu siitä valistuksesta, jota Jumalan uskollisten enkeleitten perhe saa. (1. Moos. 3:1–15; 6:1–7; 1. Piet. 3:19, 20; Juud. 6) He ovat tulleet pettäjiksi ja ovat päättäneet saada ihmiset vakuuttuneiksi siitä, että ihminen jää eloon kuoleman jälkeen henkenä. (Ilm. 12:9) Juuri he esiintyvät kuolleina ja aikaansaavat ilmestyksiä, jotka saavat ihmiset uskomaan, että he voivat olla yhteydessä kuolleitten henkien kanssa. Tästä syystä jonkinlaista kuolleitten palvontaa harjoitetaan kaikissa osissa maailmaa. – Jes. 8:19.
Esimerkiksi monissa osissa Nigeriaa uskotaan, että sielu kuoleman jälkeen asettuu lepotilaan, missä se pysyy siihen saakka kunnes ensimmäinen ja toinen hautajaistoimitus on suoritettu. Ensimmäinen toimitus on kuolleen ruumiin hautaaminen. Toinen, eräänlainen muistojumalanpalvelus, on hengellinen hautaus sielun vapauttamiseksi kuolleitten maailmasta ja sen päästämiseksi henkien maahan. Tästä syystä monille nigerialaisille muistojumalanpalvelukset, joita pidetään kirkoissa viikon kuluttua hautajaisista, vastaavat toista hautausta.
Muita tapoja, kuten ”valvojaiset”, on kehitetty yritettäessä estää ilkeämielisiä henkiä häiritsemästä ruumista tai estää kuolleen henkeä palaamasta takaisin tähän maailmaan. Näihin tapoihin sisältyy usein mutkikkaita ja kalliita menoja, joiden tarkoitus on osoittaa julkisesti, että kuollutta kunnioitetaan suuresti. Siten toivotaan myös hänen suosionsa saamista.
Yhdysvalloissa esitettiin jonkin aikaa sitten televisio-ohjelma nigerialaisista hautajaismenoista, jossa näytettiin kalliisiin vaatteisiin pukeutuneitten surijoitten itkevän haudalla. Jotkut jopa yrittivät heittäytyä hautaan. Heti kun kuolleen hautaaminen oli päättynyt, seurasi suuret juhlat, joissa juotiin, syötiin paljon ja pidettiin iloa. Jotkut arvioivat tällaisten hautajaisten maksavan noin 5 000 Nigerian puntaa (30 000 mk). Useimmissa osissa Nigeriaa sureminen ja sen jälkeen iloitseminen iäkkään henkilön hautajaisissa ilmaisee uskoa siihen, että hän on saattanut elämänsä menestykselliseen päätökseen ihmisenä ja valmistautuu nyt astumaan henkielämään.
Kuolleitten kunnioittamista valaisee edelleen kirje, joka kirjoitettiin eräälle nigerialaiselle sanomalehdelle. Kirjoittaja kertoi eräästä ystävästään, joka ei voinut järjestää aikaa käydäkseen katsomassa sairasta isäänsä ja joka pystyi lähettämään vain 20 Nigerian puntaa (130 mk) lääkärinhoidon järjestämistä varten. Mutta kun vanha mies kuukautta myöhemmin kuoli, sama poika kykeni saamaan lomaa työstään ja lainaamaan yli 580 puntaa (3 700 mk) ”hautausmenojen kustannusten peittämiseen”. Myös muut sukulaiset maksoivat lisäkuluja. Kirjeen kirjoittaja totesi: ”Kun mies oli sairas, hän sai vain 20 puntaa pitääkseen huolta itsestään, mutta kun hän kuoli, hänen jäännöksensä – hyödytön eloton ruumis – korjattiin iloa pitäen pois . . . peräti 2 000 punnan [13 000 markan] kustannuksin.”
Monissa tapauksissa kuolleen lähisukulaiset ajelevat hiuksensa, leikkaavat kyntensä, tekevät merkkejä tai viiltoja ruumiiseensa tai käyttävät erikoisia helminauhoja tai pieniä säkkejä, joissa on siemeniä tai keitoksia. Kaikki tällainen on todellisuudessa erikoista ”suojalääkettä” kuolleen henkeä vastaan. Jehovan palvojat eivät harjoittaneet tällaista, ja sellainen tuomitaan Raamatussa. – 3. Moos. 19:28.
LUONNOLLISTA TUNTEA MURHETTA RAKKAAN OMAISEN KUOLLESSA
On luonnollista, että ihmiset tuntevat surua ja murhetta, kun he menettävät rakkaan omaisen. Jumalan palvelijat ovat ilmaisseet sellaista surua ja osoittaneet murheensa itkemällä ja hillityllä pukeutumisella. (1. Moos. 23:2; 5. Moos. 34:8; Joh. 11:33, 35, 38) Esikristillisinä aikoina pukeuduttiin säkkiin, ja joskus oli määrättyjä suruaikoja murheen ilmaisemiseksi muiden onnettomuuksien kuin kuoleman yhteydessä. (2. Sam. 14:2; Est. 4:1) Murehtiminen ei liittynyt millään tavoin kuolleen lepyttämiseen. Se oli ilmaus surusta, joka johtui jotakuta henkilökohtaisesti tai yhdyskuntaa kohdanneesta murheellisesta tapahtumasta.
Samoin eivät Jehovan kristityt palvojat vaivu ylettömän murheen valtaan, ja Raamattu esittää syyn siihen: ”Emme tahdo teidän olevan tietämättömiä niistä, jotka nukkuvat kuolemassa, jottette surisi niin kuin muut, joilla ei ole toivoa.” (1. Tess. 4:13) Kristityt ymmärtävät kuolleittensa olevan tiedottomia, ’nukkuvan’ ylösnousemus toivonaan, eivätkä he siksi tarvitse mitään lepytys- tai sovitusrituaaleja. – Joh. 11:11–14.
Ylösnousemustoivo perustuu siihen järjestelyyn, jonka Jumala on tehnyt synnin vaikutuksen kumoamiseksi ja kuoleman tuomion poistamiseksi. Hän järjesti rakkaudellisesti ihmiskunnan lunastamisen Jeesuksen Kristuksen kuoleman välityksellä. Tämä on avannut Jumalalle mahdollisuuden herättää kuolleet ja antaa heille tilaisuus elää jälleen tulevaisuudessa odotteenaan ikuinen elämä. – Joh. 3:16; Matt. 20:28; Joh. 11:24–26.
PIDÄ HAUTAJAISJÄRJESTELYT RAAMATULLISISSA PUITTEISSA
Kristittyjen täytyy siksi välttää omaksumasta ympärillään asuvien ihmisten vääriä tapoja. Heidän täytyy karttaa kaikkia tapoja, jotka perustuvat siihen ajatukseen, että sielu säilyy elossa henkimaailmaan. Mitkään monimutkaiset hautajaismenot eivät ole tarpeen. Tavallisesti ruumiit haudataan maahan. Muitakin ruumiin hävittämismenetelmiä, kuten polttohautausta ja mereen hautaamista, käytetään. Jos ruumis pestään ennen hautaamista puhtauden tähden, niin se ei saa liittyä millään tavoin epäraamatulliseen rituaaliin kuolleen valmistamiseksi elämää varten ’seuraavassa maailmassa’. – Apt. 9:37.
Viisas kuningas Salomo neuvoi: ”Parempi kuin pitotaloon on mennä surutaloon, sillä siinä on kaikkien ihmisten loppu, ja elossa oleva painaa sen mieleensä.” (Saarn. 7:3) Tämä neuvo tekee selväksi kaksi hautajaisiin liittyvää seikkaa. Ensiksikin komeitten pitojen järjestäminen on sopimatonta vainajan suremisen yhteydessä. Toiseksi on oikein, että surunvalittelijat käyvät katsomassa ja lohduttamassa suremaan jääneitä.
Niiden, jotka lähialueilta käyvät esittämässä surunvalittelunsa perheelle, pitäisi osoittaa huomaavaisuutta siten, että tekevät vain lyhyitä käyntejä eivätkä velvoita perhettä varaamaan heille ruokaa. Niille, jotka tulevat kaukaa esittämään surunvalittelunsa, voidaan sellainen järjestely tehdä, jos perhe haluaa. Se olisi vieraanvaraisuuden osoittamista. Toisaalta kaikkien vierailijoiden pitäisi haluta osoittaa huomaavaisuutta siten, etteivät itsekkäästi menettele sellaisella tavalla, että lisäisivät menoja perheelle, jolla on niitä jo hautajaisvalmistelujenkin vuoksi. Sen sijaan heidän olisi hyvä tarjota perheelle apua talousaskareiden suorittamisessa tai asioiden hoitamisessa.
Jehovan todistajien johtama hautaustilaisuus voidaan pitää missä tahansa sopivassa paikassa, esimerkiksi hautauskappelissa, valtakunnansalissa, perheen jonkun jäsenen kotona tai hautausmaalla. Perhe voi pyytää jotakuta seurakunnan arvostettua miesjäsentä johtamaan hautaustilaisuutta. Siinä pidetään helppotajuinen Raamattuun perustuva puhe, jossa esitetään raamatullinen selitys kuolemasta ja Jumalan tarkoituksesta palauttaa kuolleet eloon ylösnousemuksen välityksellä. Tämän tilaisuuden jälkeen ruumis haudataan ilman rituaaleja.
Raamattu osoittaa, että eräissä tapauksissa Jehovan palvojat veivät ruumiin hautapaikalle kulkueena. Sellaisen kulkueen aikana Jeesus herätti eloon nuoren miehen. (Luuk. 7:12–16) On merkille pantavaa, että tämä tapahtui, kun ruumista kannettiin pois haudattavaksi. Kysymyksessä ei ollut rituaalimarssi kaupungin ympäri. Yksinkertaisuus onkin oikeastaan kristillisten hautajaisten huomattava piirre. Kuvaukset Jeesuksen ja esikristillisten Jumalan palvojien hautaamisista osoittavat, että kysymyksessä oli vain yksinkertainen, kunniallinen tapa hävittää ruumis. (Matt. 27:59, 60; 1. Moos. 25:9, 10; 49:29–32) Tällainen yksinkertaisuus soveltuu yhteen sen yksinkertaisen totuuden kanssa, että ”kuolleet eivät tiedä mitään, . . . Myös heidän rakkautensa, vihansa ja intohimonsa on jo . . . mennyt.” (Saarn. 9:5, 6) Kristityt eivät myöskään osallistuisi hautajaismenoihin sellaisten uskontojen kanssa, joilla on vääriä uskomuksia kuolleista. – 2. Kor. 6:14–17.
Hautaamisen jälkeen ei kuolleen puolesta voida tehdä mitään. Saarnaajan 9:5, 10 sanoo meille, ettei ”heillä ole enää palkkaakaan” (UM) ja ettei haudassa, johon kuolleet menevät, ”ole tekoa, ei ajatusta, ei tietoa”. Kuolleet eivät siten voi tehdä mitään oman tilanteensa muuttamiseksi, eivätkä he voi olla yhteydessä eläviin. Tämä merkitsee myös sitä, että elossa olevat eivät voi tehdä mitään kuolleitten hyväksi. Siksi ”toinen hautaaminen”, valvojaiset, muistojumalanpalvelukset, jotka ovat luonteeltaan kunnianosoituksia tai lepyttämisiä, uhrit ja erikoisrukoukset sielun rauhallisen levon puolesta, jotka perustuvat siihen uskomukseen, että sielu on tietoisessa olemassaolossa kiirastulessa tai jossakin muualla, ovat arvottomia ja nojautuvat vääriin ajatuksiin. – Ps. 49:7–10.
Ennen hautaamista tapahtuvan hautajaistilaisuuden sijasta muistotilaisuus voidaan yhtä hyvin pitää sopivana aikana pian hautaamisen jälkeen. Sellaista tilaisuutta ei pidetä kuolleen hyväksi eikä kuolleen pelosta. Se varaisi tilaisuuden lohduttaa eloonjääneitä sukulaisia ja hyviä ystäviä heidän murheensa aikana, sillä murheen ja menetyksen tunteen voittaminen vie aikaa. Tämä seikka ilmaisee myös, ettei kristityillä olisi mitään aihetta pitää muistotilaisuuksia vuosittain tai muina säännöllisinä aikoina kuolleille sukulaisille. Raamattu oikeuttaa sen tekemisen vain Jeesuksen Kristuksen muistoksi, joka antoi itsensä uhriksi ihmiskunnan puolesta varatakseen vapautuksen kuolemantuomiosta. – Luuk. 22:19; 1. Kor. 11:24, 25.
Vaikka meidän täytyy hyväksyä kuolema ihmisen nykyisen kokemuksen yhdeksi piirteeksi, ei ole mitään tarvetta suhtautua siihen sairaalloista pelkoa tai asiatonta kunnioitusta tuntien. Ylösnousemustoivo suojelee meitä liialta murheelta. ”Sillä jos uskomme, että Jeesus kuoli ja nousi jälleen, niin samoin Jumala on tuova myös Jeesuksen välityksellä kuolemaan nukahtaneet hänen ohellaan” ylösnousemuksen kautta. (1. Tess. 4:13, 14; Ilm. 21:4) Tästä syystä kristittyjen elämä ei ole kuolemaan suuntautunutta. He odottavat tulevaisuutta elämää toivoen. He ohjaavat elämänsä niin, että voisivat auttaa elossa olevia.
[Kuva s. 5]
Pitäisikö kuolleita kunnioittaa enemmän kuin eläviä?