Kristillisen nuhteettomuuden säilyttäminen sodan repimässä Liberiassa

Silminnäkijän kertomus

”KUN norsut taistelevat, kärsii ruohokin.” Miten hyvin tuo länsiafrikkalainen sananlasku kiteyttääkään kaiken sen, mitä tapahtui Liberiassa siellä äskettäin käydyn sodan aikana! Noin 20 000 ihmistä menetti henkensä, ja puolet maan 2,6 miljoonasta asukkaasta joutui lähtemään evakkoon. Useimmat kärsimään joutuneista eivät olleet sotilaita; he olivat ”ruohoa” – viattomia miehiä, naisia ja lapsia.

Niihin aikoihin, kun sota puhkesi joulukuussa 1989, Liberian lähes 2 000:n Jehovan todistajan määrä kasvoi tasaisesti ja he suhtautuivat tulevaisuuteen luottavaisina. Surullista kyllä he kuuluivat siihen ’ruohoon, joka joutui kärsimään’.

Sodan leviäminen

Sota sai alkunsa Liberian ja Norsunluurannikon välisen rajan tuntumassa, ja pian alkoi pakolaisia virrata pääkaupunkiin Monroviaan, jossa asui runsaat puoli miljoonaa ihmistä. Vuoden 1990 maalis- ja toukokuun välisenä aikana, jolloin taistelut siirtyivät etelää kohti, Jehovan todistajien lähetystyöntekijät evakuoitiin ensiksi Gantasta ja sitten Gbarngasta. He lähtivät näistä kaupungeista viimeisten asukkaiden joukossa. Sota huipentui 2. heinäkuuta 1990, kun asevoimat siirtyivät Monroviaan.

Kukaan ei ollut varautunut tätä seuranneisiin kauhuihin. Kolme erillistä armeijaa selvitteli välejään kaduilla käyttäen raskasta tykistöä, raketteja ja kranaatinheittimiä. Ne, joita ei tapettu johonkin vihattuun heimoon kuulumisen vuoksi, joutuivat jatkuvan ahdistelun ja etsintöjen kohteiksi. Eräänä elokuisena yönä muuan sotakiihkon vallassa ollut tapporyhmä teloitti yli 600 miestä, naista ja lasta, jotka olivat etsineet suojaa luterilaisesta Pyhän Pietarin kirkosta.

Sadat pakenivat taisteluja mukanaan vain ne vaatteet, jotka heillä oli päällään. Perheenjäsenet joutuivat erilleen toisistaan eivätkä voineet päästä toistensa luo kuukausiin. Koko Monrovian väestö näytti vaihtuneen, kun tyhjissä taloissa majaili sotilaita ja pakolaisia, jotka olivat tulleet kaupungin muista osista. Yli puolet Monrovian asukkaista oli joutunut lähtemään kodistaan sodan vuoksi. Useimmat menettivät kaiken omaisuutensa sekä ainakin yhden sukulaisistaan. Joiltakuilta kuoli useita sukulaisia.

Tilanne kehittyi niin kriittiseksi, että viisi muuta Länsi-Afrikan valtiota lähetti maahan sotilaita saadakseen rauhan palautumaan. Vuoden 1990 lokakuun loppuun mennessä taistelut olivat suurimmaksi osaksi laantuneet. Mutta sitten alkoi nälänhätä uhata tuota poroksi palanutta kaupunkia, niin että se ikään kuin verhoutui käärinliinoihin. Avustusjärjestöjen raporttien mukaan eräässä vaiheessa lähes joka kolmas Monrovian alle viisivuotiaista lapsista kärsi aliravitsemuksesta ja yli sata ihmistä kuoli joka päivä. Oloja ei tehnyt lainkaan paremmaksi keinottelijoiden läsnäolo; monet varastivat hätäapuna tullutta riisiä ja myivät sitä sitten jopa yli 20 dollarin (yli 80 markan) hintaan kupilliselta. Sairaudet, varsinkin kolera, riehuivat kaikkialla, koska kaupungin vesijohto-, viemäri- ja sähköverkostot olivat tuhoutuneet täysin.

Monroviassa asuneet noin tuhat Jehovan todistajaa joutuivat hekin kärsimään kovin. Suurin osa pakeni kaupungista maaseudulle, ja toiset lähtivät laivalla Ghanaan ja Nigeriaan tai tietä pitkin Norsunluurannikolle tai Sierra Leoneen. Vuoden 1990 heinä- ja joulukuun välisenä aikana yli 30 Jehovan todistajaa menetti henkensä. Jotkut saivat surmansa tulituksessa, ja toiset kuolivat sairauksien ja nälän takia. Alan Battey ja Arthur Lawson, jotka olivat amerikkalaisia palvelijoiden valmennuskoulusta ulkomaiseen palvelukseen lähetettyjä, olivat ilmeisesti surmansa saaneiden joukossa. Raamattuun perustuva ylösnousemustoivo on todella suuri lohdutuksen lähde niille meistä, jotka menettivät omaisiaan tai ystäviään tuona kauhistuttavana aikana. – Apostolien teot 24:15.

Kristillinen veljeys toiminnassa

Sodan raivotessa monet kodistaan paenneet todistajat hakivat turvaa Jehovan todistajien haaratoimistosta ja kaupungin toisella puolella sijainneesta lähetyskodista. Jotkut etsivät suojaa, koska he kuuluivat sellaiseen heimoon, jonka jäseniä sotilaat tappoivat heidän alueellaan. Useimmille annettiin työtehtäviä haaratoimistossa, ja he olivat korvaamattomana apuna ruoanlaitossa ja siivouksessa, kun taas toiset saivat tehtäväkseen lähteä etsimään syötäväksi kelpaavia kasveja läheisiltä rämeiköiltä, silloin kun oli mahdollista liikkua ulkosalla.

Ihmisiä nukkui kaikkialla: lähetystyöntekijöiden makuuhuoneissa, käytävillä, lähetysosastossa ja toimistoissa. Me kaivoimme käymälöitä ja pidimme ne kunnossa. Jotkut naiset toimivat sairaanhoitajina, ja he pitivät hyvää huolta monista malariaan ja kuumetautiin sairastuneista. Ripuli oli alituisena riesana.

Sisällä järjestettiin erityisiä suojautumisharjoituksia, muun muassa pommitusten varalta. Kun toisiaan vastaan taistelevat joukot sitten ampuivat raskaita tykinammuksia, meitä oli valmennettu menemään haaratoimistoon rakennettuihin suojiin nopeasti. Vaikka kolme metriä korkea muurimme antoikin jonkin verran suojaa, se ei pystynyt estämään luoteja kimpoilemasta sinne tänne. Kattomme alkoi pian näyttää seulaksi ammutulta, koska siinä oli niin paljon reikiä!

Monet vaaransivat elämänsä suojellakseen todistajatovereitaan niiltä, jotka etsivät heitä tappaakseen, koska he kuuluivat vihattuun heimoon. Eräänä päivänä haaratoimistoon saapui kristitty sisar kyyneleet silmissä vielä henkiin jääneiden lastensa kanssa, joista yksi oli kahden viikon ikäinen vauva. Hänen aviomiehensä ja teini-ikäinen poikansa oli juuri ammuttu kuoliaaksi hänen silmiensä edessä. Muuan todistaja oli onnistunut kätkemään hänet ja hänen muut lapsensa, kun tappajat palasivat etsimään heitä.

Eräs toinen perhe saapui haaratoimistoon kastamattoman julistajan kanssa, joka oli suojellut tuohon perheeseen kuuluvia, niin etteivät hänen heimonsa jäsenet voineet tappaa heitä. Kun sitten tilanne muuttui ja kastamaton julistaja joutui vaaraan, perheen jäsenet pelastivat hänet heidän heimoltaan.

Toistuvasti lähetystyöntekijät puhuivat aseita kantaville miehille haaratoimiston portilla yrittäen estää heitä tarkastamasta tai ryöstämästä tiloja. Kerran muuan vihainen joukko ryntäsi sisään, osoitti meitä aseilla ja väitti meidän piilottelevan erään heimon jäseniä. He olivat ällistyneitä nähdessään, miten tyynesti paikalliset todistajat käyttäytyivät, istuivat hiljaa ja seurasivat meneillään ollutta kristillistä kokousta. He tutkivat paikat, mutta eivät löytäneet etsimäänsä. Pystyimme aina vakuuttamaan tunkeutujille, ettemme piilotelleet sotilaita tai keitään heidän vihollisiaan. Kristittyinä olimme puolueettomia.

Erään kerran ankarassa taistelun tiimellyksessä haaratoimistoon saapui ryhmä todistajia kantaen veljeä, joka sairasti parantumatonta syöpää. Murheeksemme hän kuoli pian sen jälkeen. Pihalle kaivettiin hauta, ja pidimme todella liikuttavat hautajaiset. Veli oli parhaimpia paikallisia vanhimpiamme, ja hän oli palvellut uskollisesti monta vuotta. Aulaan kokoontui noin sata sodan jaloista paennutta kuuntelemaan muistopuhetta, jota pidettäessä taustalta kuului ammuskelun ääntä.

Ruoan ja veden hankkiminen

Ruokavarastot olivat hyvin niukat. Jo ennen sodan alkua kauppiaat olivat lakanneet tuomasta maahan tavaroita, ja siksi kaupungissa oli hyvin vähän ruokaa jäljellä. Haaratoimistomme ruokavarastot olisivat riittäneet perheemme 12 jäsenelle useiksi kuukausiksi, mutta luonamme asui toisinaan jopa 200 ihmistä, myös kipeästi avun tarpeessa olevia naapureita, jotka eivät olleet Jehovan todistajia. Kaikki saivat vain yhden vaatimattoman aterian päivässä; me selviydyimme sellaisilla annoksilla useita kuukausia. Kaikki olivat nälkäisiä. Vauvat olivat vain luuta ja nahkaa ja retkottivat velttoina vanhempiensa käsivarsilla.

Pian ruokavarastomme olivat loppumaisillaan. Mistä saisimme lisää ruokaa? Mitkään kaupat eivät olleet auki Monroviassa. Kaikkialla oli nälkiintyneitä ihmisiä, jotka raahustivat kaduilla etsimässä ruokaa. Ihmiset söivät mitä tahansa – jopa koiria, kissoja ja rottia. Kaksi lähetystyöntekijää päätti yrittää päästä haaratoimistosta Kakataan, noin 60 kilometrin päässä sijaitsevaan kaupunkiin, jossa taistelut olivat tauonneet.

He kiinnittivät Vartiotorni-lehtiä ja kilpiä auton ikkunoihin ilmaistakseen olevansa Jehovan todistajia. Heidän päästyään lukuisten tarkastusasemien läpi heidät pysäytti isokokoinen, vanttera mies, jonka rinnuksilla roikkui kranaatteja ja jolla oli revolveri kupeellaan, ja alkoi tehdä heille kysymyksiä. He sanoivat olevansa Jehovan todistajia ja kertoivat hänelle haluavansa päästä Kakataan hankkiakseen ruokaa.

”Seuratkaa minua”, hän sanoi. ”Minä olen komentajana täällä.” Hän vei heidät päämajaansa. Saatuaan kuulla, että he pitivät luonaan pakolaisia, hän määräsi miehensä toimittamaan haaratoimistoomme 20 riisisäkkiä, joista kukin painoi 45 kiloa! Lisäksi he saivat luvan mennä Kakataan, ja aseistettu vartio määrättiin viemään heidät turvallisesti jäljellä olevien tarkastusasemien läpi.

Kakatassa he tapasivat kristityn veljemme Abrahamin, joka omisti kaupan. Hän oli varastoinut meitä varten laatikoittain ruokaa, muun muassa maitojauhetta, sokeria, vihannessäilykkeitä ja muita välttämättömyystarvikkeita. Oli todella suurenmoista nähdä se, millä tavalla veljistämme huolehdittiin heidän matkansa aikana. Jehovaa oli varmasti miellyttänyt se, että olimme jakaneet ruokamme ystäviemme ja naapuriemme kanssa, sillä nyt saimme täydennystä varastoihimme. – Sananlaskut 11:25.

Myös Monrovian toisella laidalla lähetyskodissa olleet lähetystyöntekijät pitivät huolta pakolaisista, ja hekin saivat apua odottamattomista lähteistä. Esimerkiksi eräs lähetystyöntekijä sai kolme riisisäkkiä sotilaalta, joka muisti hänet siltä ajalta, kun hän oli palvellut tuon sotilaan alueella kuutisentoista vuotta aiemmin. Eräs toinen lähetystyöntekijä sai neljä säkkiä riisiä sen jälkeen, kun hän oli ollut taistelevien osapuolten erään johtajan haastateltavana.

Eräässä vaiheessa näytti siltä, että meidän olisi evakuoitava haaratoimisto vesipulan vuoksi. Monet alueella asuvat eivät yhteen aikaan voineet saada juomavettä mistään muualta kuin meidän kaivostamme. Pumppumme sähkögeneraattoria varten tarvittava polttoaine alkoi kuitenkin käydä vähiin. Kun muuan mies, joka oli päässyt haaratoimistomme suojiin taistelujen ensimmäisinä päivinä, kuuli ongelmastamme, hän etsi meille polttoainetta arvostuksesta sitä kohtaan, mitä olimme tehneet hänen hyväkseen, joten vesivaramme eivät milloinkaan ehtyneet.

Hengellisen voiman säilyttäminen

Kun viimeistä meistä lähetystyöntekijöistä kehotettiin lähtemään Liberiasta lokakuussa 1990, päällimmäisenä meidän mielessämme oli kysymys: miten veljemme ja sisaremme selviytyvät? Niistä raporteista, joita olemme saaneet sen jälkeen, käy ilmi, että he ovat pysyneet toimeliaina palveluksessa.

Ennen sotaa kukin Jehovan todistaja käytti palvelukseen keskimäärin noin 17 tuntia joka kuukausi. Sodan aikana, huolimatta siitä että heidän täytyi jatkuvasti etsiskellä jotain syötävää metsistä, joidenkin seurakuntien todistajat olivat kuitenkin keskimäärin 20 tuntia palveluksessa! Lisäksi koska Vartiotorneista oli pulaa, monet sisaristamme jäljensivät tutkistelukirjoituksia käsin, jotta sunnuntaista tutkistelua varten olisi ollut käytössä useampia kopioita.

Neljässä lähinnä Monroviaa sijaitsevassa seurakunnassa oli paljon todistajia, jotka olivat paenneet kaupungissa raivoavia taisteluja. Nämä ystävät olivat menettäneet kaiken omaisuutensa, koska he eivät voineet palata koteihinsa noutamaan mitään. Monet jopa olivat kuukausien ajan eri puolilla taistelulinjoja erossa omista lapsistaan ja vanhemmistaan. Jeesuksen kuoleman muistonvietossa 30. maaliskuuta näissä neljässä seurakunnassa oli läsnä yhteensä 1 473.

Monroviassa jäljellä olevat noin 300 todistajaa ponnistelivat erityisesti ollakseen osa-ajan tienraivaajia muistonviettokuukauden aikana, vaikka vain muutamia viikkoja aiemmin he olivat olleet nälästä fyysisesti niin heikkoja, että he hädin tuskin pystyivät kävelemään. He työskentelivät kovasti kutsuakseen ihmisiä muistonviettoon, ja läsnä oli 1 116.

Eräs Monroviassa asuva kristitty vanhin selitti: ”Me päätimme aloittaa taas kokoukset valtakunnansalissamme vuoden 1990 joulukuun alusta. Ensimmäinen läsnäolijamäärä oli 17. Myöhemmin määrä kohosi 40:een, ja sitten läsnä oli nelisenkymmentä jonkin aikaa. Sitten 24. helmikuuta läsnäolijoiden määrä kasvoi 65:een ja viikkoa myöhemmin 85:een. Lähes kaikki seurakuntaan kuuluvat myös vastasivat kehotukseen olla osa-ajan tienraivaajana maaliskuussa.”

Toisista huolehtiminen

”Kirkkomme veljet tappoivat tiuhaan tahtiin toisiaan [vastakkaisiin heimoihin kuuluvia] sodan aikana”, huomautti erään Jehovan todistajan ei-uskova sukulainen, ”eikä heillä ollut koskaan aikaa uskontovereilleen.” Miten erilainen tilanne vallitsikaan Jehovan kansan keskuudessa!

Esimerkiksi erään haaratoimiston lähistöllä toimineen avustusryhmän puheenjohtaja kirjoitti veljille, jotka hoitivat toimistoa helmikuussa 1991: ”Tämä kirje välittäköön kiitoksemme ja arvostuksemme teille ja järjestöllenne niistä varastotiloista, jotka olemme teiltä saaneet voidaksemme jakaa ruokaa kansallemme. Ihmisystävällinen eleenne osoittaa teidän haluavan Seurana edistää rauhaa ja hyväntahtoisuutta maassamme. Jatkakaa hyvän tekemistä.”

Muissa maissa asuvat Jehovan todistajat ryhtyivät nopeisiin toimiin liberialaisten veljiensä auttamiseksi. Hätäapua on toimitettu esimerkiksi Sierra Leonesta ja Norsunluurannikolta Länsi-Afrikasta, Alankomaista ja Italiasta Euroopasta sekä Yhdysvalloista.

Eräs pikkutyttö, jonka äiti teloitettiin siksi, että hän kuului erääseen vihattuun heimoon, esitti kiitoksensa saamastaan avusta. Hän kirjoitti: ”Kiitoksia paljon kaikesta, mitä lähetitte minulle. Nyt minusta tuntuu taas siltä kuin äitini olisi lähelläni. Menetin hänet ja pikkuveljeni sodassa. Pyydän Jehovaa siunaamaan teitä kaikkia. Olen 11 vuotta vanha.”

Muuan veli, jolla on kuusihenkinen perhe ja jonka vaimon täytyi piileskellä kuukausikaupalla heimotaustansa vuoksi, oli myös kiitollinen saamastaan avusta ja kirjoitti: ”Me emme ole murtautuneet ihmisten koteihin ryöstääksemme ja myydäksemme heidän omaisuuttaan, ja kuitenkin meillä, toisin kuin naapureillamme, on joka päivä jotakin syötävää, koska me tiedämme, miten on viisasta käyttää sitä vähää, mitä meillä on. Sen me olemme oppineet Jehovalta.”

On myös hyvin vaikuttavaa havaita, millainen henki oli eräällä veljellä, joka oli paennut Norsunluurannikolle vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Hän oli jättänyt taakseen kauniin talon, joka myöhemmin poltettiin maan tasalle. Kuitenkin hän sanoi, ettei häntä surettanut niinkään talonsa menettäminen kuin teokraattisen kirjastonsa menettäminen!

Opittuja arvokkaita läksyjä

Miettiessäni menneitä aikoja voin ymmärtää, että Jehova opetti meille monia arvokkaita läksyjä. Koska tunnen henkilökohtaisesti monia, jotka säilyttivät nuhteettomuutensa ja säilyivät hengissä, sekä joitakuita, jotka pysyivät nuhteettomina ja kuolivat, opin tajuamaan, että on tärkeää asennoitua samoin kuin apostoli Paavali, joka kirjoitti: ”Jos elämme, elämme Jehovalle, ja jos kuolemme, kuolemme Jehovalle. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Jehovalle.” – Roomalaisille 14:8.

Eräs toinen kauan lähetystyöntekijänä toiminut huomautti: ”Kaiken tämän aikana opimme, että Jehova on vertaansa vailla oleva Auttaja. Paavali sanoikin: ’Meistä tuntuikin sisimmässämme, että olimme saaneet kuolemantuomion. Tämä oli siksi, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää.’” (2. Korinttolaisille 1:9; Psalmi 30:11) Hän lisäsi: ”Sota sai meidät tajuamaan, että Jehovan kansa on tosiaan veljesseura, johon kuuluvat ovat pukeutuneet Jeesuksen korostamaan uhrautuvaan rakkauteen.” – Johannes 13:35.

Kirje, jonka eräs liberialainen sisar lähetti muutamille meistä lähetystyöntekijöistä, joiden oli lähdettävä maasta lokakuun 1990 taistelujen aikana, kuvastaa hyvin kristillisen veljeytemme lujuutta. ”Rukoilen, että te kaikki tulette pian takaisin Liberiaan ja me voimme pitää konventin”, hän kirjoitti. ”Voi, en jaksa odottaa tuota päivää. Pelkkä sen ajatteleminenkin tuntuu niin hyvältä.”

Tulee tosiaankin olemaan suurenmoista nähdä, miten kristillinen toiminta asettuu taas tavanomaisiin uomiinsa Liberiassa. Sisaremme on oikeassa: Monrovian ensimmäinen konventti lähetystyöntekijöiden ja muiden paenneiden paluun jälkeen tulee olemaan iloinen konventti. Siitä ei ole epäilystäkään!

[Kartta s. 27]

(Ks. painettu julkaisu)

LIBERIA

Monrovia

Kakata

Gbarnga

Ganta

SIERRA LEONE

GUINEA

NORSUNLUURANNIKKO

Atlantti

[Kuva s. 28]

Sodan jaloista paenneiden Jehovan todistajien lapsia haaratoimistossa sodan aikana

[Kuva s. 31]

Liberiasta paenneet lajittelevat Norsunluurannikon Jehovan todistajien lahjoittamia vaatteita