Elämä jota en ole koskaan katunut
KERTONUT PAUL OBRIST
Vuonna 1912, kun olin kuusivuotias, äitini kuoli synnyttäessään viidettä lastaan. Pari vuotta myöhemmin nuori taloudenhoitaja Berta Weibel alkoi huolehtia perheestämme. Kun isä seuraavana vuonna meni naimisiin hänen kanssaan, me lapset olimme onnellisia, kun meillä oli taas äiti.
ASUIMME Bruggissa, pienessä kaupungissa Sveitsin saksankielisessä osassa. Berta oli todellinen kristitty, ja pidin hänestä kovasti. Hän oli alkanut tutkia raamatuntutkijoiden (Jehovan todistajien) julkaisuja vuonna 1908, ja hänellä oli tapana kertoa toisille oppimastaan.
Vuonna 1915, pian sen jälkeen kun Berta ja isä olivat avioituneet, menin Bertan kanssa katsomaan ”Kuvanäytös Luomista”. Tämä Vilpittömien raamatuntutkijoiden kansainvälisen seuran elo- ja kuultokuvaesitys kosketti syvästi mieltäni ja sydäntäni. Se teki vaikutuksen myös muihin. Bruggissa sijainnut sali oli niin täynnä, että poliisi sulki ovet ja käännytti pois ihmisiä, joita edelleen tuli paikalle. Silloin monet yrittivät tulla sisään avoimesta ikkunasta tikapuita pitkin, ja jotkut onnistuivatkin siinä.
Äidin erinomainen esimerkki
Ensimmäinen maailmansota riehui tuolloin Euroopassa, ja ihmiset pelkäsivät tulevaisuutta. Siksi kulkeminen talosta taloon viemässä lohduttavaa sanomaa Jumalan valtakunnasta, kuten äiti teki, oli arvokasta työtä. Joskus hän antoi minun tulla mukaan, ja nautin siitä kovasti. Vuonna 1918 äiti saattoi vihdoin mennä Jehova Jumalalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi vesikasteelle.
Isä ei ollut puuttunut äidin palvontaan ennen tämän kastetta, mutta sitten hän alkoi vastustaa äitiä. Eräänä päivänä isä kaappasi äidin raamatullisen kirjallisuuden ja heitti sen uuniin. Äiti sai siepatuksi tulesta vain Raamattunsa. Mutta sitten hän teki jotakin hämmästyttävää. Hän meni isän luo ja halasi häntä. Äiti ei lainkaan kantanut kaunaa isälle.
Isä oli täysin hämmästynyt ja rauhoittui. Aika ajoin hänen vastustuksensa leimahti kuitenkin liekkiin, ja meidän täytyi kestää hänen tunteenpurkauksiaan.
Työpaikka ja hengellinen edistyminen
Vuonna 1924, kun kolme vuotta kampaajanopissa tulivat täyteen, lähdin kotoa ja sain työpaikan Sveitsin ranskankielisestä osasta. Näin minulle avautui tilaisuus parantaa ranskan kielen taitoani. Vaikka muutto hidasti jossain määrin hengellistä edistymistäni, en koskaan menettänyt rakkauttani Raamatun totuuteen. Niinpä kun kuuden vuoden kuluttua palasin kotiin, aloin käydä kristillisen seurakunnan kokouksissa Bruggissa.
Pian sen jälkeen muutin Rheinfeldeniin, noin 40 kilometrin päässä sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Työskentelin siellä sisareni kampaamoliikkeessä ja edistyin edelleen hengellisesti sen ansiosta, että kävin pienen raamatuntutkijoiden ryhmän kokouksissa. Lopetellessaan kerran viikon puolivälin raamatuntutkistelua veli Soder, vastuussa oleva vanhin, kysyi: ”Kuka aikoo lähteä kenttäpalvelukseen sunnuntaina?” Minä tarjouduin lähtemään, koska oletin, että lähtisin jonkun sellaisen toveriksi, joka näyttäisi, miten tuota työtä tehdään.
Kun sunnuntai sitten tuli ja saavuimme alueellemme, veli Soder sanoi: ”Obrist työskentelee tuolla.” Vaikka sydämeni hakkasi nopeammin kuin koskaan ennen, aloin käydä ihmisten kodeissa kertomassa heille Jumalan valtakunnasta (Apostolien teot 20:20). Siitä lähtien en ole koskaan empinyt tehdä saarnaamistyötä, joka Jeesuksen käskyn mukaan täytyy saattaa päätökseen ennen tämän asiainjärjestelmän loppua (Matteus 24:14). Maaliskuun 4. päivänä vuonna 1934 ollessani 28-vuotias menin vesikasteelle Jehova Jumalalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi.
Kaksi vuotta myöhemmin sain kampaajanpaikan Luganosta, Sveitsin italiankielisessä osassa sijaitsevasta kaupungista. Aloin heti saarnata siellä hyvää uutista, vaikka osasin italiaa vain vähän. Ensimmäisenä sunnuntaina, jona olin palveluksessa, levitin kuitenkin kaikki 20 kirjasta, jotka olin ottanut mukaani. Aikanaan sain koottua joitakin kiinnostuneita ryhmäksi, jonka kanssa tutkimme Vartiotornia. Lopulta muutama heistä meni kasteelle, ja helmikuussa 1937 perustimme Luganoon Jehovan todistajien seurakunnan.
Kaksi kuukautta myöhemmin, huhtikuussa 1937, sain kirjeen, joka muutti elämäni käänteentekevästi. Se oli kutsu tulla palvelemaan Beteliin, joksi eri maiden Jehovan todistajien haaratoimistoja sanotaan. Otin kutsun heti vastaan, enkä ole koskaan katunut tuota päätöstä. Näin aloitin tähän mennessä 60 vuotta kestäneen urani kokoajanpalvelijana.
Betel-palvelusta vaikeina aikoina
Tuohon aikaan Sveitsin Betel sijaitsi pääkaupungissa Bernissä. Painoimme siellä kirjoja, kirjasia ja lehtiä 14 kielellä, ja niitä lähetettiin kaikkialle Eurooppaan. Silloin tällöin vein painetun kirjallisuuden rautatieasemalle kottikärryillä, koska noihin aikoihin meillä ei aina ollut käytössä pakettiautoa. Aloitin työni Betelissä latomossa, jossa kokosimme lyijykirjakkeet ladelmaksi painamista varten. Pian aloin työskennellä vastaanotossa, ja totta kai toimin myös Betel-perheen parturina.
Syyskuussa 1939 puhkesi toinen maailmansota, ja natsien hyökkäys levitti kauhua kautta Euroopan. Sveitsi oli puolueeton maa sotivien kansakuntien keskellä. Aluksi saimme jatkaa kristillistä toimintaamme häiriöttä. Sitten 5. heinäkuuta 1940 kello kaksi iltapäivällä ollessani aulassa tiskini ääressä paikalle ilmaantui siviilihenkilö mukanaan sotilas, joka kantoi pistimellä varustettua kivääriä.
”Missä Zürcher on?” siviili ärjäisi. Franz Zürcher oli tuolloin haaratoimistonvalvoja ja vastasi saarnaamistyöstä Sveitsissä.
”Kenet saan ilmoittaa?” kysyin. Saman tien he tarttuivat minuun, kiskoivat minut portaita ylös ja vaativat minua viemään heidät Zürcherin toimistoon.
Koko Betel-perhettä – meitä oli silloin nelisenkymmentä – käskettiin kokoontumaan ruokasaliin. Neljä konekivääriä oli suunnattu rakennukseen sen ulkopuolella, jottei kukaan yrittäisi paeta. Sisällä noin 50 sotilasta alkoi tutkia rakennusta. Vastoin odotuksia mitään todisteita ei löytynyt siitä, että Jehovan todistajat olisivat olleet mukana vastustamassa sotapalvelusta. Silti suuret määrät kirjallisuutta takavarikoitiin ja vietiin pois viidellä armeijan kuorma-autolla.
Kun emme suostuneet siihen, että hallituksen viranomaiset olisivat sensuroineet Vartiotornin, sen julkaiseminen lopetettiin Sveitsissä. Tämä merkitsi sitä, että Betelissä tarvittiin vähemmän henkilökuntaa, ja perheen nuorempia jäseniä kannustettiin lähtemään tienraivaajiksi, joiksi kokoaikaisesti saarnaamistyötä tekeviä Jehovan todistajia kutsutaan.
Tienraivausta sota-aikana
Heinäkuussa 1940 palasin Sveitsin italiankieliselle alueelle lähelle Luganoa, missä olin asunut ennen Beteliin menoa. Tästä vankasta katolisesta alueesta, jolla tuolloin myös fasismi vaikutti voimakkaasti, tuli tienraivausalueeni.
Ne päivät, jolloin poliisi ei pysäyttänyt minua ja vaatinut minua lopettamaan saarnaamista, olivat harvinaisia. Eräänä päivänä puhuessani naiselle puutarhan portilla siviilipukuinen mies tarttui minuun takaapäin, ohjasi minut poliisiautoon ja vei Luganoon. Siellä hän jätti minut poliisin huostaan. Kun minua kuulusteltiin, selitin, että Jehova Jumala oli käskenyt meidän saarnata.
”Täällä maan päällä me olemme niitä, jotka käskevät”, konstaapeli vastasi julkeasti. ”Jumala saa käskeä taivaassa!”
Sodan aikana oli erityisen tärkeää noudattaa Jeesuksen neuvoa olla ”varovaisia kuin käärmeet ja silti viattomia kuin kyyhkyset” (Matteus 10:16). Siksi piilotinkin suurimman osan kirjallisuudestani paitani sisätaskuihin. Ja jotten vain olisi kadottanut mitään, käytin polvihousuja, jotka sidoin tiukasti kiinni polvien alapuolelta.
Myöhemmin minua neuvottiin muuttamaan Engadinen laaksoon, missä kissa ja hiiri -leikki poliisin kanssa jatkui. Tämä Sveitsin Alppien itäosassa sijaitseva kaunis laakso hautautuu talvella paksujen lumikinosten alle, joten pyysin, että minulle lähetettäisiin sukseni, joilla pääsisin paremmin liikkumaan alueellani.
Lämpimät sormikkaat ovat välttämättömät, kun liikutaan suksilla kylmänä talviaikana. Sormikkaani alkoivat jatkuvassa käytössä pian kulua. Miten kiitollinen olinkaan, kun sain eräänä päivänä postissa aivan odottamatta paketin, jossa oli käsin kudottu villapaita sekä lämpöiset sormikkaat! Eräs kristitty sisar entisestä seurakunnastani Bernistä oli tehnyt ne minulle. Vielä nykyäänkin sen ajatteleminen herättää minussa kiitollisuutta.
Monia iloisia etuja
Vuonna 1943 olot alkoivat Sveitsissä vakiintua, ja minut kutsuttiin takaisin Beteliin. Koska noin sadan kilometrin päässä Lausannen ranskankielisessä seurakunnassa oli joitakin ongelmia, minut määrättiin vierailemaan tuossa kaupungissa säännöllisesti auttaakseni julistajia omaksumaan oikean näkemyksen Jumalan järjestöstä.
Myöhemmin palvelin jonkin aikaa kierrosvalvojana Sveitsin kaikkia ranskankielisiä seurakuntia. Alkuviikon työskentelin Betelissä, mutta perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina vierailin eri seurakunnissa joka viikko ja pyrin auttamaan niitä hengellisesti. Lisäksi kun Berniin perustettiin vuonna 1960 ranskankielinen seurakunta, minusta tuli sen esivalvoja. Palvelin tuossa tehtävässä vuoteen 1970 saakka, jolloin Betel muutti Bernistä nykyiseen kauniiseen sijaintipaikkaansa Thunin kaupunkiin.
Thunista löysin ilokseni pienen italiankielisen todistajien ryhmän, ja ryhdyin työskentelemään heidän kanssaan. Aikaa myöten perustettiin seurakunta, ja toimin vuosia sen esivalvojana, kunnes nuoremmat veljet pätevöityivät kantamaan tämän vastuun.
Erityisen iloinen olen ollut siitä, että olen päässyt Jehovan kansan kansainvälisiin konventteihin. Esimerkiksi vuonna 1950 oli Yankee-stadionilla New Yorkissa ikimuistoinen Teokratian kasvun konventti. Käynti Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. En myöskään koskaan unohda veli Milton G. Henschelin puhetta, jonka hän piti seuraavana vuonna Lontoossa Puhtaan palvonnan konventissa. Puheessa tarkasteltiin Jeesuksen sanoja: ”Minä sanon teille: jos nämä pysyisivät vaiti, niin kivet huutaisivat.” (Luukas 19:40.) Veli Henschel kysyi: ”Mitä ajattelette, täytyykö kivien huutaa?” Voin vieläkin kuulla korvissani kymmenien tuhansien ihmisten suusta lähteneen huudon: ”Ei!”
Kun menin vuonna 1937 takaisin Beteliin, isäni, joka sai kuulla, että saimme vain pienen määrärahan, kysyi huolestuneena: ”Poika, miten selviät vanhana?” Vastasin lainaamalla psalmista Daavidin sanoja: ”En ole nähnyt vanhurskasta hylättynä enkä hänen jälkeläistensä etsivän leipää.” (Psalmit 37:25.) Nämä sanat ovat varmasti täyttyneet minun tapauksessani.
Olen todella onnellinen siitä, että Berta Weibel meni yli 80 vuotta sitten naimisiin isäni kanssa ja että hänen esimerkkinsä ja ohjauksensa ansiosta opin tuntemaan Jehovan ja hänen ominaisuutensa. Vaikka muut perheenjäsenet ivasivat häntä, hän palveli uskollisesti Jehovaa kuolemaansa saakka, vuoteen 1983. Hän ei koskaan katunut sitä, että oli palvellut Jumalaansa, Jehovaa, enkä minäkään ole koskaan katunut sitä, että olen pysynyt naimattomana ja omistanut elämäni täysin Jehovan palvelukseen.
[Kuva s. 25]
Työssä Betelissä