Elämäkerta

Elämän pitäminen yksinkertaisena Jehovan palvelemisen vuoksi

KERTONUT CLARA GERBER MOYER

Olen 92-vuotias ja pystyn töin tuskin kävelemään, mutta mieleni on edelleen virkeä. Olen sydämestäni kiitollinen siitä, että olen voinut palvella Jehovaa lapsesta pitäen. Elämän pitäminen yksinkertaisena ja mutkattomana on ollut suuri apu tuon aarteen vaalimisessa.

SYNNYIN 18. elokuuta 1907 Alliancessa Ohion osavaltiossa Yhdysvalloissa ensimmäisenä viidestä lapsesta. Kun olin kahdeksanvuotias, eräs raamatuntutkijoiden eli sen ajan Jehovan todistajien kokoaikainen sananpalvelija polki pyörällä maitotilallemme. Hän tapasi ovella äitini Laura Gerberin ja kysyi, tiesikö tämä, miksi Jumala salli pahuutta. Äiti oli aina ihmetellyt sitä.

Käytyään neuvottelemassa isän kanssa ulkona navetassa äiti tilasi Raamatun tutkielmiin kuuluvat kuusi osaa. Hän luki ne ahmimalla, ja niiden sisältämät Raamatun totuudet tekivät häneen syvän vaikutuksen. Tutkiessaan kuudetta osaa nimeltä Uusi luomus hän ymmärsi selkeästi, että kristityt piti kastaa veteen upottamalla. Koska hän ei tiennyt, miten päästä kosketuksiin raamatuntutkijoiden kanssa, hän pyysi isää kastamaan hänet maatilan pienessä joessa, vaikka ulkona oli kylmä – oli nimittäin vuoden 1916 maaliskuu.

Pian tämän jälkeen äiti näki sanomalehdessä ilmoituksen, jossa kerrottiin, että Alliancessa pidettäisiin Sotaveteraanien tytärten salissa puhe aiheesta ”Jumalan aikakausisuunnitelma”. Hän vastasi tuohon ilmoitukseen heti, koska Raamatun tutkielmien ensimmäinen osa oli samanniminen. Hevoset valjastettiin vaunujen eteen, ja niin koko perhe meni ensimmäistä kertaa kokoukseen hevoskyydillä. Siitä lähtien kävimme veljien luona pidetyissä kokouksissa aina sunnuntai- ja keskiviikkoiltaisin. Vähän ajan kuluttua äiti kastettiin uudelleen, mutta tällä kertaa kastajana oli kristillisen seurakunnan edustaja. Isäkin, jolla oli aina paljon tekemistä maatilalla, kiinnostui viimein Raamatun tutkimisesta, ja hänet kastettiin muutamaa vuotta myöhemmin.

Tapaamme työn johdossa olevia veljiä

Kesäkuun 10. päivänä vuonna 1917 Vartiotorni-seuran silloinen presidentti J. F. Rutherford puhui Alliancen Columbia-teatterissa aiheesta ”Miksi kansat sotivat?” Olin yhdeksänvuotias ja olin kuuntelemassa sitä vanhempieni ja kahden veljeni Willien ja Charlesin kanssa. Kuulijoita oli melkoinen joukko, yli sata. Suurin osa heistä oli mukana valokuvassa, joka otettiin teatterin ulkopuolella puheen jälkeen. Seuraavalla viikolla A. H. Macmillan piti samassa paikassa puheen aiheesta ”Jumalan tuleva valtakunta”. Oli todella hienoa saada nämä veljet vierailulle pikkukaupunkiimme.

Ikimuistoisia varhaisia konventteja

Olin ensimmäistä kertaa konventissa vuonna 1918 Atwaterissa, joka sekin sijaitsee Ohion osavaltiossa vain muutaman kilometrin päässä Alliancesta. Äiti kysyi siellä palvelleelta Seuran edustajalta, olinko tarpeeksi vanha menemään kasteelle. Olin mielestäni sitovasti vihkiytynyt Jehovalle tekemään hänen tahtonsa, joten sain luvan mennä kasteelle samana päivänä. Kasteen oli määrä tapahtua eräässä pikkuisessa joessa suuren omenatarhan äärellä. Vaihdoin vaatteet teltassa, jonka veljet olivat varta vasten pystyttäneet, ja minut kastettiin vanha, paksu yöpuku ylläni.

Syyskuussa 1919 vanhempani ja minä matkustimme junalla Ohiossa Eriejärven rannalla sijaitsevaan Sanduskyyn. Siellä nousimme lauttaan, ja kohta saavuimme Cedar Pointiin, missä ikimuistoinen konventtimme oli määrä pitää. Satamalaiturilla matkustajia odotti pieni eväskoju. Minä sain hampurilaisen, joka oli tuohon aikaan minulle varsinaista ylellisyyttä. Voi että se maistui hyvältä! Kahdeksanpäiväisessä konventissamme oli läsnä enimmillään 7000 ihmistä. Konventtipaikalla ei ollut äänilaitteita, joten minun täytyi kuunnella oikein tarkasti.

Tuossa konventissa julkaistiin Vartiotornin sisarlehti Kultainen Aika (nykyään Herätkää!). Jotta olisin voinut olla läsnä konventissa, jouduin olemaan poissa koulusta lukukauden ensimmäisen viikon, mutta se oli sen arvoista. Cedar Point oli lomanviettopaikka, joten siellä oli ravintola, jonka kokit laittoivat konventtivieraille ruoan. Jostain syystä kokit ja tarjoilijat menivät kuitenkin lakkoon. Niinpä sellaiset veljet, jotka osasivat laittaa ruokaa, ryhtyivät töihin ja valmistivat ruoan itse. Sen jälkeen Jehovan palvelijat valmistivat konventeissa omat ateriansa vuosikymmenten ajan.

Meillä oli mahdollisuus mennä Cedar Pointiin myös syyskuussa 1922, jolloin siellä pidettiin yhdeksänpäiväinen konventti. Läsnä oli enimmillään yli 18000 kuulijaa. Kyseessä oli se konventti, jossa veli Rutherford kannusti kuulijoita: ”Julistakaa, julistakaa, julistakaa Kuningasta ja hänen valtakuntaansa.” Itse olin jo aloittanut palveluksen muutamaa vuotta aiemmin levittämällä traktaatteja ja Kultaista Aikaa.

Arvostus sananpalvelusta kohtaan

Vuoden 1918 alussa olin mukana levittämässä naapuritiloille traktaattia ”Babylonin kukistuminen”. Koska oli kylmä, kuumensimme kotona puuhellalla vuolukiven ja otimme sen mukaan kärryihin jalkojen lämmikkeeksi. Meillä oli päällä paksut takit ja hatut, sillä kärryissä oli pelkkä katto ja sivuverhot mutta ei lämmitintä. Ne olivat kaikesta huolimatta onnellisia aikoja.

Vuonna 1920 kirjasta Täyttynyt salaisuus tehtiin paperikantinen laitos, josta käytettiin nimitystä ”ZG”.a Vanhempani ja minä tarjosimme tätä julkaisua Alliancessa. Tuohon aikaan kaikki menivät oville yksin, joten minäkin nousin yksin pelokkaana verannalle, jolla istui useita ihmisiä. Lopetettuani esitykseni yksi joukossa ollut nainen sanoi: ”Onpa hänellä soma pikku puhe”, ja otti yhden kirjan. Levitin tuona päivänä 13 ”ZG”:tä, vaikka se oli ensimmäinen kerta, jolloin pidin talosta-taloon-työssä pitemmän, muodollisen esityksen.

Kun olin suunnilleen viidentoista vanha ja kävin yhdeksättä luokkaa, äiti sairastui keuhkokuumeeseen ja joutui sänkyyn yli kuukaudeksi. Nuorin siskoni Hazel oli ihan pieni, joten lopetin koulun kesken, jotta olisin voinut auttaa maatöissä ja pitää huolta lapsista. Silti perheemme suhtautui vakavasti Raamatun totuuteen, ja kävimme säännöllisesti kaikissa seurakunnankokouksissa.

Vuonna 1928 kaikille, jotka olivat läsnä Kristuksen kuoleman muistojuhlassa, annettiin traktaatti ”Missä ovat ne yhdeksän?” Siinä käsiteltiin Luukkaan 17. luvun jakeita 11–19, joissa kerrotaan, kuinka vain yksi kymmenestä puhdistuneesta spitaalisesta kiitti Jeesusta nöyrästi kokemastaan ihmeparannuksesta. Se kosketti sydäntäni. Kysyin itseltäni, missä määrin itse osoitin kiitollisuutta.

Koska kotona oli taas kaikki hyvin ja minä olin terve eikä mikään sitonut minua, päätin muuttaa pois kotoa ja aloittaa tienraivauspalveluksen, joksi kokoaikaista sananpalvelusta sanotaan. Vanhempani kannustivat minua tekemään niin kuin olin päättänyt. Niin tienraivaustoverini Agnes Aleta ja minä saimme aluemääräyksen, ja 28. elokuuta 1928 nousimme junaan aamuyhdeksältä. Meillä kummallakin oli vain yksi matkalaukku sekä olkalaukku raamatullisen kirjallisuutemme kantamista varten. Asemalla siskojani ja vanhempiani itketti niin kuin meitäkin. Ajattelin, että en ehkä näkisi heitä enää ikinä, koska uskoimme Harmagedonin olevan lähellä. Seuraavana aamuna saavuimme määräalueellemme Kentuckyn osavaltiossa sijaitsevaan Brooksvilleen.

Vuokrasimme pienen huoneen eräästä täysihoitolasta ja ostimme ruoaksi tölkeissä myytävää spagettia ja teimme voileipiä. Lähdimme joka päivä eri suuntaan ja menimme sitten oville kumpikin yksinämme. Tarjosimme asukkaille viittä sidottua kirjaa 1,98 dollarilla. Käytyämme vähitellen läpi koko kaupungin olimme löytäneet monia ihmisiä, jotka olivat melko kiinnostuneita Raamatusta.

Suunnilleen kolmen kuukauden kuluttua olimme käyneet jokaisen asukkaan luona Brooksvillessä ja sen lähistöllä sekä Augustassa, minkä jälkeen siirryimme Maysvillen, Parisin ja Richmondin kaupunkeihin. Kolmen seuraavan vuoden aikana kävimme läpi monta piirikuntaa Kentuckyssa, missä ei ollut yhtään seurakuntaa. Meitä kävivät usein auttamassa palveluksessa ystävät ja perheenjäsenet, jotka ajoivat luoksemme Ohiosta viikoksi kerrallaan tai pitemmäksikin aikaa.

Muita ikimuistoisia konventteja

Ohiossa Columbuksessa 24.–30. heinäkuuta 1931 pidetty konventti oli todella ikimuistoinen. Siellä ilmoitettiin, että ottaisimme käyttöön Raamattuun perustuvan nimen Jehovan todistajat (Jesaja 43:12). Kun ihmiset ennen sitä kysyivät meiltä, mihin uskontoon kuuluimme, vastasimme, että ”Kansainväliseen Raamatuntutkijain Seuraan”. Tuo nimitys ei kuitenkaan erottanut meitä muista uskonnollisista ryhmistä kovin hyvin, koska Raamatun tutkijoita kuului moniin muihinkin ryhmiin.

Tienraivaustoverini Agnes oli mennyt naimisiin, joten minä olin jäänyt yksin. Olin siksi riemuissani, kun konventissa ilmoitettiin, että niiden, jotka etsivät tienraivaustoveria, tulisi ilmoittautua tiettyyn paikkaan. Siellä tapasin Bertha ja Elsie Gartyn ja Bessie Ensmingerin. Heillä oli kaksi autoa, ja he etsivät seuraansa neljättä tienraivaajasisarta. Jatkoimme konventin jälkeen matkaamme yhdessä, vaikka emme olleet tavanneet koskaan aikaisemmin.

Kesällä työskentelimme eri puolilla Pennsylvanian osavaltiota, mutta kun talvi teki tuloaan, pyysimme siirtoa etelän lämpimämpiin osavaltioihin: Pohjois-Carolinaan, Virginiaan ja Marylandiin. Keväällä palasimme taas pohjoiseen. Tienraivaajien oli silloin tapana tehdä niin. Vuonna 1934 John Booth ja Rudolph Abbuhl, jotka hekin siirtyivät kesäksi pohjoiseen, toivat Kentuckyssa sijaitsevaan Hazardiin mukanaan Ralph Moyerin ja hänen pikkuveljensä Willardin.

Olin tavannut Ralphin muutaman kerran, ja tutustuimme paremmin suuressa konventissa, joka pidettiin Washingtonissa 30.5.–3.6.1935. Istuin yhdessä Ralphin kanssa yläkatsomossa ”suurta joukkoa” käsittelevän puheen aikana (Ilmestys 7:9–14). Siihen saakka olimme uskoneet, että suureen joukkoon kuuluvat olivat taivaallisen luokan jäseniä, jotka eivät olleet yhtä uskollisia kuin ne 144000 (Ilmestys 14:1–3). En tosiaankaan halunnut kuulua heidän joukkoonsa.

Kun veli Rutherford selitti, että suuri joukko oli maallinen luokka, joka koostui uskollisista ihmisistä, jotka säilyvät elossa Harmagedonista, monet yllättyivät. Sitten hän pyysi kaikkia suureen joukkoon kuuluvia nousemaan seisomaan. No, minä en noussut, mutta Ralph nousi. Myöhemmin asia selkiintyi minulle paremmin, joten vuosi 1935 oli viimeinen vuosi, jolloin otin osaa vertauskuvalliseen leipään ja viiniin Kristuksen kuoleman muistojuhlassa. Äitini kuitenkin otti niihin osaa, kunnes hän kuoli marraskuussa vuonna 1957.

Pysyvä toveri

Ralph ja minä kirjoittelimme toisillemme. Minä palvelin Lake Placidissa New Yorkin osavaltiossa ja Ralph Pennsylvaniassa. Vuonna 1936 hän rakensi pienen asuntovaunun, jonka hän sitten veti autollaan Pottstownista Pennsylvaniasta Newarkiin New Jerseyn osavaltioon, missä pidettiin konventti 16.–18. lokakuuta. Yhtenä iltana ohjelman jälkeen pieni joukko meitä tienraivaajia meni katsomaan Ralphin uutta asuntovaunua. Ralph ja minä seisoimme sen sisällä pienen tiskialtaan ääressä, kun hän kysyi: ”Pidätkö tästä vaunusta?”

Kun nyökkäsin, hän kysyi: ”Haluaisitko asua siinä?”

”Haluaisin”, vastasin, ja hän antoi minulle hellän suudelman, jota en ikinä unohda. Muutaman päivän kuluttua hankimme vihkiluvan. Konventin loputtua menimme 19. lokakuuta Brooklyniin ja kävimme kierroksella Vartiotorni-seuran painotiloissa. Sitten pyysimme tienraivausaluetta. Grant Suiter, joka vastasi alueista, kysyi, ketkä tuolle alueelle menisivät. Ralph sanoi: ”Me menemme, jos pääsemme vihille.”

”Jos tulette takaisin kello 17, me voimme järjestää asian”, veli Suiter vastasi. Meidät vihittiin siis sinä iltana erään Jehovan todistajan kotona Brooklyn Heightsissa. Söimme illallisen joidenkin ystävien kanssa paikallisessa ravintolassa, minkä jälkeen matkustimme julkisilla liikennevälineillä Ralphin asuntovaunulle Newarkiin.

Pian sen jälkeen lähdimme kohti Virginian osavaltiossa sijaitsevaa Heathsvilleä, joka oli ensimmäinen yhteinen tienraivausalueemme. Kävimme läpi Northumberlandin piirikunnan ja siirryimme sitten eteenpäin Pennsylvanian osavaltioon Fultonin ja Franklinin piirikuntiin. Vuonna 1939 Ralph kutsuttiin alueenpalvelijaksi, mikä tarkoitti sitä, että kiersimme säännöllisin väliajoin tietyn alueen seurakunnissa. Palvelimme seurakuntia Tennesseen osavaltiossa. Seuraavana vuonna syntyi poikamme Allen, ja vuonna 1941 jouduimme lopettamaan aluetyön. Sen jälkeen meidät määrättiin erikoistienraivaajiksi Marioniin Virginian osavaltioon. Tuohon aikaan erikoistienraivaajat käyttivät sananpalvelukseen 200 tuntia kuussa.

Teemme muutoksia

Vuonna 1943 totesin, että minun oli pakko luopua erikoistienraivauksesta. Samalla kun asuimme pienessä asuntovaunussa ja huolehdin pienestä lapsesta, valmistin ateriat ja pidin vaatteemme puhtaina, en pystynyt käyttämään sananpalvelukseen kuin kuutisenkymmentä tuntia kuussa. Ralph kuitenkin jatkoi erikoistienraivaajana.

Vuonna 1945 myimme asuntovaunumme, joka oli ollut kotimme yhdeksän vuotta, ja muutimme takaisin Allianceen vanhempieni maatilalle. Siellä, talon etupuolen verannalla, syntyi tyttäremme Rebekah. Ralph hankki osa-aikatyötä kaupungista ja jatkoi vakituisena tienraivaajana. Minä työskentelin maatilalla ja tein mitä pystyin auttaakseni häntä jatkamaan tienraivausta. Perheeni tarjosi meille ilmaista maata ja taloa, mutta Ralph kieltäytyi. Hän ei halunnut ylimääräisiä velvoitteita, sillä ilman niitä pystyimme edistämään Valtakunnan etuja täydemmin.

Vuonna 1950 muutimme Pottstowniin Pennsylvaniaan ja vuokrasimme sieltä talon, josta maksoimme 25 dollaria kuussa. Vuokra nousi 30 seuraavan vuoden aikana vain 75 dollariin. Meistä tuntui, että Jehova auttoi meitä pitämään elämämme yksinkertaisena (Matteus 6:31–33). Ralph teki kolme päivää viikossa parturin töitä. Joka viikko tutkimme Raamattua kahden lapsemme kanssa, kävimme seurakunnankokouksissa ja saarnasimme Valtakunnan hyvää uutista perheenä. Ralph oli myös paikallisen seurakunnan esivalvoja. Elämän pitäminen yksinkertaisena auttoi meitä tekemään paljon Jehovan palveluksessa.

Menetän rakkaan puolisoni

Toukokuun 17. päivänä vuonna 1981 istuimme valtakunnansalissa kuuntelemassa esitelmää. Ralphilla oli huono olo. Hän käveli salin takaosaan ja pyysi yleisönpalvelijaa tuomaan minulle viestin, jossa hän kertoi lähtevänsä kotiin. Se ei ollut lainkaan Ralphin tapaista, joten pyysin, että joku veisi minut heti kotiin. Ralph kuoli laaja-alaiseen sydänkohtaukseen tunnin kuluessa. Seurakunnalle ilmoitettiin samana aamuna Vartiotornin tutkistelun jälkeen, että hän oli nukkunut pois.

Ralph oli käyttänyt tuossa kuussa sananpalvelukseen jo 50 tuntia. Kaiken kaikkiaan hän oli ollut kokoaikaisessa palveluksessa tienraivaajana yli 46 vuotta. Hän oli johtanut raamatuntutkistelua yli sadalle ihmiselle, joista tuli aikanaan kastettuja Jehovan todistajia. Saamamme hengelliset siunaukset olivat kaikkien niiden uhrausten arvoisia, joita teimme vuosien mittaan.

Kiitollinen kokemastani

Viimeksi kuluneet 18 vuotta olen asunut itsekseni ja samalla käynyt kokouksissa, saarnannut toisille silloin kun olen voinut, ja tutkinut Jumalan sanaa. Nyt minulla on asunto vanhustentalossa. Minulla on vain muutamia huonekaluja, enkä ole halunnut televisiota, mutta elämäni on rikasta niin hengellisesti kuin muutenkin. Vanhempani ja kaksi veljeäni olivat uskollisia kuolemaansa saakka, ja kaksi siskoani kulkevat edelleenkin uskollisesti totuuden tiellä.

Olen iloinen siitä, että poikani Allen palvelee seurakunnan vanhimpana. Hän on jo monien vuosien ajan asentanut valtakunnansaleihin ja konventtisaleihin äänilaitteita sekä auttanut samoissa asioissa kesäkonventeissa. Hänen vaimonsa on uskollinen Jumalan palvelija, ja heidän kaksi poikaansa palvelevat vanhimpina. Tyttäreni Rebekah Karres on ollut kokoaikaisessa palveluksessa yli 35 vuotta, neljä vuotta siitä Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa. Viimeksi kuluneet 25 vuotta hän ja hänen miehensä ovat toimineet matkatyössä eri puolilla Yhdysvaltoja.

Jeesus sanoi, että Valtakunta on kuin kätketty aarre, jonka voi löytää (Matteus 13:44). Olen kiitollinen siitä, että perheeni löysi tämän aarteen vuosia sitten. On hienoa voida muistella niitä 80:tä vuotta, jotka olen viettänyt Jumalaa palvellen hänelle vihkiytyneenä, tuntematta katumuksen rahtuakaan. Jos voisin elää elämäni uudelleen, eläisin sen samalla tavalla, koska Jumalan ”rakkaudellinen huomaavaisuus” on tosiaankin ”parempi kuin elämä” (Psalmit 63:3).

[Alaviite]

[Kuva s. 23]

Kuulimme veli Rutherfordin puheen Alliancessa Ohiossa vuonna 1917

[Kuva s. 23]

Ralphin kanssa hänen rakentamansa asuntovaunun edessä

[Kuva s. 24]

Hiljattain kahden lapseni kanssa