Elämäkerta

Kiitollinen kalliista muistoistani

KERTONUT DRUSILLA CAINE

Oli vuosi 1933, ja olin juuri mennyt naimisiin Zanoah Cainen kanssa, joka oli kolporteeraaja eli kokoaikainen evankelista kuten minäkin. Innosta hehkuen suunnittelin siirtymistä mieheni määräalueelle, mutta sitä ennen tarvitsin polkupyörän – ylellisyystavaran, johon minulla ei ollut koskaan ollut varaa, koska lamakaudella ajat olivat vaikeat. Mikä siis avuksi?

KUULTUAAN tukalasta tilanteestani lankoni etsivät kaatopaikoilta vanhoja osia, jotta he voisivat koota niistä minulle polkupyörän. He löysivät tarvitsemansa osat, ja pyörä toimi hienosti! Heti kun opin ajamaan sillä, Zanoah ja minä lähdimme matkaan. Pyöräilimme Englannin Worcesterin ja Herefordin kreivikuntien halki ja todistimme kaikille tapaamillemme ihmisille.

Silloin en tajunnut, että tämä yksinkertainen askel johtaisi elämään, jonka aikana minulle karttuisi runsaasti kalliita muistoja. Elämäni hengellisen perustan olivat kuitenkin laskeneet rakkaat vanhempani.

Suuren sodan vaikeat vuodet

Synnyin joulukuussa 1909. Pian sen jälkeen äitini hankki kirjan Jumalan aikakausisuunnitelma, ja vuonna 1914 vanhempani veivät minut Oldhamiin Lancashiren kreivikuntaan katsomaan ”Kuvanäytös Luomista” (kummankin oli tuottanut ryhmä, joka tunnetaan nykyisin Jehovan todistajina). Niin nuori kuin olinkin, muistan selvästi, kuinka hyppelin kotimatkalla ilosta sen vuoksi, mitä olin nähnyt. Sitten Frank Heeley pani alulle raamatuntutkisteluryhmän Rochdalessa, missä asuimme. Siinä mukana oleminen auttoi perhettämme ymmärtämään Raamattua yhä paremmin.

Rauhallinen elämämme keskeytyi äkisti tuona samana vuonna, kun suuri sota syttyi – tai nykyäänhän sitä sanotaankin ensimmäiseksi maailmansodaksi. Isäni kutsuttiin sotapalvelukseen, mutta hän kieltäytyi puolueettomuuteen vedoten. Häntä kuvailtiin oikeudenistunnossa ”kelpo mieheksi”, ja useita kirjeitä saapui ”herroilta, jotka ilmoittivat uskovansa, että hän oli vilpitön kieltäytyessään tarttumasta aseisiin”, kertoi paikallinen sanomalehti.

Isää ei kuitenkaan vapautettu sotapalveluksesta kokonaan, vaan hänet merkittiin vapautetuksi ”ainoastaan asepalveluksesta”. Hänestä tuli heti pilkan kohde, samoin kuin äidistä ja minusta. Aikanaan hänen luokitustaan tarkistettiin, ja hänet määrättiin maataloustyöhön, mutta jotkut maanviljelijät käyttivät tilaisuutta hyväkseen eivätkä maksaneet hänelle juuri mitään. Kyetäkseen elättämään perheen äiti teki raskaita töitä nälkäpalkalla eräässä yksityisessä pesulassa. Ymmärrän kuitenkin nyt, miten vahvistavaa kehitysvuosieni viettäminen tällaisissa vaikeissa olosuhteissa oli; se auttoi minua arvostamaan tärkeämpiä hengellisiä asioita.

Pieni alku

Pian tuttavapiiriimme kuului innokas raamatuntutkija Daniel Hughes. Hän oli hiilikaivostyöläisenä Ruabonissa, kylässä joka sijaitsi noin 20 kilometrin päässä Oswestrysta, minne me olimme muuttaneet. Dan-setä, joksi minä häntä kutsuin, piti meihin yhteyttä, ja tullessaan tapaamaan meitä hän keskusteli aina hengellisistä asioista. Hän ei koskaan puhunut niitä näitä. Oswestryyn perustettiin raamatuntutkisteluluokka vuonna 1920, ja Dan-setä antoi minulle kirjan Jumalan harppu vuonna 1921. Pidin sitä suuressa arvossa, koska sen ansiosta minun oli paljon helpompi ymmärtää Raamatun opetuksia.

Olimme tekemisissä myös Pryce Hughesina kanssa, josta tuli myöhemmin Jehovan todistajien Lontoon-haaratoimiston valvoja. Hän asui perheineen melko lähellä meitä Bronygarthissa Walesin rajalla, ja hänen sisarestaan Cissiestä tuli äitini läheinen ystävä.

Muistan, millaista innostusta vuonna 1922 esitetty kehotus ”julistakaa Kuningasta ja hänen valtakuntaansa” sai aikaan. Vaikka kävin vielä koulua, olin seuraavina vuosina innokkaasti mukana levittämässä erikoistraktaatteja, varsinkin traktaattia Syytös väärää kristillisyyttä vastaan vuonna 1924. Tuolla vuosikymmenellä minulla oli tosiaan hieno tilaisuus olla tekemisissä monien uskollisten veljien ja sisarten kanssa. Heihin kuuluivat muun muassa Maud Clarkb ja hänen tienraivaustoverinsa Mary Grantc, Edgar Clayd, Robert Hadlington, Katy Roberts, Edwin Skinnere sekä Percy Chapman ja Jack Nathanf, jotka kumpikin lähtivät Kanadaan auttamaan työn eteenpäin viemisessä.

Raamatullinen puhe ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan” osoittautui ajankohtaiseksi todistukseksi laajalla alueellamme. Pryce Hughesin sukulainen Stanley Rogers tuli Liverpoolista pitämään tämän puheen 14. toukokuuta 1922 Chirkissä, eräässä Oswestryn pohjoispuolella sijaitsevassa kylässä. Myöhemmin samana iltana hän piti sen myös Oswestryn The Picture Playhouse -elokuvateatterissa. Minulla on vieläkin tallessa yksi niistä jakeluilmoituksista, jotka painettiin erityisesti tuota tilaisuutta varten. Koko tämän ajan pieni ryhmämme sai vahvistusta luonamme vierailleiden kolmen matkavalvojan, Herbert Seniorin, Albert Lloydin ja John Blaneyn, käynneistä; heitä sanottiin silloin saarnaajaveljiksi.

Päätöksenteon aika

Vuonna 1929 päätin mennä kasteelle. Olin 19-vuotias, ja samaan aikaan kohtasin ensimmäisen todellisen koetukseni. Tapasin erään nuoren miehen, jonka isä oli poliitikko. Ihastuimme toisiimme, ja hän kosi minua. Vuotta aiemmin oli julkaistu kirja Hallitus, joten annoin hänelle sellaisen. Pian kävi kuitenkin ilmi, ettei hän ollut kiinnostunut taivaallisesta hallituksesta, joka oli tuon kirjan teema. Tiesin sen perusteella, mitä olin tutkinut, että muinaisten israelilaisten ei tullut lankoutua ei-uskovien kanssa ja että tämä periaate soveltui myös kristittyihin. Siksi annoin kosintaan kieltävän vastauksen, vaikka se olikin vaikeaa. (5. Mooseksen kirja 7:3; 2. Korinttilaisille 6:14.)

Sain voimaa apostoli Paavalin sanoista: ”Älkäämme siis luopuko hyvän tekemisestä, sillä aikanaan me tulemme niittämään, ellemme lopen väsy.” (Galatalaisille 6:9.) Rakas Dan-setäkin auttoi, kun hän kirjoitti: ”Kohtasitpa koetuksen helpon taikka vaikean, lue Roomalaisille 8, jae 28”, missä sanotaan: ”Mehän tiedämme, että Jumala panee kaikki tekonsa myötävaikuttamaan yhdessä niiden hyväksi, jotka rakastavat Jumalaa, niiden, jotka ovat hänen tarkoituksensa mukaan kutsuttuja.” Helppoa se ei ollut, mutta tiesin tehneeni oikein. Sinä vuonna ryhdyin kolporteeraajaksi.

Haasteellista työtä

Vuonna 1931 saimme uuden nimemme Jehovan todistajat, ja tuona vuonna meillä oli voimallinen kampanja, jossa käytimme kirjasta Valtakunta, maailman toivo. Jokaiselle poliitikolle, papille ja liikemiehelle annettiin yksi kirjanen. Alueeni ulottui Oswestrysta Wrexhamiin, noin 25 kilometrin päähän pohjoiseen. Koko alueen läpi käyminen oli haasteellista.

Seuraavana vuonna konventissa Birminghamissa ilmoitettiin, että erään tehtävän hoitamiseen tarvittiin 24 vapaaehtoista. Me 24 ilmoittauduimme innokkaina uuteen palveluksen piirteeseen tietämättä, mikä se olisi. Voit kuvitella, miten yllättyneitä olimme, kun meidät määrättiin pareittain tarjoamaan tuota samaa kirjasta Valtakunta, maailman toivo yllämme rinta- ja selkäpuolella kannettavat kilvet, joissa julistettiin Valtakuntaa.

Koska työskentelimme tuomiokirkon lähistöllä, tunsin oloni melkoisen vaivautuneeksi. Lohdutin itseäni sillä, ettei kukaan tuntenut minua tuossa kaupungissa, mutta kuinka ollakaan, ensimmäinen ihminen, joka tuli luokseni, oli entinen koulutoverini. Hän vain tuijotti minua ja sanoi: ”Mitä ihmettä sinä oikein teet tuollaisissa tamineissa?” Tuo kokemus karkotti minusta viimeisenkin ihmispelon rippeen!

Muutto etäämmäs

Vuonna 1933 menin naimisiin leskeksi jääneen Zanoahin kanssa, joka oli minua 25 vuotta vanhempi. Zanoahin ensimmäinen vaimo oli ollut innokas raamatuntutkija, ja tämän kuoleman jälkeen hän oli pysynyt uskollisesti määräalueellaan. Muutimme pian Englannista uudelle alueellemme Pohjois-Walesiin noin 150 kilometrin päähän. Pahvilaatikot, matkalaukut ja muut kallisarvoiset tavaramme oli aseteltu huterasti polkupyöriemme ohjaustangon varaan, ahdettu rungon tankojen väliin ja pakattu pyörälaukkuihin – mutta me pääsimme perille! Tuolla määräalueella polkupyörämme olivat korvaamattomia kulkuvälineitä. Pääsimme niillä joka paikkaan, jopa lähelle Cader Idrisin, suunnilleen 900 metriä korkean walesilaisen vuoren, huippua. Oli todella palkitsevaa löytää ihmisiä, jotka kaipasivat kuulla ”tätä valtakunnan hyvää uutista” (Matteus 24:14).

Olimme olleet alueellamme vasta vähän aikaa, kun ihmiset kertoivat meille, että eräs Tom Pryce oli saarnannut heille aivan niin kuin mekin. Saimme lopulta selville, että Tom asui Long Mountainilla lähellä Welshpoolia, ja millaisen yllätyksen koimmekaan tavatessamme hänet! Olin saarnaamisurani alussa levittänyt hänelle Raamatun tutkimisen apuvälineen nimeltä Sovitus. Hän oli tutkinut sen itsekseen, pyytänyt Lontoosta kirjeitse lisää kirjallisuutta ja siitä pitäen kertonut innokkaasti vasta löytämästään uskosta toisille. Vietimme yhdessä monia iloisia hetkiä, kun tutkimme usein kolmisin rohkaistaksemme toisiamme.

Onnettomuus johtaa siunauksiin

Vuonna 1934 kaikki lähellä Pohjois-Walesia toimivat kolporteeraajat kutsuttiin Wrexhamin kaupunkiin auttamaan kirjasen Vanhurskas Hallitsija levittämisessä. Päivää ennen tämän erikoiskampanjan alkua oli tapahtunut suuronnettomuus. Gresfordin hiilikaivoksessa, Wrexhamista kolme kilometriä pohjoiseen, oli tapahtunut räjähdys, joka oli aiheuttanut 266 kaivostyöläisen kuoleman. Yli 200 lasta menetti isänsä, ja 160 naista jäi leskeksi.

Meidän oli määrä tehdä luettelo jälkeenjääneistä, käydä kunkin luona ja jättää kirjanen. Eräs, jonka nimi osui minulle, oli rouva Chadwick, joka oli menettänyt 19-vuotiaan poikansa. Kun menin tapaamaan häntä, hänen vanhempi poikansa Jack oli hänen luonaan lohduttamassa häntä. Tuo nuori mies tunnisti minut, muttei sanonut siitä mitään. Myöhemmin hän luki antamani kirjasen ja etsi sitten käsiinsä kirjasen Viimeinen sota, jonka olin jättänyt hänelle muutamaa vuotta aiemmin.

Jack ja hänen vaimonsa May saivat selville, missä olin yötä, ja tulivat hakemaan minulta lisää kirjallisuutta. Vuonna 1936 Wrexhamissa alettiin pitää kokouksia heidän kotonaan. Albert Lloydin vierailtua Wrexhamissa puoli vuotta myöhemmin sinne perustettiin seurakunta, ja Jack Chadwick nimitettiin esivalvojaksi. Nykyisin Wrexhamissa on kolme seurakuntaa.

Elämää mustalaisvankkureissa

Noihin aikoihin asti olimme eri paikoissa kierrellessämme yöpyneet missä milloinkin. Nyt Zanoah päätti, että meidän oli aika hankkia oma koti, sellainen jota voitaisiin hinata paikasta toiseen. Mieheni oli syntyperältään mustalainen ja taitava puuseppä, joten hän rakensi meille mustalaisvankkurit. Me käytimme niistä raamatullista nimeä Elizabeth (Elisabet), joka tarkoittaa ’yltäkylläisyyden Jumalaa’.

Muistan erityisesti yhden yöpymispaikkamme, erään hedelmätarhan puron äärellä. Minusta se oli aivan kuin paratiisi! Mikään ei pilannut niiden vuosien onnellisuutta, jotka vietimme yhdessä noissa vankkureissa, vaikka niissä olikin omat rajoituksensa. Kylmällä säällä vuodevaatteet usein jäätyivät vankkureiden seiniin, ja kosteuden tiivistyminen oli ainainen ongelma. Lisäksi vesi piti kantaa, joskus melkoisen matkankin päästä, mutta me selvisimme näistä vaikeuksista yhdessä.

Eräänä talvena minä olin sairaana ja meillä oli tuskin lainkaan ruokaa ja rahaa. Zanoah istui sängyn laidalle, otti käteni omaansa ja luki minulle psalmin 37:25: ”Olen ollut nuorukainen ja olen tullut vanhaksi, mutta en ole nähnyt vanhurskasta hylättynä enkä hänen jälkeläistensä etsivän leipää.” Hän katsoi syvälle silmiini ja sanoi: ”Jos jotain ei pian tapahdu, niin joudumme kerjäämään, enkä mitenkään voi uskoa, että Jumala sallii sitä!” Sitten hän lähti todistamaan naapureillemme.

Kun Zanoah palasi puolen päivän aikoihin laittamaan minulle jotakin juotavaa, häntä odotti kirjekuori. Se sisälsi 50 puntaa hänen isältään. Zanoahia oli joitakin vuosia aiemmin syytetty petoksesta, mutta hänen syyttömyytensä oli juuri todistettu. Tuon lahjan oli tarkoitus hyvittää tapahtunut. Miten sopivaan aikaan se saapuikaan!

Terveellinen opetus

Joskus voimme oppia jonkin läksyn vuosien takaisista tapahtumista. Seuraava valaisee asiaa: Ennen kuin lopetin koulun vuonna 1927, todistin kaikille luokkatovereilleni ja opettajilleni – kaikille paitsi yhdelle, Lavinia Fairclough’lle. Koska kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, mihin aioin elämäni käyttää, enkä muutenkaan tullut kovin hyvin toimeen neiti Fairclough’n kanssa, päätin olla kertomatta hänelle. Voitte kuvitella, miten yllättynyt – ja iloinen – olin, kun noin 20 vuotta myöhemmin äitini kertoi minulle, että tuo opettaja oli tullut käymään kaikkien vanhojen ystäviensä ja oppilaittensa luona kertoakseen heille, että hänestä oli tullut Jehovan todistaja!

Kun tapasimme, selitin hänelle, miksen ollut kertonut hänelle uskostani ja suunnittelemastani urasta aiemmin. Hän kuunteli hiljaa ja sanoi sitten: ”Olin aina etsinyt totuutta. Sen löytäminen oli ollut suurin toiveeni!” Tämä kokemus oli minulle terveellinen opetus, joka painoi mieleeni, että meidän ei tule koskaan pidättyä todistamasta kaikille tapaamillemme ihmisille emmekä saa tuomita ketään ennakolta.

Toinen sota ja sen jälkeiset vuodet

Taivaalle alkoi jälleen kerääntyä sodan pilviä 1930-luvun lähetessä loppuaan. Kymmenen vuotta nuorempi veljeni Dennis vapautettiin sotapalveluksesta sillä ehdolla, että hän pysyisi ansiotyössään. Hän ei ollut koskaan osoittanut kovin paljon kiinnostusta totuutta kohtaan, joten mieheni ja minä pyysimme tuolla alueella toimivia tienraivaajia Rupert Bradburya ja tämän veljeä Davidia käymään hänen luonaan. He kävivät ja alkoivat tutkia hänen kanssaan Raamattua. Dennis kävi kasteella vuonna 1942 ja aloitti myöhemmin tienraivauspalveluksen. Vuonna 1957 hänet nimitettiin matkavalvojaksi.

Tyttäremme Elizabeth syntyi vuonna 1938, ja Zanoah laajensi vankkureitamme vastaamaan uusia tarpeitamme. Kun toinen tyttäremme Eunice syntyi vuonna 1942, näytti viisaalta etsiä pysyvämpi asuinpaikka. Tästä syystä Zanoah keskeytti tienraivauksen muutamaksi vuodeksi, ja muutimme pieneen taloon lähelle Wrexhamia. Myöhemmin asetuimme asumaan viereisessä kreivikunnassa Cheshiressä sijaitsevaan Middlewichiin. Siellä rakas mieheni kuoli vuonna 1956.

Kahdesta tyttärestämme tuli kokoaikaisia sananpalvelijoita, ja molemmat ovat onnellisesti naimisissa. Eunice ja hänen miehensä, joka on vanhin, palvelevat edelleen erikoistienraivaajina Lontoossa. Myös Elizabethin mies on seurakunnan vanhin, ja olen iloinen, että he, heidän lapsensa ja neljä lapsenlapsenlastani asuvat lähellä minua Prestonissa Lancashiressa.

Olen kiitollinen siitä, että pystyn kävelemään asuntoni ulko-ovelta tien yli valtakunnansalille. Viime vuosina olen ollut tekemisissä gudžaratinkielisen ryhmän kanssa, joka kokoontuu samassa salissa. Kielen oppiminen ei ole ollut helppoa, koska olen nykyään melko huonokuuloinen. Toisin kuin nuorempien minun on joskus vaikea kuulla kaikkia äänenkorkeuden eroja. Mutta gudžaratin opetteleminen on kiinnostava haaste.

Pystyn vieläkin saarnaamaan ovelta ovelle ja johtamaan raamatuntutkisteluja kotonani. Kun ystäviä tulee käymään luonani, minusta on aina mukavaa kertoa joitakin kokemuksia menneiltä vuosilta. Olen valtavan kiitollinen siitä, että minulla on kalliita muistoja niistä siunauksista, joita olen saanut Jehovan kansan keskuudessa lähes 90 vuoden aikana.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 25]

Jakeluilmoitus, jossa mainostettiin raamatullista puhetta ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”, jonka kuulin 14. toukokuuta 1922

[Kuva s. 26]

Zanoahin kanssa pian naimisiinmenomme jälkeen vuonna 1933

[Kuva s. 26]

”Elizabethin”, mieheni rakentamien vankkureiden, vierellä