Elämäkerta

Jehova palkitsee runsaasti ne jotka noudattavat hänen tietään

KERTONUT ROMUALD STAWSKI

Kun toinen maailmansota alkoi syyskuussa 1939, Pohjois-Puolassa käytiin ankaria taisteluja. Uteliaana yhdeksänvuotiaana poikana menin katsomaan läheistä taistelukenttää. Näky oli hirvittävä: kaikkialla maassa lojui ruumiita, ja ilma oli täynnä tukahduttavaa savua. Päällimmäisenä ajatuksenani oli, miten pääsisin turvallisesti kotiin, mutta mieleeni tuli myös kysymyksiä: ”Miksi Jumala sallii tällaisia kamalia asioita? Kenen puolella hän on?”

SODAN lähetessä loppuaan nuoria miehiä pakotettiin Saksan sotakoneiston palvelukseen. Jokainen, joka julkesi kieltäytyä, hirtettiin puuhun tai sillankaiteeseen rinnassaan lappu ”petturi” tai ”sabotööri”. Kaupunkimme Gdynia jäi taistelevien armeijoiden väliin. Kun menimme kaupungin ulkopuolelle hakemaan vettä, luodit ja kranaatit viuhuivat päämme ylitse, ja pikkuveljeni Henryk haavoittui kuolettavasti. Hirvittävien olosuhteiden vuoksi äiti siirsi meidät neljä lasta turvaan erääseen kellariin. Siellä kaksivuotias veljeni Eugeniusz kuoli kurkkumätään.

Jälleen mietin itsekseni: ”Missä Jumala on? Miksi hän sallii tällaista kärsimystä?” Vaikka olin harras katolilainen ja kävin säännöllisesti kirkossa, en löytänyt vastauksia.

Omaksun Raamatun totuuden

Sain vastaukset kysymyksiini odottamattomasta lähteestä. Sota päättyi vuonna 1945, ja alkuvuodesta 1947 muuan Jehovan todistaja tuli käymään luonamme Gdyniassa. Äiti keskusteli hänen kanssaan, ja kuulin osittain, mitä he puhuivat. Se vaikutti johdonmukaiselta, joten otimme vastaan kutsun todistajien kokoukseen. Vain kuukauden kuluttua, vaikka en vielä tuntenut täysin Raamatun totuutta, liityin paikalliseen todistajien ryhmään ja saarnasin toisille paremmasta maailmasta, jossa ei olisi sotaa eikä raakuuksia. Se tuotti minulle paljon iloa.

Syyskuussa 1947 minut kastettiin Sopotissa pidetyssä kierroskonventissa. Seuraavassa toukokuussa aloitin vakituisen tienraivauksen, mikä merkitsi sitä, että käytin suurimman osan ajastani Raamatun sanoman saarnaamiseen toisille. Paikalliset papit vastustivat työtämme kiihkeästi ja lietsoivat väkivaltaa meitä vastaan. Kerran vihainen väkijoukko hyökkäsi kimppuumme, kivitti meitä ja hakkasi meidät pahasti. Toisella kertaa eräät nunnat ja papit usuttivat ihmisjoukon kimppuumme. Pakenimme poliisiasemalle, mutta väki piiritti rakennuksen ja uhkasi piestä meidät. Viimein poliisi sai apuvoimia, ja meidät vietiin pois vankassa turvasaattueessa.

Alueellamme ei ollut tuohon aikaan seurakuntaa. Yövyimme joskus metsässä taivasalla, mutta olimme onnellisia siitä, että pystyimme saarnaamaan olosuhteista huolimatta. Nykyään tuolla alueella on vahvoja seurakuntia.

Betel-palvelus ja pidätys

Vuonna 1949 minut kutsuttiin Łódźissa sijaitsevaan Betel-kotiin. Oli suuri ilo palvella sellaisessa paikassa! Valitettavasti palvelukseni jäi kuitenkin lyhyeksi. Kesäkuussa 1950, kuukautta ennen kuin työmme kiellettiin virallisesti, minut pidätettiin muiden Betelin veljien mukana. Minut vietiin vankilaan, missä minua odotti julma kuulustelu.

Koska isäni työskenteli laivalla, joka kävi säännöllisesti New Yorkissa, tutkintaan osallistuvat virkailijat yrittivät saada minut myöntämään, että hän vakoili Yhdysvaltojen hyväksi. Kuulustelu oli armotonta. Lisäksi neljä virkailijaa yritti samanaikaisesti saada minut todistamaan veli Wilhelm Scheideria vastaan, joka johti tuolloin toimintaamme Puolassa. He hakkasivat kantapäitäni paksuilla kepeillä. Kun makasin lattialla verta vuotavana ja minusta tuntui, etten kestäisi enää, huusin: ”Jehova, auta minua!” Vainoojani yllättyivät ja lopettivat hakkaamisen. Muutaman minuutin kuluttua he vaipuivat uneen. Olin huojentunut ja sain kerättyä voimia. Tämä vakuutti minut siitä, että Jehova vastaa rakkaudellisesti vihkiytyneiden palvelijoittensa avunhuutoihin. Se vahvisti uskoani ja opetti minut panemaan täyden luottamukseni Jumalaan.

Tutkinnan loppuraporttiin sisältyi väärennetty lausunto, jonka minä olin muka antanut. Kun esitin vastalauseeni, eräs virkailijoista komensi: ”Selität sen oikeudessa!” Muuan ystävällinen sellitoveri sanoi, ettei minun tarvinnut olla huolissani, koska sotilassyyttäjän piti vahvistaa loppuraportti ja pystyisin silloin kumoamaan väärän lausunnon. Niin kävikin.

Kierrostyöhön ja taas vankilaan

Minut vapautettiin tammikuussa 1951. Kuukauden kuluttua aloin palvella kierrosvalvojana. Me matkavalvojat työskentelimme kiellosta huolimatta vahvistaaksemme seurakuntia ja auttaaksemme turvallisuuspalvelun toiminnan vuoksi hajallaan olevia todistajia. Kannustimme veljiä jatkamaan palvelusta. Myöhempinä vuosina nämä veljet tukivat rohkeasti matkavalvojia ja painoivat ja levittivät raamatullista kirjallisuutta maan alla.

Huhtikuussa 1951 turvallisuuspalvelun virkailijat, jotka olivat pitäneet minua tiukasti silmällä, pidättivät minut erään seurakunnan kokouksen jälkeen. Koska kieltäydyin vastaamasta heidän kysymyksiinsä, he veivät minut Bydgoszczissa sijaitsevaan vankilaan, missä kuulustelut alkoivat tuona samana yönä. Minun piti seistä seinää vasten kuusi päivää ja kuusi yötä ilman ruokaa ja juomaa virkailijoiden tupruttamassa sakeassa tupakansavussa. Minua hakattiin pampulla ja poltettiin savukkeilla. Kun pyörryin, he kaatoivat vettä päälleni ja jatkoivat kuulustelua. Anoin Jehovalta voimaa kestää, ja hän tuki minua.

Bydgoszczin vankilaan joutumisella oli hyvätkin puolensa. Pystyin kertomaan siellä totuudesta ihmisille, joita ei muuten olisi voitu tavoittaa. Todistamiseen oli tosiaankin monia tilaisuuksia. Surullisen ja usein jopa toivottoman tilanteensa vuoksi vangit olivat erittäin vastaanottavaisia hyvälle uutiselle.

Kaksi suurta muutosta

Pian sen jälkeen, kun pääsin vapaaksi vuonna 1952, tapasin Nelan, innokkaan tienraivaajasisaren. Hän oli ollut tienraivaajana Etelä-Puolassa, mutta työskenteli sittemmin ”leipomossa”, salaisessa paikassa, jossa kirjallisuuttamme painettiin. Se oli kovaa työtä, joka vaati valppautta ja uhrautuvuutta. Menimme naimisiin vuonna 1954 ja jatkoimme kokoaikaisessa palveluksessa, kunnes tyttäremme Lidia syntyi. Silloin päätimme, että Nela lopettaisi kokoaikaisen palveluksen ja jäisi kotiin hoitamaan tytärtämme, jotta minä voisin jatkaa matkatyössä.

Meidän piti tehdä samana vuonna toinenkin tärkeä päätös. Minua pyydettiin palvelemaan piirivalvojana alueella, joka käsitti kolmanneksen Puolasta. Harkitsimme asiaa ja rukoilimme sen johdosta. Tiesin, miten tärkeää veljiemme vahvistaminen oli kiellon alaisuudessa. Todistajia pidätettiin tavan takaa, joten hengellistä rohkaisua tarvittiin kipeästi. Nelan tuen ansiosta saatoin ottaa tehtävän vastaan. Jehovan avulla palvelin siinä 38 vuotta.

Vastuussa ”leipomoista”

Tuohon aikaan piirivalvoja oli vastuussa ”leipomoista”, jotka sijaitsivat syrjäisissä paikoissa. Poliisi oli kaiken aikaa kannoillamme ja yritti löytää ja sulkea painojamme. Joskus he onnistuivat, mutta meiltä ei koskaan puuttunut tarvitsemaamme hengellistä ravintoa. Oli aivan ilmeistä, että Jehova piti meistä huolta.

Jotta joku voitiin kutsua kovaan ja vaaralliseen painotyöhön, hänen piti olla uskollinen, valpas, uhrautuva ja tottelevainen. Noiden ominaisuuksien ansiosta ”leipomo” saattoi toimia turvallisesti. Sopivan paikan löytäminen tätä maanalaista painotoimintaa varten oli vaikeaa. Jotkin paikat vaikuttivat hyviltä, mutta sikäläiset veljet eivät olleet kovin varovaisia. Toisissa paikoissa asia oli päinvastoin. Veljet olivat valmiita tekemään poikkeuksellisen suuria uhrauksia. Arvostin vilpittömästi kaikkia niitä veljiä ja sisaria, joiden kanssa sain työskennellä.

Hyvää uutista puolustetaan

Noina vaikeina vuosina meitä syytettiin jatkuvasti laittomaan, kumoukselliseen toimintaan osallistumisesta ja vietiin oikeuteen. Tämä oli ongelma, koska meillä ei ollut asianajajia, jotka olisivat puolustaneet meitä. Jotkut asianajajat olivat meille myötämielisiä, mutta useimmat pelkäsivät julkisuutta eivätkä halunneet herättää tyytymättömyyttä viranomaisissa. Jehova oli kuitenkin selvillä siitä, mitä tarvitsimme, ja aikanaan hän ratkaisi asian.

Krakovalaista matkavalvojaa Alojzy Prostakia kohdeltiin niin julmasti kuulustelun aikana, että hänet piti viedä vankilan sairasosastolle. Se että hän pysyi lujana henkisestä ja fyysisestä kidutuksesta huolimatta, herätti kunnioitusta ja ihailua muissa osastolla olleissa vangeissa. Veli Prostakin rohkeus teki vaikutuksen muun muassa lakimieheen nimeltä Witold Lis-Olszewski. Tämä keskusteli hänen kanssaan useita kertoja ja lupasi: ”Heti kun pääsen vapaaksi ja saan jatkaa työtäni, minä puolustan Jehovan todistajia.” Hän tarkoitti, mitä sanoi.

Olszewskilla oli oma asianajajien työryhmä, joka oli ihailtavan sitoutunut tehtäväänsä. Kun vastustus oli kiihkeimmillään, he puolustivat veljiä kuukauden aikana noin 30 oikeudenkäynnissä – yhdessä joka päivä! Olszewski täytyi pitää tarkasti ajan tasalla oikeusjutuista, joten minut määrättiin olemaan yhteydessä häneen. Työskentelin hänen kanssaan seitsemän vuotta 1960- ja 70-luvulla.

Opin noina vuosina paljon lakiasioista. Seurasin usein oikeudenkäyntejä, asianajajien puheenvuoroja – niin meille suotuisia kuin epäsuotuisiakin – puolustuksen menetelmiä ja syytettyjen uskonveljien todistuksia. Siitä oli paljon hyötyä, kun veljemme tarvitsivat neuvoja siitä, mitä sanoa ja milloin pysyä vaiti oikeuden edessä, varsinkin kun heitä pyydettiin todistajiksi.

Oikeudenkäynnin aikana Olszewski yöpyi usein Jehovan todistajien luona. Se ei johtunut siitä, etteikö hänellä olisi ollut varaa hotellihuoneeseen, vaan kuten hän kerran sanoi: ”Ennen oikeudenkäyntiä haluan imeä itseeni teidän henkeänne.” Hänen apunsa ansiosta monet oikeudenkäynnit päättyivät meille myönteisesti. Hän puolusti minua useita kertoja eikä suostunut koskaan ottamaan minulta rahaa. Eräässä yhteydessä hän kieltäytyi ottamasta maksua 30 tapauksesta. Hän sanoi: ”Haluan tukea työtänne edes hieman.” Eikä tuo rahasumma ollut pieni. Olszewskin ja hänen työryhmänsä toiminta ei jäänyt viranomaisilta huomaamatta, mutta se ei estänyt häntä auttamasta meitä.

On vaikeaa kuvailla sitä hienoa todistusta, jonka veljemme antoivat noissa oikeudenkäynneissä. Monet tulivat oikeuteen seuraamaan oikeudenkäyntejä ja vahvistamaan syytettyjä veljiä. Silloin kun oikeudenkäyntejä oli kaikkein eniten, laskin, että näitä tukijoita oli yhden vuoden aikana jopa 30000. Se oli totisesti suuri joukko Jehovan todistajia!

Uusi tehtävä

Vuonna 1989 työtämme koskeva kielto poistettiin. Kolme vuotta myöhemmin rakennettiin ja vihittiin käyttöön uusi haaratoimisto. Minut kutsuttiin sinne työskentelemään sairaalatietopalvelussa, ja otin tuon tehtävän vastaan ilomielin. Kolmen hengen ryhmämme tuki veljiä verikysymyksessä ja auttoi heitä puolustamaan kristilliseen omaantuntoonsa perustuvaa kantaansa (Apostolien teot 15:29).

Vaimoni ja minä olemme olleet hyvin kiitollisia siitä, että olemme saaneet palvella Jehovaa saarnaamistyössä. Nela on aina tukenut ja kannustanut minua. Tulen aina olemaan kiitollinen siitä, että kun minulla riitti työtä teokraattisissa tehtävissä tai jouduin vankilaan, hän ei koskaan valittanut poissaoloani. Vaikeina aikoina hän lohdutti toisia sen sijaan, että olisi itse luhistunut.

Esimerkiksi vuonna 1974 minut ja muita matkavalvojia pidätettiin. Jotkut veljet, jotka tiesivät sen, halusivat kertoa siitä vaimolleni varovasti. Kun he tapasivat hänet, he kysyivät: ”Sisar Nela, oletko varustautunut pahimpaan?” Ensin hän jähmettyi pelästyneenä paikoilleen, koska hän luuli minun kuolleen. Mutta kun hän sai tietää, mitä todellisuudessa oli tapahtunut, hän sanoi helpottuneena: ”Hän on elossa! Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän on vankilassa.” Veljet kertoivat minulle myöhemmin, että hänen myönteinen asenteensa teki heihin suuren vaikutuksen.

Vaikka olemme menneisyydessä kokeneet kovia, Jehova on aina palkinnut runsaasti sen, että olemme noudattaneet hänen tietään. Olemme valtavan iloisia siitä, että tyttäremme Lidia ja hänen miehensä Alfred DeRusha ovat osoittautuneet esimerkilliseksi kristilliseksi pariskunnaksi. He ovat kasvattaneet pojistaan Christopherista ja Jonathanista vihkiytyneitä Jumalan palvelijoita, mikä lisää iloamme. Myös veljeni Ryszard ja sisareni Urszula ovat olleet uskollisia kristittyjä monien vuosien ajan.

Jehova ei ole koskaan hylännyt meitä, ja haluamme edelleen palvella häntä kokosydämisesti. Olemme kokeneet henkilökohtaisesti, että psalmin 37:34:n sanat tosiaan pitävät paikkansa: ”Pane toivosi Jehovaan ja noudata hänen tietään, niin hän korottaa sinut ottamaan maan haltuusi.” Odotamme koko sydämestämme sitä aikaa, jolloin tämä lupaus täyttyy lopullisesti.

[Kuva s. 17]

Konventissa, joka pidettiin erään veljen puutarhassa Krakovassa vuonna 1964

[Kuva s. 18]

Vaimoni Nelan ja tyttäremme Lidian kanssa vuonna 1968

[Kuva s. 20]

Erään todistajapojan kanssa ennen hänen veretöntä sydänleikkaustaan

[Kuva s. 20]

Minä ja erään Katowicen sairaalan lasten verettömän sydänkirurgian johtava kirurgi Wites

[Kuva s. 20]

Nelan kanssa vuonna 2002