Sekaantuminen maailman asioihin huolestuttaa monia

UUTISET kertovat nykyään usein papeista. Kun otat käteesi sanoma- tai aikakauslehden, niin ei ole harvinaista lukea pappien sekaantumisesta maailman asioihin. Monet heistä osallistuvat nykyään protesteihin, ryhtyvät passiiviseen vastarintaan ja jopa kannattavat vallankumousta ja väkivaltaa tietyissä olosuhteissa.

Argentiinalainen uutiskuvalehti Analysis totesi: ”Vuoden 1968 viimeisinä viikkoina noin 150 katolista pappia herätti poliittista odotusta eri puolilla maata. Niinpä he puhuivat Córdobassa väkivaltaisen vallankumouksen tarpeellisuuden puolesta. Neuquénissa, Chacossa ja Tucumánissa he ahdistelivat hallitusta . . . kun taas Buenos Airesissa he esittivät [presidentti] Onganíalle anomuksen.”

Brasiliassakin kirkon johtajat ovat joutuneet ristiriitaan hallituksen kanssa poliittisen kiihotustoiminnan takia. Ja Yhdysvalloissa Chicago Tribune -lehti totesi: ”Kun äskeisissä katumellakoissa pidätettiin 441 henkilöä, niin aikuisista miehistä 61 – 26 prosenttia – oli pappeja.”

Onko se sopivaa?

Uskotko, että pappien on sopivaa tällä tavoin sekaantua maailman asioihin? Monet ajattelevat, ettei se ole, ja he ovat huolissaan ja jopa suutuksissaan.

Eteläafrikkalainen johtavassa asemassa oleva hallitusmies Ben Schoeman sanoi vihaisena: ”Me alamme kyllästyä poliittisiin piispoihin. He käyttävät saarnastuolejaan puolustaakseen likaisia hyökkäyksiään hallituksen kimppuun.” Myös Bridgendissä Glamorganissa Englannissa erään baptistikirkon jäsenet raivostuivat poliittisista saarnoista. Eräs heistä sanoi: ”Pappi on poliittinen kiihkoilija. . . . Me menemme kappeliin kuulemaan evankeliumia emmekä tuota roskaa.”

Berliner Morgenpost -lehti totesi, että kirkon johtajien sekaantuminen politiikkaan on saanut osakseen ”monien närkästyksen ja vihan”, ja lopetti: ”Kirkko, joka uskoo, että politiikka on tärkeämpää kuin saarnaaminen, . . . on käynyt vastenmieliseksi.” – 29.8.1969.

Ajatteletko samalla tavalla? Oletko ihmetellyt, miten sellainen toiminta voisi mitenkään olla kristillistä? Monet pitävät myös vastenmielisenä sitä, kun jotkut papit puhuvat väkivaltaisen vallankumouksen puolesta. Ja kirkko puolustaa virallisesti noiden pappien näkemyksiä!

Kun esimerkiksi Kirkkojen maailmanneuvosto, johon kuuluu 237 jäsenkirkkoa, kokoontui vuonna 1968 Upsalaan, niin se antoi seuraavan julkilausuman: ”Sellaisten uusien poliittisten rakennelmien luomiseen, jotka sopivat kansalliseen kehitykseen, sisältyy vallankumouksellisia muutoksia . . . Maissa, joissa hallitsevat ryhmät ovat sortavia tai suhtautuvat välinpitämättömästi kansan tahtoon, voi jokin väkivallan muoto olla ehdottoman välttämätön.” – Upsala Nya Tidning, 16.7.1968.

Ja Joseph Michenfelder, Maryknollin pappi, joka johtaa katolista tiedotuspalvelua Perussa, selittää: ”Katoliset vallankumoukselliset perustelevat menettelyjään paavin kiertokirjeellä, varsinkin äskettäin ilmestyneellä ’kansojen kehitystä’ käsittelevällä, joka [kannattaa] . . . väkivaltaista vallankumousta.”

Mitä Jumalan sana sanoo?

Mutta neuvooko Jumalan sana kristittyjä pappeja sekaantumaan maailman asioihin ja osallistumaan jopa väkivaltaiseen vallankumoukseen? Sellaisesta emme lue koskaan Raamatusta!

Raamattu sanoo sen sijaan: ”Ettekö tiedä, että maailman ystävyys on vihollisuutta Jumalaa vastaan? Joka siis tahtoo olla maailman ystävä, siitä tulee Jumalan vihollinen.” (Jaak. 4:4) Jeesus Kristus sanoi täysin yhtäpitävästi: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta.” Tosi seuraajistaan hän sanoi myös: ”He eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole.” (Joh. 18:36; 17:16) Mutta mitä on sanottava protestanttisista, katolisista ja juutalaisista järjestöistä?

Miten ilmeistä onkaan, että ne ovat maailmasta ja työskentelevät usein käsi kädessä poliittisten johtajien kanssa. Mikä merkitys tällä pitäisi olla sinulle? Elleivät siis kirkot noudata Jumalan sanassa esitettyä oikeaa esimerkkiä, niin pitäisikö sinun edelleenkin käydä kirkossa? Voivatko kirkot todella olla Jumalan hyväksymiä? Tässä asiassa ne eivät varmastikaan tee Jumalan tahtoa!

Ei merkittäviä muutoksia

Sen, että näihin asioihin on viime aikoina kiinnitetty julkista huomiota, ei tulisi saada sinua ajattelemaan, että kirkkojen perusteellinen sekaantuminen maailman asioihin edustaa niissä tapahtunutta merkittävää muutosta. Ei suinkaan! Ne ovat kauan sekaantuneet politiikkaan ja vaatineet jäseniään tukemaan maailmallisia sotiakin. Niinpä katolinen historioitsija Gordon Zahn myöntää: ”Kirkosta tuli sosiaalisen valvonnan välikappale, . . . joka toimi kansallissosialistisen valtion hyväksi siinä määrin . . . kuin [toisen maailman-] sodan vilpittömän puolustuksen tukeminen katolilaisten toimesta oli kysymyksessä.” – Die deutschen Katholiken und Hitlers Kriege, s. 270, 271.

Nation’s Business -lehden elokuun numerossa 1964 osoitetaan tarkoin, mikä seuraus oli siitä, että kirkot antoivat tukensa maailmansodille:

”Vuoden 1914 armeijat koostuivat katolilaisista, protestanteista ja juutalaisista, joita oli karkeasti arvioiden yhtä paljon molemmin puolin. Samalla tavalla huudettiin molemmin puolin hurraata heprealaisten profeettain ja itse Kristuksen opeille taikka ne hylättiin. On huomattava, että uskonnollisten käskyjen halveksiminen kävi vielä ilmeisemmäksi toisessa [maailman]sodassa.”

Muuan katolilainen, joka oli huolestunut kirkkojen epäkristillisen menettelyn vuoksi, kirjoitti eräässä katolisessa lehdessä:

”Katso, miten saksalaiset ja italialaiset katolilaiset vihasivat ja tappoivat amerikkalaisia ja englantilaisia veljiään ensimmäisessä maailmansodassa ja miten me samalla tavalla toimien tapoimme saksalaisia veljiämme Kristuksessa. Toisessa maailmansodassa toistui sama kammottava näytelmä useimpien katolilaisten totellessa omaa valtiotaan ja surmatessa vihan ja pelon vallassa niitä, joita Kristus vaatii heitä rakastamaan. . . .

”Jos valtio käskisi meidän tappaa itsemme, me kieltäytyisimme tottelemasta . . . Mutta kun valtio käskee meitä tappamaan viattoman veljemme, joka elää toisessa maassa, niin me tavallisesti teemme sen ja unohdamme kokonaan, mitä on sanottu: ’Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi’ ja ’rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa’.” – The Sign, syyskuu 1955.

Kristikunnan verivelkaisuutta ei voida kieltää. Vuoden 1970 ensimmäisenä päivänä paavi Paavali myönsi: ”Kätemme ovat vieläkin veren tahrimat viime maailmansodista.” – New York Times, 2.1.1970.

Tästä huolimatta kirkot sekaantuvat edelleenkin maailman asioihin ja kietoutuvat niihin yhä suuremmassa määrin. Mutta yhä useammat ihmiset tympääntyvät niihin, joten niiden rappeutuminen kiihtyy nopeasti. Ja se, mitä kirkoille lopulta tapahtuu, vaikuttaa suoranaisesti sinuun. Miksi?