”Mustaa kultaa” Alaskan takapihalla
Herätkää!-lehden Alaskan-kirjeenvaihtajalta
”KULTAA LÖYDETTY KLONDIKESTA!” oli vuonna 1896 dramaattinen uutinen, joka aikaansai kanadalaisten ja amerikkalaisten ryntäyksen Alaskaan ja Yukoniin. Lukemattomiin ihmisiin tarttui kultakentillä rikastumisen toivo. Viime vuosina samantapainen uutinen on jälleen pannut alulle ryntäyksen Alaskaan. Tällä kertaa tavoitteena on ”musta kulta” – öljy, jota on löydetty Alaskan kylmältä Pohjoisrinteeltä.
Venäläiset havaitsivat täällä olevan öljyä, sillä siitä on mainintoja heidän muistiinmerkinnöissään jo 1860-luvulla. Amerikkalaiset saivat tietää täällä olevasta mustasta nesteestä noin vuonna 1880 ostettuaan maan Venäjältä. Ensimmäiset öljyvaltaukset paalutettiin vuonna 1897. Eskimot ansaitsevat ehkä kiitoksen varhaisimmista ”öljylöydöistä” napaseudulla, koska he ”louhivat” kappaleita maaperästä, johon oli tihkunut öljyä, ja polttivat niitä ajopuita sulattaessaan.
Tämä öljy herätti melkoista kiinnostusta vuosisadan vaihteessa, mutta innostus lamaantui äkkiä vuonna 1904, kun öljyn etsijöitä alkoivat kiehtoa Texasin ja Kalifornian uudet öljylähteet. Koeporauksia on jatkettu pienessä mitassa aina noista ajoista lähtien. Yhdysvaltain laivasto suoritti 1950-luvulla jonkin verran porauksia tässä osassa maailmaa. Ohjelmasta kuitenkin luovuttiin ilmaston ja vaikeiden kulkuyhteyksien takia. Kaukaisen Pohjoisrinteen öljylöydöt saavat nyt arvelemaan, että ”takapihallamme” saattaa hyvinkin olla yli viisi miljardia tonnia tuota ”mustaa aarretta”.
Paikka
Alaskan pohjoisrannikolla olevaa Prudhoe Baytä voidaan hyvin kutsua Alaskan ”takapihaksi”, koska se sijaitsee noin 650 kilometriä pohjoiseen Fairbanksista, josta lähdetään sisämaahan. Kun lentokone kerran lähtee Fairbanksista, se jättää taakseen osan, johon osavaltion asutus on pääasiassa keskittynyt. Lennettäessä Brooks Range -vuorten yli voi nähdä Pohjoisrinteen laskeutuvan vuoristosta noin 240 kilometriä pohjoiseen kohti Pohjoista jäämerta. Tämä tasainen, jokseenkin yksitoikkoinen tundravyöhyke levittäytyy noin 1600 kilometriä idästä länteen.
Jos lähestyy Prudhoe Baytä lentoteitse, havaitsee ensiksi pienen pisteen laajalla, asumattomalla tasangolla. Muutaman minuutin kuluttua sen piirteet erottuvat selvästi, ja se osoittautuu poraustorniksi, joka kohoaa elementtirakennusryhmän yläpuolelle ja on ainoa ”puu” satojen kilometrien etäisyydellä täällä kaukana pohjoisessa.
Ikirouta pitää täällä maaperän kovana ympäri vuoden. Talven alkaessa lokakuussa tulee ankara kylmyys, ja lämpötila laskee jopa –56 asteeseen. Kuvittelehan ongelmia, joita rakennusmiehet kohtaavat pystyttäessään laitteitaan! Kun lämpötila on 40 astetta nollan alapuolella, niin jopa 80 kilometrin tuntinopeudella puhaltavat tuulet saavat aikaan hyytävän kylmyyden, joka on paljon ankarampi kuin lämpömittarin osoittama määrä. Työntekijöiden on pidettävä mielessä, että sellaisissa olosuhteissa ”paljas iho voi jäätyä 30 sekunnissa”. Metalli tulee hauraaksi. Tavallinen kumi voi hajota pirstaleiksi kuin lasi.
Ankarat myrskyt voivat raivota täällä useita päiviä ja estää karaistuneintakin tekemästä työtä, vaikka hän olisi suojautunut päästä jalkoihin asti pukeutumalla untuvatäytteiseen anorakkiin, suojapukuun, erikoisen lämpimiin alusvaatteisiin ja lämmönpitäviin saappaisiin. Puita ei ole tuulen suojaksi. Kun taivaalla ja maalla on sama erottamaton luminen loiste, lumisokeus voi vähentää näkyvyyden vain 1,5–2 metriin. Kuorma-autojen moottori täytyy pitää käynnissä vuorokauden ympäri, sillä muuten voi olla mahdotonta saada niitä käyntiin useisiin päiviin tai viikkoihin. Keskitalvella aurinko melkein häviää kahdeksi kuukaudeksi, ja keskipäivälläkään on tuskin edes hämärää. Äärimmäisen ankarien ilmojen kausina miesten on haettava suojaa asuinpaikkansa raskaiden lämpöeristeisten ovien takaa.
Kesällä, kun lumi sulaa, tundran pinta muuttuu soiseksi, sääskiä kuhisevaksi matalien järvien ja jokien rämeiköksi. Silloin on käytännöllisesti katsoen mahdotonta liikuttaa raskaita varusteita ja koneita. Tämän vuoksi suuri osa valmistelutyöstä ja poraamisesta täytyy tehdä talvella, kun ikiroutamaa on pinnalta kovaa.
Rakennelmien lähempi tarkastelu
Mutta tarkastelkaamme nyt lähemmin tätä syrjäistä öljysiirtokuntaa. Ennen kuin poraustorni tai jokin muu rakennelma voidaan pystyttää, sille täytyy tehdä erityisen luja perustus, sillä 300 metriä syvän ikiroutamaan pintakerrokset pehmenevät kesän lämmössä ja maan pinnalle rakennetut raskaat rakennelmat voivat vajota jopa 1,5–3 metriä yhtenä kesänä. Siksi ikiroutamaahan juntataan puupaaluja kuuden metrin syvyyteen, niin syvälle, että alapäät painuvat jäätyneeseen maaperään, johon ilmastonmuutokset eivät vaikuta. Paalutuksen päälle pannaan sitten 1,5 metriä paksu soratäyte. Näin rakennetuilla ”poraussaaren” kiitoradalla, asuinrakennuksilla ja muilla rakennelmilla on luja perustus.
Koska maan uumenista tuleva raakaöljy on lämmintä, jopa 70-asteista, sekin aiheuttaa vaikeuksia sulattamalla maaperää aina 60 metrin syvyyteen. Insinöörit suunnittelevat teleskooppimaisia poran suojuksia ja keinoja nostaa poratornia vaiheittain sitä mukaa kuin alla oleva sulava maaperä vajoaa.
Täällä työskentelee ja asuu 75 miestä. Heidän kotinsa näyttää olevan noin 60 metriä pitkä laatikkomainen rakennelma. Lähemmin tarkasteltaessa se osoittautuu kahdeksi pitkäksi riviksi asuntovaunuyksikköjä, joista kukin on 11,5 metriä pitkä ja jotka on asetettu peräkkäin siten, että niiden välillä on suuri käytävä. Se toimii eteisenä. Hyvin valaistu ruokailuhuone, lepohuone ja kylpyhuoneet luovat mahdollisimman iloisen ja kodikkaan ilmapiirin.
Ruoka on herkullista ja sitä on riittävästi, sillä miehet tarvitsevat energiaa jaksaakseen työskennellä 12 tunnin vuoroissa seitsemän päivää viikossa. Jotkut miehet pelaavat lepohuoneessa korttipelejä, kun taas toiset pelaavat biljardia. He voivat myös katsella elokuvia tai lukea. Näin kaukaisessa paikassa ei voida vastaanottaa radio- tai televisiolähetyksiä. Miehet ovat täällä yhteen menoon puolitoista kuukautta, ja sitten heillä on kaksi viikkoa lomaa. Useimmat viettävät vapaa-aikansa perheittensä luona Fairbanksissa tai Anchoragessa. Miksi he haluavat työskennellä ja asua näin kaukaisella paikalla? Yleensä he sanovat sen johtuvan hyvistä vuosiansioista.
Mutta miten nuo kaikki raskaat varusteet on saatu tänne? Niiden kuljettamiseen on käytetty useita keinoja. Nopein ja kallein keino oli ilmakuljetus. Suuret ”Hercules”-kuljetuskoneet toivat yli 20 tonnia painavia traktoreita. Niillä kuljetettiin myös 12 metriä pitkiä kuljetusvaunuja asuntoparakeiksi. Pienet koneet ja helikopterit kuljettivat miehiä ja pienempiä varusteita. ”Skycrane”-niminen helikopteri, joka näyttää jättiläismäiseltä sudenkorennolta ja on 27 metriä pitkä ja painaa yli seitsemän tonnia, toi yhtä paljon painavia traktoreita.
Karskit kuljetusmiehet uhmasivat napaseudun purevaa kylmyyttä toimittaakseen alueelle varusteita ja elintarvikkeita telaketjutraktorin vetämällä kelkkakaravaanilla ja kuorma-autoilla jäätietä pitkin. Koska Pohjoisrinteen keskiosaan ei ollut alun perin mitään teitä, telaketjutraktorit vetivät varusteita täynnä olevia kelkkajonoja. Ne matelivat lasteineen yli 640 kilometriä jäätyneitä jokia ja vuorenrinteitä pitkin kuin suunnattomat käärmeet.
Noin 130 kilometriä pohjoiseen Fairbanksista on 800 kilometriä pitkän Walter J. Hickel -valtatien eteläinen päätepiste. Tie avattiin keväällä vuonna 1968, ja se on kaksikaistainen, kirjaimellisesti lumesta ja jäästä rakennettu tie, joka on käyttökelpoinen vain talvella, kun se on jäässä. Sen rakentajien oli taisteltava 56 asteen pakkasta ja tuulia vastaan. Yhdessä kohti täytyi rakentaa 400 metriä pitkä jääsilta Yukonjoen poikki. Luonnollisen jääkerroksen päälle asetettiin halkaisijaltaan 10–25 senttimetriä paksuja tukkeja ristiin. Tukkien päälle pumputtiin sitten vettä, kunnes siitä muodostui vahva jääsilta. Tukkikerroksia lisättiin ja niiden päälle pumputtiin vettä, kunnes jääsillan pinta oli joen rantaan tulevan tien korkeudella. Tätä jäätietä käyttävien kuorma-autonkuljettajien tarvitsemat varusteet hätätapauksia varten käsittävät työkaluja, vuodevaatteita, pukimia ja ruokaa ainakin kahdeksi vuorokaudeksi.
Hinaajat ja lastialukset vaivasivat tiensä pohjoiseen kahdelta suunnalta toimittaakseen lastinsa perille. Jotkut tulivat Alaskan länsirannikon kautta ja uhmasivat arvaamatonta säätä ja napajäätikköä. Toiset tulivat pohjoiseen Kanadan Mackenziejokea pitkin. Näiden oli varottava joessa olevia hyvin kuivan vuodenajan aiheuttamia matalikkoja.
Öljyn kuljetus
Tämä varustusten saamisesta paikalle ja rakennelmien pystyttämisestä, mutta miten öljy kuljetetaan pois sen jälkeen kun se on pumputtu syvältä maan sisästä?
Jotkut haluaisivat Alaskan rautatietä jatkettavan noin 650 kilometriä, mikä tulisi maksamaan suunnilleen 500 miljoonaa dollaria (2 mrd. mk). Raakaöljy voitaisiin sitten lähettää rautateitse Alaskan satamiin, esimerkiksi Anchorageen, Sewardiin tai Whittieriin ja sieltä valtamerisäiliölaivoilla markkinoille. Parhaillaan harkitaan myös olisiko säiliö- ja lastialusten mahdollista päästä suoraan Prudhoe Bayhin. Sekä läntinen reitti Beringin salmen kautta että luoteisväylä Kanadan kautta ovat vakavan harkinnan alaisia, vaikka paksu jää tukkii molemmat meritiet suurimman osan vuotta. Säiliöalus Manhattan, jonka runko on erityisesti vahvistettu jäissä kulkua varten, onnistui selviytymään jälkimmäisen reitin vaaroilta. Öljy-yhtiöt eivät ole vielä päässeet selville tämän kuljetusmenetelmän käytännöllisyydestä.
Näyttää siltä, että Alaskan halki kulkeva öljyjohto on ensimmäinen keino saada raakaöljy markkinoille. Suunnitteilla on suuri 1,2 metrin läpimittainen valtasuoni, joka ulottuisi 1300 kilometriä Prudhoe Baystä Alaskan lahdessa sijaitsevaan Valdeziin ja joka tyhjentäisi päivittäin päätepisteessään 70000–140000 tonnia öljyä. Kustannusten oletetaan nousevan aina 900 miljoonaan dollariin (3,8 miljardiin markkaan).
Tämän ”öljyjohtotyön” valmistelut ovat jo käynnissä. Kaksitoista pumppulaitosta tulee kuljettamaan ”mustaa kultaa” kolmen vuorijonon yli jopa 1400 metrin korkeudella. Suuri osa putkijohdosta upotetaan routaiseen maahan tehtyyn uomaan ja päälle pannaan ainakin yli metrin paksuudelta jäätynyttä maata suojaksi. Tämän 1,8 metriä leveän, 2,4 metriä syvän ja 1300 kilometriä pitkän uoman kaivaminen, maan räjäyttäminen ja sulattaminen ei tule olemaan helppoa. Sen toivotaan kuitenkin valmistuvan vuoteen 1972 mennessä.
Taloudellinen merkitys
Alaska on erittäin kiinnostunut suunnitelmasta. Se varaa työtä monille. Öljy-yhtiöt kartuttivat yli 900 miljoonalla dollarilla (3,8 miljardilla markalla) osavaltion kassaa, kun ne tekivät tarjouksiaan vuokratakseen 167000 hehtaaria maata Pohjoisrinteeltä koeporauksia varten. Tämän suunnitelman houkuttelevuutta lisää maailman kasvava öljyn kysyntä yhdessä niiden vaarojen kanssa, jotka liittyvät öljyn hankkimiseen poliittisesti levottomasta lähi-idästä. Länsimaat toivovat Alaskan öljyvaraston helpottavan tilannetta.
Hanke kokonaisuudessaan on kuitenkin erittäin kallis yritys. Koeporausoikeudet ovat maksaneet yli miljardi dollaria. Ensimmäiset umpimähkään tehdyt öljynporausreiät maksoivat 2–4 miljoonaa dollaria (8–16 milj. mk) kappaleelta. Koeporaukset ja nyt myös öljyjohto ovat kohottaneet koko yrityksen kustannukset satoihin miljooniin dollareihin.
Lisäksi saattaa tulla muita kustannuksia, jotka eivät heti ole mitattavissa rahassa. Luonnonsuojelijat ovat kovaäänisesti puhuneet maalle ja sen luonnonkauneudelle koituvista vahingoista. Ekologisilla tutkimuksilla, joihin öljy-yhtiöt osallistuvat, pyritään löytämään keinoja rajoittaa tundran kasvillisuudelle koituvia vahinkoja. Maan pinnalla oleva ohut sammal- ja jäkäläkerros on ikiroudassa olevan maaperän eristeenä. Jos tämä suojakerros poistetaan, niin seurauksena oleva ikiroudan sulaminen voi aiheuttaa eroosiota sekä maan pinnan vajoamista. Kun tundran kasvillisuutta täytyy turmella, on ponnisteltava sellaisten kasvien ja ruohojen löytämiseksi, jotka korvaavat sen ja onnistuvat kasvamaan tässä ankarassa ilmastossa.
Entä sen vaikutus eläinelämään? Voivatko tuhannet karibut vapaasti muuttaa edestakaisin tundran poikki joka vuosi, kuten ne ovat tehneet vuosisatojen ajan? Voivatko vesilinnut jatkuvasti nauttia saastumattomista järvistä ja lammikoista? Saavatko naali, harmaakarhu, susi ja orava jatkuvasti telmiä häiritsemättä vuorten rinteillä?
Luonnonsuojelijat vaativat kunnollista jätteiden ja roskien hävittämistä. Romutetut öljytynnyrit, koneet ja muut hylkytavarat ensimmäisten koeporausten jäljiltä ovat hajallaan alueella. Teräs ja muut kiinteät aineet tuskin hajoavat tässä kylmässä ilmastossa. Öljy-yhtiöt ovat yhä lisääntyvässä määrin tietoisia vastuustaan tässä suhteessa ja ovat ryhtyneet joihinkin toimenpiteisiin maaston ja eläimistön suojelemiseksi ja pitääkseen luonnonkauneuden turmelemisen mahdollisimman vähäisenä. Hylkytavaraa on jo ryhdytty korjaamaan pois, ja varotoimiin ryhdytään tulevaisuuden varalta.
Öljyteollisuuden kehittämisen mukanaan tuoma suunnaton työ täällä kaukana pohjoisessa on todella valtava. Ja Alaskan asukkaat iloitsevat siitä, että pian ihmiset kaikkialla maailmassa käyttävät tätä heidän takapihaltaan saatua ”mustaa kultaa”.
[Kuva s. 17]
Alaskan Pohjoisrinteellä, joka on tasaista tundraa, poraustorni on ainoa ”puu” satojen kilometrien etäisyydellä