Geologian epävarma aikataulu

GEOLOGIA on auttanut ihmistä tuntemaan paremmin kotinsa, maan. Taitavien geologien työn kautta olemme saaneet paljon tietoa planeettamme rakenteesta.

Kuitenkin antautuneet kristityt, jotka runsaat todisteet ovat saaneet vakuuttuneiksi siitä, että Pyhä Raamattu on tosiaan Jumalan sana, ovat panneet merkille ilmeisiä ristiriitoja geologian ja 1. Mooseksen kirjan luomiskertomuksen välillä. He ovat todenneet geologien väittävän, että elämää on ollut olemassa täällä maan päällä satoja miljoonia vuosia. Nuo väitteet eroavat tosiaan suunnattomasti Pyhän Raamatun todisteista, joiden mukaan elämää ei ole ollut täällä satoja miljoonia vaan korkeintaan kymmeniä tuhansia vuosia. (1. Moos. 1:20–28; 2:1–3; Hepr. 4:1–11) Mitä sitten on sanottava noista useimpien meidän aikamme geologien tekemistä väitteistä? Onko 1. Mooseksen kirjan luomiskertomus todistettu vääräksi? Katsokaamme.

Geologit ovat luokitelleet maapallomme muodostavat kivilajit kolmeen perusryhmään: 1) jähmettyneisiin eli magmakivilajeihin; 2) kerrostuneisiin eli sedimenttikivilajeihin ja 3) muuttuneisiin eli metamorfisiin kivilajeihin.

Magmakivilajit ovat jähmettyneet sulasta aineksesta ja muodostavat maapallon perustuksen. Niitä kutsutaan sen vuoksi ”varhaissyntyisiksi”. Esimerkkinä tällaisista kivilajeista on graniitti.

Sedimenttikivilajit ovat syntyneet myöhemmin, ja ne ovat muodostuneet joko vanhempien kivilajien ainesosasten kasaantumisesta tai vanhemman kivilajin kemiallisesta rapautumisesta. Ne esiintyvät kerroksittain toistensa päällä, ja niitä kutsutaan kerrostumiksi. Vaikka geologit ovat löytäneet erittäin paksuja tällaisia kerrostumia, ne muodostavat vain ohuen kerroksen maankuoren metamorfisten ja magmakivilajien päällä.

Metamorfiset kivilajit ovat syntyneet, kun lämpö, paine ja nesteet ovat aiheuttaneet muutoksia aikaisemmissa magma- tai sedimenttikivilajeissa. Marmori on yksi esimerkki sellaisesta tapahtumasta, sillä se on ollut alkujaan kalkkikiveä.

”Geologinen aikataulu”

Varsinkin kerrostuneet kivilajit ovat täynnä fossiileja. Herää siis luonnollisesti kysymys: miten ja milloin kaikki nuo kerrostuneet kivilajit runsaine fossiilimäärineen syntyivät?

Yrittäessään vastata tähän kysymykseen geologit ovat luoneet olettamukseen perustuvan ajatusrakennelman, joka tunnetaan ”geologisena aikatauluna”. Se on geologian oppikirjoissa esiintyvä taulukko. Se jakaa maanpäällisen elämän otaksutun historian neljään maailmankauteen, joille on annettu seuraavat nimitykset: 1) prekambrinen; 2) paleotsooinen (elämän vanha aika); 3) mesotsooinen (elämän keskiaika) ja 4) kenotsooinen (elämän uusi aika). Nämä maailmankaudet on jaettu kahteentoista kauteen ja lopuksi alakausiin. Tähän taulukkoon on liitetty aika-asteikko, jossa ajanmääritykset ulottuvat tuhansiin miljooniin vuosiin.

Pitääkö paikkansa, että jos kaivaisi syvälle maahan, löytäisi kivilajikerrostumat tuossa järjestyksessä? Ovatko eri elämänmuodoille määritetyt ajat luotettavat?

Aktualismi perustana

Lähemmässä tarkastelussa tulee ilmeiseksi, että edellä mainittu ”geologinen aikataulu” on rakennettu kahdelle muulle teorialle, jotka ovat sen peruspylväinä: ”aktualismille” ja eliöiden kehitykselle.

Mitä aktualismilla tarkoitetaan? Se opettaa pääasiassa, että ”nykyisyys on menneisyyden avain” eli että geologiset tapahtumat ovat aina olleet samanlaisia. Näin ollen geologit ovat sitä mieltä, että mittaamalla mitä tapahtuu merissä ja maalla nykyään he voivat päätellä mitä on tapahtunut menneisyydessä.

Teoria esitettiin 18. vuosisadalla, mutta se ei saanut yleistä hyväksyntää ennen kuin Charles Lyellin kirja Principles of Geology (Geologian perusteet, 1830–1833) julkaistiin. Selittäessään tätä käsitystä Lyell esitti ensimmäisenä sen kannan, että kaikki sedimenttikivilajit kerrostuivat erittäin hitaiden tapahtumasarjojen kautta, esimerkiksi sateen huuhtoessa irrallista hiekkaa vuoren rinteeltä jokeen ja joen kuljettaessa nämä sedimentit mereen. Meille kerrotaan, että meren allas täyttyi ja vesi työntyi entiselle maa-alueelle. Sitten tapahtumasarja alkaa jälleen uudelleen. Ja siten mantereet ovat liikkuneet edestakaisin lukemattomia ajanjaksoja.

Tällä tavoin aktualismi pyrkii selittämään satojen metrien paksuiset sedimenttikerrostumat, jotka ympäröivät maamme peruskalliota. Sellainen tapahtumasarja vaatisi tietysti aikaa tuhansia miljoonia vuosia.

Kehitysteorian mukaantulo

On kiinnostavaa panna merkille, että pian sen jälkeen kun Lyell julkaisi edellä mainitun kirjan, ilmestyi Charles Darwinin kirja Lajien synty. Hän tarttui vastasyntyneeseen geologian teoriaan kauan etsittynä vastauksena selittääkseen käsityksensä eliöiden kehityksestä luonnonvalinnan ja kyvykkäimmän säilymisen avulla.

Darwin tarvitsi sitä, mitä aktualismi tarjosi – rajattomasti aikaa. Käsitellen tätä Don L. Eicher sanoi kirjassaan Geologic Time (Geologinen aika): ”Lyellin laaja vaikutusvalta valmisti maaperää 19. vuosisadan onnistuneille saavutuksille, mukaan luettuina Charles Darwinin saavutukset, jonka käsitykset elollisten asteittaisesta kehittymisestä eivät olisi voineet kukoistaa muuta kuin suunnattoman pitkän ajan tarjoamassa järjellisessä ilmapiirissä.”

Geologit tottuivat sitten selittämään löytönsä kehitysopin valossa. Kerrostumia, jotka sisälsivät ”yksinkertaisten” eliöiden fossiileja, pidettiin vanhempina kuin kerrostumia, joissa oli monimutkaisempia eliöitä. Näin laadittiin siis ”geologinen aikataulu” aktualismin ja kehitysopin ollessa sen kaksi päätukipylvästä.

Totuus ”geologisesta aikataulusta”

Kun geologian opiskelijat joutuvat tekemisiin geologisen aikataulun kanssa, he saattavat olettaa kivilajikerrostumien todella seuraavan toinen toisensa jälkeen esitetyssä järjestyksessä. Mutta onko asia niin?

Pane merkille, mitä amerikkalaisella geologilla T. C. Chamberlainilla on sanottavana tästä: ”Ei ole mahdollista edetä suoraan alaspäin kaikkien perättäisten kivilajikerrosten läpi. . . . Kerrostumien koko sarja on muodostettu vain kokoamalla yhteen kaikista maista kootut tiedot; ja vaikkakin on menetelty näin, niin ei vielä voida laatia ehdottoman täydellistä sarjaa tai ei ainakaan ole laadittu.”

Seuraava myönnytys H. E. Brownin, V. E. Monnettin ja J. W. Stovallin teoksesta Introduction to Geology (Johdatus geologiaan, 1958, s. 11) osoittaa edelleen, ettei todellisuudessa ole olemassa mitään ”kerrostumien aikakirjoja” niiden oletetussa järjestyksessä:

”Riippumatta siitä millä tavalla geologi alkaa tutkia asiaa, hänen täytyy tietää seuraavat tosiasiat. . . . Maan päällä ei ole mitään paikkaa, missä kerrostumien täydelliset aikakirjat olisivat havaittavissa. Jotkut alueet ovat olleet sedimentin kerrostumispaikkoja miljoonia vuosia, kun taas toiset alueet ovat olleet luonnonvoimien kulutustoiminnan alaisia yhtä pitkiä ajanjaksoja. Maapallon historian selvittämiseksi on sovitettava yhteen hajanaisia tiedonpalasia tuhansista paikoista kaikkialta maailmasta. Tuloksista muodostuu parhaimmillaankin vain erittäin epätäydellinen aikakirja. Jos maapallon koko historiaa verrataan 30-osaiseen tietosanakirjaan, niin silloin voimme harvoin toivoa löytävämme edes yhtä kokonaista osaa joltakin tietyltä alueelta. Joskus vain muutama luku, ehkä vain kappale tai pari, on kaikki, mitä jokin alue voi antaa geologialle; meidän on tosiaan usein tyydyttävä tutkimaan hajanaisia tiedonpalasia, jotka ovat paremminkin verrattavissa muutamiin sanoihin tai kirjaimiin.”

Toisin sanoen koko geologinen aikataulu mahtavilta kuulostavine maailmankausineen, kausineen ja alakausineen on pelkästään arvailua, se on olettamukseen perustuva ajatusrakennelma. Maailmassa ei ole yhtään paikkaa, mistä löytyisi sellainen kivilajikerrostumien sarja.

Hiljattain geologian professori Richard M. Pearl huomautti tästä asiasta kirjan 1001 Questions Answered About Earth Science (1001 kysymystä maapallosta vastauksineen, 1969) sivulla 14 seuraavasti: ”Näin ollen on ilmeistä, että minkä tahansa alueen geologinen aikakirja on kaikkea muuta kuin täydellinen. Tämän tosiasian tajusi ensiksi Charles Darwin klassisessa kirjassaan ’Lajien synty’ (1859), missä hän ilmaisi uskovansa, että tyhjät jaksot pikemminkin kuin kerrostumat edustavat geologista aikaa.”

Ylösalaisia kerrostumia

Mutta ei siinä kaikki. Geologit ovat usein löytäneet kivilajikerroksia päällekkäin päinvastaisessa järjestyksessä; toisin sanoen yksinkertaisten eliöiden fossiileita sisältävän kerrostuman sellaisen kerrostuman päällä, jossa on monimutkaisempia fossiileja.

Kirjassaan The Deluge Story in Stone (Vedenpaisumuskertomus kivessä) Byron C. Nelson viittaa kaikkiaan yli 18000 neliökilometrin alueeseen, joka käsittää osan Montanaa, Albertaa ja Brittiläistä Kolumbiaa Yhdysvalloissa ja missä prekambriset kivilajit (joiden sanotaan muodostuneen yli miljardi vuotta sitten) ovat liitukauden kerrostumien päällä (joiden oletetaan olevan alle 250000 vuotta vanhoja).

Onko nykyisyys menneisyyden avain?

Jos tarkastelemme yhtä geologian olettamukseen perustuvan ajatusrakennelman pylvästä, nimittäin aktualismia ja sen opetusta, että ”nykyisyys on menneisyyden avain”, niin havaitsemme tässäkin vakavia ongelmia.

Joku saattaisi olettaa, että olisi yksinkertaista mitata sedimentin vuosittainen muodostumismäärä nykyään ja laskea sitten, miten kauan kestäisi maassa olevan sedimenttikivilajin eripaksuisten kerrostumien muodostuminen. Mutta tässä menetelmässä esiintyy monia vaikeuksia.

Gillulyn, Watersin ja Woodfordin kirjoittaman yleisesti käytössä olevan oppikirjan Principles of Geology (Geologian perusteet) sivulla 111 olevat huomautukset valaisevat ongelmaa. Siinä kirjoittajat viittaavat 150 metrin paksuiseen liitukerrostumaan Pariisin altaassa ja jatkavat sanoen: ”Liitukerrostumat muodostuvat pienen pienten eläinten ja kasvien jäänteistä. Samanlaisia kerrostumia kerääntyy nykyään niin hitaasti, että sitä on mahdotonta mitata tarkkaan – varmastikaan ei enempää kuin muutamia millimetrejä sadassa vuodessa ja luultavasti paljon vähemmän.”

Tilannetta mutkistaa edelleen se, että kerrostumisnopeudet vaihtelevat suuresti eri paikoissa, ja vain harvat on mitattu tarkoin. Vuosikeskiarvon laskemisesta sama julkaisu osoittaa, että se ”voidaan vain arvata”.

On toinenkin ongelma. Nykyinen sedimenttityyppi ei ole samanlaista minkään kivilajikerrostumista löytyvän sedimentin kanssa. Tunnettu geologi Archibald Geikie huomautti tästä kirjassaan Textbook of Geology (Geologian oppikirja) seuraavasti: ”Me tiedämme, mitkä ovat valtameren pohjan syvempiin osiin nyt muodostuvien kasaantumistulosten pääpiirteet. Sikäli kuin me tiedämme, niissä ei ’ole mitään rinnakkaisuutta maankuoren muodostumien kanssa.”

Mitä on sanottava niistä vaikuttavista aikamääristä, jotka geologit esittävät aikatauluissaan ja jotka he perustavat tietyistä kivilajeista löydettyjen radioaktiivisten alkuaineiden hajoamiseen? Tämän lehden julkaisijat ovat usein osoittaneet, että iänmääritys radioaktiiviseen hajoamiseen perustuvin menetelmin on hyvin epävarmaa. Kirjassaan Ages of Rocks, Planets, and Stars (Kivilajien, planeettojen ja tähtien iät) Henry Faul viittaa erääseen vaikeuteen, joka syntyy määriteltäessä kivilajikerrostumien ikää tällä keinolla: ”Kivilajit, jotka sopivat iän mittaamiseen ja jotka samalla ovat luotettavasti kerrostumien muodostumajärjestyksen mukaisia, ovat hyvin harvinaisia.”

Aktualismiin ja kehitykseen perustuvat geologien ajanmääritykset ovat todellakin osoittautuneet surullisen puutteellisiksi. Sen sijaan, että nykyiset geologiset tapahtumat olisivat menneisyyden avain, niissä ”ei ole mitään rinnakkaisuutta” maan kerroksellisten muodostumien kanssa. Niitä ei voida itse asiassa edes tarkoin mitata. Sen lisäksi kivilajikerroksien havaitaan usein olevan väärässä järjestyksessä ja ”tyhjät jaksot pikemminkin kuin kerrostumat edustavat geologista aikaa”.

Miten sitten syntyivät suunnattomat määrät kerrostuneita kivilajeja lukemattomine fossiileineen?

Kerrostumat muodostuivat nopeasti

Vastausta etsittäessä on mielenkiintoista havaita, että kivilajikerrostumat kirjaimellisesti kuhisevat fossiileja, mikä on selvä todiste siitä, että kerrostumat ovat muodostuneet nopeasti.

Skotlantilainen geologi Hugh Miller teki tunnontarkkoja tutkimuksia eräästä kivilajista nimeltä ”vanha punainen hiekkakivi” (osa geologisen aikataulun devonisysteemiä). Miller pani erityisesti merkille sen, että siinä oli runsaasti fossiilikaloja, ja ne omituiset asennot, joista ne löytyvät kivilajiin hautautuneena. Miten hän päätteli niiden joutuneen sinne?

Kirjan The Old Red Sandstone (Vanha punainen hiekkakivi) sivuilla 221 ja 222 Miller vastaa: ”Historiamme sinä aikakautena jokin kauhea katastrofi hävitti äkkiä kalat alueella, joka oli ainakin 150 kilometriä päästä päähän. . . . Suunnaton määrä elämää tuhoutui heti.”

Kyvykkäät geologit ovat tehneet samankaltaisia johtopäätöksiä kaikkien kerrostuneiden kivilajien suhteen. Brittiläinen geologi Henry Howorth osoitti kirjassa The Glacial Nightmare and the Flood (Jäinen painajaisuni ja vedenpaisumus), että ”Luonto on toisinaan toiminut suunnattomalla voimalla ja nopeudella. . . . kivilajikerrostumat ovat tulvillaan todisteita laajamittaisista rajuista ja äkillisistä siirroksista.”

Todisteita katastrofista on havaittu paitsi kerrostuneissa kivilajeissa myös jäännöksissä, jotka ovat maapallomme pinnalla. Yhä uudelleen havainnoitsijoihin on tehnyt suuren vaikutuksen, kun he ovat löytäneet suunnattomia kivenjärkäleitä maan pinnalta kaukaa emäkalliosta. Jotkut näistä kivenjärkäleistä, joita kutsutaan siirtolohkareiksi, painavat tuhansia tonneja ja ovat ilmeisesti kulkeneet satojen kilometrien matkan nykyisiin paikkoihinsa.

Nykyiset aktualistiseen periaatteeseen nojautuvat geologit sanovat tavallisesti, että ne kulkeutuivat nykyisille paikoilleen suunnattomien jäätiköiden päällä niin kutsutun pleistoseenisen kauden pitkien jääkausien aikana. He väittävät, että jäätiköiden sulaessa siirtolohkareet jäivät nykyisille paikoilleen.

Mutta on monia näkökohtia, joiden vuoksi tätä teoriaa ei voida hyväksyä. Yksi ongelma on se, että jäätiköt liikkuvat vain painovoiman avulla ja sen vuoksi korkeammilta alueilta alaspäin. Kuitenkin siirtolohkareita löydetään usein satoja metrejä alkuperäisiä sijaintipaikkojansa korkeammilta alueilta. Esimerkkinä voimme mainita mm. Washington-vuoren huipulta löytyvät siirtolohkareet, jotka ovat harmaata gneissiä (metamorfinen kivilajimuoto) ja jotka ilmeisesti kulkeutuivat sinne emäkalliosta, joka oli ”900–1200 metriä alempana kuin niiden nykyinen korkea sijaintipaikka”.

1. Mooseksen kirjan ja geologian sopusointu

Raamatun tutkijat ovat kuitenkin usein havainneet, että Pyhä Raamattu varaa tyydyttävät ratkaisut tieteellisten teorioiden ratkaisematta jättämiin ongelmiin. 1. Mooseksen kirjan luvuista 6–8 luemme maailmanlaajuisesta vedenpaisumuksesta, joka lopetti erään jumalattomuuden kauden. Mutta pystyisikö sellainen vedenpaisumus irrottamaan ja siirtämään suunnattomia siirtolohkareita, joita löydämme siroteltuna maan pinnalle? Voisiko se myös selittää laajan hävityksen ja lukemattomien tuhansien fossiileja sisältävistä kivilajeista tavattujen suurten ja pienten eliöiden äkillisen hautautumisen kivimuotteihin?

Henry Howorth, jota edellä lainasimme, pani merkille, että koko Siperian pituudelta jokin aiheutti samanaikaisesti kaikkien maallisen elämän muotojen poispyyhkäisyn. Minkä hän katsoi syyksi?

Etsiessään vastausta hän kirjoitti kirjassa The Mammoth and the Flood (Mammutti ja vedenpaisumus): ”Haluamme tietää syyn, joka tappaisi eläimet eikä kuitenkaan murskaisi niiden ruumiita kappaleiksi eikä edes runtelisi niitä, . . . joka hautaisi ruumiit sekä tappaisi eläimet, . . . joka voisi pyyhkäistä kasaan eri kokoisia ja lajisia eläimiä ja sekoittaisi ne puitten ja muiden kasvisjäänteiden kanssa. Mikä muu tuntemamme syy voisi aiheuttaa tämän kuin suuressa mitassa tulviva vesi? . . . Vesi . . . on minun tuntemani ainoa syy, joka voi suorittaa työn siinä mitassa, että se on Siperiassa näkemiemme vaikutusten mukainen.”

Miten hyvin tämä pitääkään paikkansa Jehova Jumalan henkeytetyn sanan kanssa! Miten täsmällinen Raamattu tosiaankin on sanoessaan: ”Ja vedet saivat vallan ja paisuivat suuresti maan päällä . . . Ja vedet nousivat nousemistaan maan päällä, niin että kaikki korkeat vuoret kaiken taivaan alla peittyivät”! – 1. Moos. 7:18, 19.

Tosiasioihin mutta ei arvailuihin perustuva geologia tukee Raamatun kertomusta. Havaitsemme sen selvästi todistavan, että ennen vedenpaisumusta täynnä rehevää kasvillisuutta ja eläinelämää ollut maa syöstiin äkkiä vetiseen tuhoon.

Mutta kun geologian oppikirjat asettavat eteemme aktualismiin ja kehitykseen perustuvan teoreettisen aikalaskelman, niin haluamme muistaa, että tosiasiat eivät tue tätä otaksumaa. Ei, vaan ”kerrostumien aikakirjoissa”, ”ylösalaisissa” kerrostumissa, ”todisteissa laajamittaisista rajuista ja äkillisistä siirroksista” ja suunnattomien siirtolohkareitten siirtymisessä kauas emäkalliosta on suunnattomia aukkoja. Kaikki nämä seikat yhdessä paljastavat ”geologisen aikataulun” olettamukseen perustuvaksi ajatusrakennelmaksi, joka ei edusta totuutta.