Äidin ratkaisu osoittautuu oikeaksi
Herätkää!-lehden Kanadan-kirjeenvaihtajalta
SANOMALEHTIUUTISET välittivät maailmalle dramaattisen kertomuksen erään äidin rohkeasta taistelusta lapsensa suojelemiseksi vaaralliselta ja tarpeettomalta toimenpiteeltä.
Tapahtumapaikka: eräs sairaala Kingstonissa Ontariossa Kanadassa. Aika: 2. huhtikuuta 1970 klo 1.30. Eräs lääkäri valmistautui suorittamaan vastasyntyneelle tyttölapselle verensiirron vastoin äidin tahtoa. Äiti, rouva Lynn DeWaal, joka on Jehovan todistaja, pyysi lääkäriä käyttämään vaihtoehtoista, turvallista ja helppoa hoitotapaa, valohoitoa. Lääkäri kieltäytyi vihaisena. Rohkeasti äiti vei sukulaistensa avustamana lapsen pois sairaalasta, vaikka kaksi lääkäriä koetti väkisin estää heitä.
Monilla ihmisillä on ollut tilaisuus vaihtaa lääkäriä tai sairaalaa. Tavallisesti se ei herätä suurtakaan huomiota. Tällä kertaa se sai aikaan todellisen kiihtymyksen myrskyn. Tieto tapahtumasta levisi kuin kulovalkea halki Kanadan ja Yhdysvaltain Keski-Amerikkaan ja Eurooppaan. Sanomalehdet, radio ja televisio selostivat näytelmää. Lehtien otsikot puhuivat lapsen ”kaappaamisesta” ja ”lapsenryöstöstä”. Lääkärit esittivät synkkiä ennustuksia. Eräs provinssin hallituksen ministeri ilmoitti, että äitiä vastaan on nostettu syyte; myöhemmin hän sanoi, ettei syytettä olekaan nostettu. Poliisi sai etsintäluvan. Lastensuojeluyhdistys anoi lapsen holhoukseen ottamista; tuomari kieltäytyi ryhtymästä toimenpiteisiin ilman asianmukaista ilmoitusta, ja valtionasiamies myönsi, että äidillä oli oikeus ottaa lapsi pois sairaalasta.
Entä kuka oli kaiken tämän kiihtymyksen takana? Eräs tyttölapsi, Eunice Devina DeWaal, joka syntyi maailmaan varhain aamulla 1. päivänä huhtikuuta 1970 Smiths Fallsin yleisessä sairaalassa Ontariossa. Hän painoi 3 kiloa 800 grammaa. Myöhemmin päivällä hänessä ilmeni oireita veren yhteensopimattomuudesta, jonka eräs lääkäri määritteli ”lieväksi”.
Rouva DeWaalin täytyi lähteä sairaalasta klo 18 samana päivänä, jona lapsi syntyi, ollakseen läsnä oikeudenkäynnissä, missä hänelle myönnettiin avioero miehestään, joka oli jättänyt hänet. Sairaalahenkilökunta vakuutti hänelle, että lapsi on sairaalassa, kun hän palaa takaisin. Kun hän palasi kaksi tuntia myöhemmin, niin lapsi oli viety. Hän sai kyselemällä tietää, että lastensuojeluyhdistys oli vienyt lapsen Kingstonin yleiseen sairaalaan, noin sadan kilometrin päähän. Nuori äiti ajoi Kingstoniin vanhempiensa ja veljiensä kanssa. Siellä hän havaitsi, että lapsi oli ilman hänen suostumustaan annettu tri D. G. Delahayen hoidettavaksi, joka oli tullut tunnetuksi siitä, että hän oli monessa tapauksessa koettanut antaa pakolla verensiirtoja Jehovan todistajien lapsille.
Rouva DeWaal keskusteli tri Delahayen kanssa lapsensa Eunice Devinan tilasta. Lääkäri ilmoitti, että hänen verensä bilirubiinipitoisuus oli noussut 18 milligrammaan 100 millilitraa kohti. Koska lapsi oli voimakas ja vilkas, niin pelkästään tämä lukema antoi tuskin aiheen veren vaihtoon. Delahayen asenne ei jättänyt neuvottelumahdollisuutta: ”Annan tuolle lapselle verensiirron, vaikka joutuisin linnaan sen takia”, hän julisti. Häntä pyydettiin harkitsemaan vaarattomampaa valohoitoa, mutta hän kieltäytyi siitä jyrkästi.
Kenen pitäisi tehdä ratkaisu tällaisen mielipide-eron vallitessa: äidin vai lääkärin? Lääkärit voivat olla oikeassa, mutta he voivat olla väärässäkin. Kenen lapsi on? Kuka menettää eniten, jos ratkaisu on väärä – äiti vai lääkäri? Kumpi haluaa kiihkeämmin valita sen, mikä koituu lapsen parhaaksi?
Lääketieteellisetkin ratkaisut tehdään sitä paitsi joskus ilman sitä kiihkottomuutta ja varovaisuutta, mitä ammattimiehiltä odotetaan. Kanadan lääkäriliiton julkaisemassa Journal-lehdessä oli kirjoitus, missä myönnettiin: ”Kun Jehovan todistajat ovat kysymyksessä, niin kirurgiryhmä tulee usein herkkätuntoiseksi, hämmentyneeksi ja järjettömäksi . . . Jehovan todistajain järjestön jäseniä kohtaan esiintyy melkoista suvaitsemattomuutta.” Onko todennäköistä, että ’herkkätuntoinen ja järjetön’ lääkäri tekee parhaan ratkaisun lapsen hyväksi?
Lääketieteellisiä näkökohtia
Mitkä ovat ratkaisevat lääketieteelliset näkökohdat, joita olisi pitänyt punnita päätettäessä DeWaalin lapsen hoitotavasta? Vaatiko sen tila veren vaihtoa vai vaihtoehtoista valohoitoa?
Professori Hans Keitel, Jefferson Medical Centerin vanhempi lastenlääkäri ja arvostetun lehden, Pediatric Clinics of North America toimittaja, on eritellyt seikat, joita lääkärin tulisi harkita joutuessaan tekemisiin lapsen kanssa, jonka veren bilirubiinipitoisuus on korkea. Otsikon ”Veren vaihdon vaarojen aliarvioiminen” alla hän varoitti:
”Rutiininomainen veren vaihto silloin, kun bilirubiinipitoisuus nousee elämän ensimmäisen viikon aikana 20 milligrammaan 100 millilitraa kohti tai lähelle sitä, on mitä sopimattomin toimenpide. [DeWaalin lapsen bilirubiinipitoisuus oli 18.] Meillä täytyy olla rohkeutta kertoa vanhemmille koko totuus ja ilmoittaa heille epävarmuudesta ja vaaroista. Monet ovat sitä mieltä, että on paljon parempi pitää elävä lapsi, jolla on vain vähäinen aivovaurion mahdollisuus (ellei bilirubiinipitoisuus nouse yli 25 milligramman 100 millilitraa kohti vajaaksi vuorokaudeksi ensimmäisen elinviikon aikana), kuin vaarantaa lapsen elämä.” (1965, 12. vsk., s. 210).
Rouva DeWaal oli yksi niistä, jotka haluavat pitää ”elävän lapsen”, eikä hän nähnyt mitään syytä ottaa veren vaihdon riskiä (joka olisi voinut olla kohtalokas), koska bilirubiinipitoisuus oli paljon alle mainitun 25 milligramman 100 millilitraa kohti.
Veren vaihdon vaarat ovat siis suuret, kun taas lääketieteellisessä kirjallisuudessa suositellaan lämpimästi valohoitoa (missä potilaalle annetaan kirkasta valoa tai auringonvaloa), jota äiti pyysi. Tri J. A. Lucey luonnehti sitä lääketieteellisessä aikakauslehdessä Pediatrics (41. vsk., 1968) ”yksinkertaiseksi, huokeaksi ja vaarattomaksi”.
Kun tri Delahaye piti itsepäisesti kiinni vaarallisemmasta menetelmästä, niin oliko hän järkevä, vai oliko tässä esimerkki siitä ’herkkätuntoisesta ja järjettömästä’ käyttäytymisestä, jota Kanadan lääkäriliiton lehti Journal kuvaili?
Lähtö
Koska tohtori kieltäytyi ottamasta huomioon äidin toivomuksia, niin hoitoa päätettiin hakea muualta. Rouva DeWaal piti lasta sylissään. Eräs hänen seuralaisistaan sanoi: ”Tulkaa, me lähdemme pois täältä.” Tri Delahaye tarttui miehen takkiin ja vastasi: ”Ette te mihinkään lähde.” Seurasi käsikähmä. Kaksi henkilökuntaan kuuluvaa naista koetti riistää lapsen tämän äidiltä saattaen sitten typerästi lapsen vaaraan ja rutistaen äidin käsivarren pahoin mustelmille.
Lapsi yhä sylissään rouva DeWaal meni veljensä avustamana hissiin (he olivat seitsemännessä kerroksessa). Kun hissi laskeutui, niin hälytyskellot alkoivat soida. Miten äiti pääsisi pohjakerroksessa olevan vartijan ohi? Kun hän poistui hissistä, niin hälytyksestä kiihtynyt vartija ryntäsi samaan hissiin ja ajoi sillä seitsemänteen kerrokseen. Äiti ja lapsi pääsivät esteettömästi odottavaan autoon. Sillä välin tri Delahaye koetti pidättää rouva DeWaalin mukana olleita miehiä otellen heidän kanssaan portaita alas katukäytävälle saakka, jotta he eivät olisi päässeet toiseen odottavaan autoon.
Vankilan vartijoilta voidaan odottaa, että he käyttävät väkivaltaa estääkseen vankeja karkaamasta, mutta kyseessä oli sairaala. Tohtori lisäsi uuden luvun lääketieteen tapain historiaan.
Viranomaisten suhtautuminen
Mitä tekisivät viranomaiset?
Sanomalehdissä puhuttiin lapsenryöstöstä ja poliisia kehotettiin etsimään lasta. Provinssin lainsäädäntöelimessä esitettiin tapauksen johdosta kysymyksiä. Sosiaaliministeri John Yaremko ilmoitti, että äitiä vastaan oli nostettu syyte. Eräs Yaremkon ministeriön virkailija kiisti välittömästi tämän ilmoituksen. Äidin kodissa suoritettavaa etsintää varten myönnettiin lupa, mutta valtionasiamies määräsi sen peruutettavaksi.
Lastensuojeluyhdistys anoi oikeutta ottaa lapsi huostaansa ja valitti, kun tuomari ei suostunut vaatimukseen. Tuomari Garvin, joka luottaa lakiin, halusi antaa vanhemmille mahdollisuuden puolueettomaan kuulusteluun eikä sallinut painostaa itseään toimimaan hätiköiden. Hän muisti Ontarion korkeimman oikeuden päättäneen eräässä aikaisemmassa Jehovan todistajia koskevassa tapauksessa, että heillä on oikeus kuulusteluun ja oikeudenkäyntiin. Osoittaen asiaankuuluvaa kunnioitusta korkeinta oikeutta kohtaan hän kieltäytyi toimimasta, ennen kuin asiassa oli noudatettu oikeata menettelyä.
Valtionasiamies C. J. Newton kiitti tri Ashwellin menettelyä Smiths Fallsissa, mutta myönsi samalla: ”Äidillä oli yhtä suuri oikeus ottaa lapsi pois sairaalasta.”
Ottaen huomioon nämä ristiriitaiset mielipiteet Torontossa ilmestyvä Globe and Mail -lehti huomautti: ”Hämmennys varjosti oikeusjuttua eilen kolmen päivän vanhan lapsen kadotessa.”
Syytä hämmennykseen ei kuitenkaan ollut. Äiti piti vain kiinni oikeuksistaan. Lapsi oli hänen. Ihmisillä on oikeus palkata lääkäri ja lakata käyttämästä häntä. Tämä on oleellista lääkärin ja potilaan välisissä suhteissa, ja järkevät lääkärit kunnioittavat sitä mielellään. Keskinäinen luottamus on heidän suhteensa perustus – virallisella pakottamisella ei ole siinä mitään sijaa.
Tämä koskee myös sairaaloita. Sairaala ei ole vankila. Potilas tai potilaana olevan pienokaisen vanhemmat eivät tarvitse ”vartijan” (lääkärin) lupaa saadakseen lähteä sairaalasta. Onpa jotkut sairaalat velvoitettu maksamaan vahingonkorvaustakin, kun ne ovat ehkäisseet potilaita lähtemästä sairaalasta.
Lääketieteellistä liioittelua
Lääkärien on tapana tällaisissa tapauksissa esittää synkkiä uhkauksia, että lapsi joko kuolee tai saa aivovaurion, ellei sille anneta verensiirtoa.
Sen sijaan he eivät kerro yleisölle, että verensiirron jälkeen lapsen kehittyminen normaalisti hidastuu puhumattakaan monista veren vaihdosta johtuvista kuolemantapauksista (joidenkin arvioiden mukaan jopa 10 prosenttia).
Medical World News -lehti huomautti 16.1.1970 otsikon ”Veren vaihdon vaaroja” alla: ”Lapset, joilla on syntyessään niin vakava erythroblastosis [Rh-tauti], että se vaatii veren vaihtoa, eivät koskaan täysin saavuta terveitä ikätovereitaan.” Tri Edward Schlesinger selosti veren vaihdon saaneille lapsille suoritettuja kokeita: ”Molempien kokeitten alhaisimmat pistemäärät saavutettiin enimmäkseen siinä lapsiryhmässä, jolla oli ollut veren vaihdolla hoidettu erythroblastosis foetalis [Rh-tauti].”
Näiden kielteisten kokemusten valossa artikkeli sanoi edelleen: ”Veren vaihdot näyttävät olevan väistymässä lastenlääkärien hoitotapana.”
Tri Ashwell, joka oli auttanut lapsen maailmaan, esitti tavanomaiset liioitellut uhkaukset. ”Tällä pikkutytöllä on suunnilleen yhtä suuret mahdollisuudet jäädä henkiin tai välttyä parantumattomalta aivovauriolta kuin minulla saada tänään totalisaattoriajojen päävoitto”, hän sanoi The Telegram -lehdelle. Tämä paljonpuhuva lausunto sai kuitenkin aikaan eräänlaisen luottamuspulan, sillä Ashwellin kerrotaan sanoneen edelleen: ”Rehellisesti puhuen, en voi selostaa sairautta, koska minulla itsellänikin on siitä vain hämärä käsitys.”
Mitä tapahtui sillä välin Eunice Devinalle? Hänen äitinsä vei tämän viattoman kiistanaiheen eräiden ystäviensä luo toiselle paikkakunnalle. Siellä hänelle antoi valohoitoa eräs tällä alalla hyvin kokenut sairaanhoitaja. Oltuaan viisi päivää sinisessä valossa hän parani täydellisesti.
Eräs lääkäri, joka tutki hänet, totesi hänen olevan ”vilkas, hyvin kehittyvä ja vailla mitään epänormaalisuuden merkkejä”. Tämän kirjoittamisen aikaan lapsi on kotonaan äitinsä luona ja on onnellinen, älykäs ja joka suhteessa täysin normaali.
Tri Delahaye vaikutti aivan onnettomalta tapauksen johdosta. Tavanomaisten lapsen terveyttä koskevien uhkausten lisäksi hän syytti lastensuojeluyhdistystä ”huolimattomuudesta”, koska se ei yrittänyt etsiä lasta. Ontarion korkeinta oikeutta hän syytti ”oikeusjutun väistämisestä”.
The Telegram -lehdelle 3. huhtikuuta myöntämässään haastattelussa hän kertoi eräästä toisesta tapauksesta, mihin liittyi Jehovan todistajien lapsi, ”joka sairasti leukemiaa. Ennen kuin lääkärit ehtivät antaa sille verensiirron, vanhemmat tulivat Kingstonin sairaalaan ja veivät lapsen mennessään. Toronton lääkärit päättivät noudattaa vanhempien toivomusta olla antamatta verensiirtoa ja ironista kyllä”, tri Delahaye sanoi, ”lapsi jäi henkiin.”
Ironista kyllä, DeWaalin lapsikin jäi henkiin. Ironista kyllä, niin on tapahtunut kaikille muillekin Jehovan todistajien pienokaisille, jotka on haettu pois sairaalasta veren vaihdon välttämiseksi. Sen sijaan ei ole ironista, että kuusi Jehovan todistajien lasta Kanadassa on riistetty vanhemmiltaan ja heille on annettu pakolla verta, minkä jälkeen heidät on tuotu takaisin kuolleina.
Kesäkuun 3. päivänä äiti, lapsi sekä äidin asianajaja esiintyivät Ottawan televisiossa ja selittivät, mitä oli tapahtunut ja miksi. Vaikka tri Delahaye oli aikaisemmin ilmoittanut, että lapsi on ”luultavasti kuollut”, niin Eunice Devina ilmoitti äänekkäästi ja selvästi olevansa erittäin elävä. Ohjelma esitettiin myöhemmin kautta Kanadan.
Tämä tapahtumasarja palauttaa mieleen lakitieteen professori Howard Oleckin lausunnon Medical World News -lehdestä (5.12.1969), missä hän sanoo, että lääkäreitten kansansuosio paranisi, ”jos lääkärit yleensä lakkaisivat toimimasta ikään kuin he olisivat jollain lailla Jumalan voideltuja”.
Monet hyvät lääkärit suhtautuvat kunnioittavasti vanhempiin, mikä on kiitettävää. Sellaiset lääkärit ovat iloisia vanhempien päätösten tasapainottavasta vaikutuksesta – se edistää hyvää ryhmätyötä ja kumpaakin osapuolta hyödyttäviä suhteita.
Tässä kerrotut tapahtumat osoittavat, ettei vanhempien ratkaisuja tule kevyesti sivuuttaa. Eunice Devinaa suojeli hänen äitinsä, joka katsoi velvollisuudekseen olla eri mieltä lääkärin kanssa. Tytön normaali kehitys, hänen elinvoimainen kasvunsa ja tyytyväisyytensä osoittaa, että hänen äitinsä ratkaisu osoittautui oikeaksi.